”Paskat minä
hänen kiltteydestään. Poika lähtee täältä!”
Viimeiset
sanat tulivat huutamalla. Sitten keittiössä tuli aivan hiljaista. Konrad kuuli
oman sydämensä hakkaavan. Hän painoi kättä rintaansa vasten rauhoittaakseen
sydäntään. Sitten vieras ääni alkoi taas puhua, nyt tasaisempana, täynnä
tukahdutettua vihaa.
”Tehdäänpä
nyt yksi asia selväksi. Joko hän tai minä. Polakki tai teidän oma poikanne.”
Seurasi
hetken hiljaisuus. Sitten hän kuuli Signen puhuvan. Ääntä tosin oli vaikea
tunnistaa. Sillä jos Signen ääni oli päivällä ollut lempeä ja huomaamaton kuin
perhosen lepatus, nyt se oli raudanluja.
”Veremme on
synnin saastuttama”, hän sanoi. ”Tästä ei puhuta enää koskaan, Klas. Mutta sinä
tiedät. Ja me tiedämme. Meillä on synti sovitettavanamme.”
Olle
Lönnaeuksen ensimmäinen romaani Menneisyyden hinta (Det som ska sonas, Minerva
Crime 2013, suomennos Salla Korpela) on niin vahva debyytti lukuisia
journalistipalkintoja voittaneelta Olle Lönnaukselta kirjailijana, että taidan
uskoa Västerbottens Folkbladetin väittämään: ”Vuoden paras ruotsalainen
dekkari.”
Menneisyyden
hinnassa toistuu sattumalta se outo kuvio kuin Syyllisessä. että
kasvattilapsi jättää perheensä iäksi. Daniel Hunter Syyllisessä edes kertoi
miksi, mutta toimittaja Konrad Jonsson vaikenee iäksi. Tai niin hän luulee,
mutta elämä päättää toisin. Järkyttävän panttivankidraaman seurauksena Konrad
kadottaa otteen työstään ja muusta elämästään. Juuri tähän kohtaan iskee elämän
laki kuoleman muodossa, sillä Konradin kasvattivanhemmat Herman ja Signe
murhataan ja Konrad joutuu palaamaan Tomelillan pikkukaupunkiin.
Tasapainottomassa tilassaan hän joutuu kohtaamaan uudelleen sen menneisyytensä,
jonka on halunnut iäksi unohtaa aina velipuoli Klasia myöten. Ikävät muistot
vyyhteytyvät käynnissä olevaan murhatutkimukseen ja kaiken peittää sumu, jonka
alta Konrad yrittää tavoittaa olennaisen: Mitä tapahtui hänen oikealle äidilleen
Agnesille?
Tomelilla ei
todellakaan ole mikään lintukoto, vaan hyvin ikävä paikkakunta täynnä sekä
näkyvää että piilotettua rasismia, vaiettuja pimeän töitä ja hönkäävää
julmuutta, jolla on mukasivistyneet ja hymyilevät kasvot. Murhasta syytetään
aluksi kahta Kosovon albaania kunnes tutkinta saa aivan uuden suunnan.
Lönnaeus
osaa kirjoittaa vetävästi ja tuo kiitettävän vähän esiin varsinaista
poliisitutkintaa. Lukija pääsee etenkin Konradin ajatusten ja kokemusten kautta
mukaan vuosikymmeniä vanhaan, vaiettuun rikokseen kuin myös sisälle siihen poikaan,
joka Konrad muinoin oli, sillä menneisyydestä tulee Konradille raskas peili,
josta heijastuvat hänen hylkäämänsä Sven, kasvattiäiti Signen kärsivät silmät
kuin myös Klasin viha ja eräät punaiset, tuulessa liehuvat hiukset…
Ruotsalaiset
dekkarit ovat tunnettuja laadustaan, mutta kun niitä lukee kymmeniä vuosia
paljon, tulee joskus olo, että toista ei enää erota toisesta. Sitä pelkoa
tuskin joutuu kohtaamaan lukija tarttuessaan Menneisyyden hintaan. Olle
Lönnaeus on vahvasti omaääninen kirjailija, jolta hänen koukkuunsa joutuneet jo
odottavat seuraavaa teosta.
Yhtäkkiä hän
kuulee ääniä.
Joku
nyyhkyttää.
Signe istuu
punaisessa plyysisohvassa. Vierassohvassa. Klasin pää lepää hänen sylissään.
Klas makaa sohvalla, ja hänen jalkansa roikkuvat lattiaa vasten. Aikuinen mies.
Signen kasvot ovat harmaat. Hän silittää hitaasti poikansa hiuksia hellällä
kädellä. Sopottaa jotakin hiljaa.
Sitten hän
kavahtaa.
Yhden
veitsenterävän sekunnin ajan hän tuijottaa suoraan ylös porrastasanteelle,
jonne Konrad on piiloutunut.
Sitten
sirpale hajoaa tuhansiksi siruiksi.
*****
Tämän kirjan
on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.
*****
Tämä oli miltei Wallander-tasoa - ja se on paljon minulta sanottu :) Edelleen Mankell on mulle se kaikkein läheisin ruotsalainen dekkarikirjailija, mutta nyt kun Kurt -sarja vetelee viimeisiään, Lönnaeuksella on saumat vaikka mihin.
VastaaPoistaNäitä lisää. Ja pian! :)
Annika, minäkin olen Wallanderini lukenut ja samaa mieltä. Uskon, että Ollen kanssa on vielä treffejä, sillä häneltähän on jo ilmestynyt kaksi romaania, joita vain ei ole suomennettu.
PoistaVarmaan seuraavana keväänä...
(Meillä on vieläkin +26 astetta varjossa!)
Tämähän on ehdottomasti luettava. Etenkin tuo omaäänisyys lupaa hyvää. Luen silloin tällöin dekkareita ja pidän kovasti nimenomaan ruotsalaisista dekkareista (oma suosikkini on Nesser, mutta toki pidän myös Mankellista, Theorinista ja Läckbergistä - muutamia mainitakseni).
VastaaPoistaAnna Elina, erinomainen suvidekkari. Minulla meni vuosia pohjoismaisten naisdekkaristien kanssa, kunnes jossain vaiheessa kolme heistä alkoi sekoittua toisiinsa . mielessäni. Pian ain palauttaa yhden heistä takaisin;) Mankell. Theorin ja Läckberg ovat ihan must.
PoistaLönnaeus kirjoittaa yhtä persoonallisesti kuin Theorin.
Mielenkiintoinen postaus, kiitos Leena!
VastaaPoistaIhanaa viikonloppua sinulle.<33333
Aili, kiitos!
PoistaKiitos samoin sinulle♥