Happy days are here again: Hauska Kirjastohaaste on täällä taas

Kirjainten virran Hanna laittoi liikkeelle klassikkohaasteen, jossa pitää vastata kysymyksiin kirjojen nimillä. Asiassa oli mukana telepatiaa, sillä olin kiinnittänyt tulostimeeni post it-lapun, jossa luki 'muista kirjastohaaste'. Kerrankin minä olisin eka haastaja ikinä;) No en ollut, mutta jatkan Hannalta haasteen poimineena. Tämän haasteen uusintoja puoltaa se, että kirjat muuttuvat. Me itsekin muutumme. Mikään ei seiso paikallaan. Kaikki virtaa.

Ennen kysymyksiä kerron, että pelkään sanojen loppuneen. Olen lukenut todella jännittävän kirjan, enkä vain saa sitä wordille. Minun täytyy saada 'pöytä puhtaaksi' ennen kuin pääsen keskittymään seuraavaan kirjaan. Mitä jos meille onkin annettu vain tietty kiintiö sanoja (huomasin tänään tilastoista, että nyt on tekstejä takana 3 333!) ja sitten kun ne on käytetty, ei ole enää muuta kuin hiljaisuus. Tyhjän valkoisen paperin kauhu on kuin rimakauhua, mutta mitä se on kun katsoo tyhjää ruutua, eikä tajua, mistä aloittaisi...

1)  Oletko mies vai nainen?  Liekkisydän

2) Kuvaile itseäsi? Seljan Tuli ja Lumi

3)  Mitä elämä sinulle merkitsee?  Kaikkiin neljään tuuleen

4)  Kuinka voit? Oivalluksen kynnyksellä

5)  Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.  Veden lumo

6)  Mihin haluaisit matkustaa?  Kesä Baden-Badenissa

7)  Kuvaile parasta ystävääsi.  Oman elämänsä sankari

8)  Mikä on lempivärisi?  Ruohonvihreää

9)  Millainen sää on nyt?  Lumen syli

10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?  Yö kuuluu minulle

11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?  Kaikki mitä rakastin

12) Millainen on parisuhteesi? Ikuinen rakkaus

13) Mitä pelkäät?  Reunalla

14) Päivän mietelause. Kadonnut on vain unta

15) Minkä neuvon haluaisit antaa? Rakasta

16) Miten haluaisit kuolla? Ennen sarastusta

Haastan Kaisa Reetan, Opuscolon, Katjan, Irenen, Erjan, Marjatan ja Susan

Mukavaa viikonloppua♥

Love
Leena Lumi

Vastaan Kahville! -kutsuun!

Irene Vironperältä kutsui minut kahville: Kiitos Irene♥ Kahvikutsujen aiheena on vastata muutamiin aika henkilökohtaisiinkin kysymyksiin. Haastetta voi jakaa eteenpäin, mutta koska niin monet tuntuvat tämän jo saaneen, pyydän: Ottakaa tämä haaste te, jotka ette ole tätä vielä tehneet!

Ennen kuin alan vastata, paljastan, että en juo kahvia kuin aamulla, mutta se onkin sitten Robertsin suklaakahvia ja sitä on iso KoKon mukillinen, joka nyt näkyy tuossa suvikuvassa. Joskus Jael lähettää tai tuo minulle taivaallista pähkinäkahvia ja lisään sitä suklaakahviin suhteessa 50/50 ja se on vieläkin parempaa. Jouluna eräs ystäväni yllätti minut kastanjakahvilla ja se oli jo suuriruhtinaallista. Ja nyt vastaamaan:

1) Mikä on sisustustyylisi?

Country&Cosy, lisäksi vaalin tunnelmia ja yksityiskohtia.

Toiminallisuus on kuitenkin kaiken ydin, sillä jos kotona kokataan innokkaasti se vaikuttaa moniin asioihin aina keittiöstä olohuoneen kautta terassille.

Hyvä esimerkki yksityiskohdista on vaikka tämän vuoden joulupöytä, joka jäi ilman perinteistä, upeaa Marimekon liinaansa, koska satuin ostamaan Stockmannilta pellavaiset ruokaservetit väreissä softi lila ja myyrä (eräs kaunis ruskea väri). Klassinen Satulakuosi olisi 'syönyt' hempeän lilan niin kynttilöistä kuin serveteistä.

Siis meillä ruokailu on keittiössä, jossa toistaiseksi suurin ruokapöytä, olohuoneessa tai terassilla. Meillä muuten grillattiin uuden vuoden aikoihin...;)

2) Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustuksessa? 

Rahallisesti kertaremonttina/rysäyksenä keittiöön, mutta pitkässä juoksussa makuuhuoneeseen, sillä olen vuodevaatefriikki. Meillä on aina tyynyt, patjat, peitot vimpan päälle ja viimeisin hankintani on viileä/lämmin täkki, josta voi siis valita kumpaa puolta haluaa käyttää. Ja se miltä se peitto tuntuu, on unelmaa...Makkaria saa nyt kuvassa edustaa ylin yöpöytähyllyni, sillä ehkä muistatte, että siirsin yöpöytäni vierasmakuuhuoneseen ja Lumimies kiinnitti minulle kolme (sic!) Ikean hyllyä.

Yleisesti arvostan tilaa, ei siis liikaa tavaraa eikä huonekaluja. Suosin vanhoja mööpeleitä, ryijyjä, aitoja materiaaleja, rouheutta, usein maanvärejä, kiveä, ripaus vaaleanpunaista, tiettyä vihreää ja alakerrassa myös turkoosi kuuluu asiaan.

 3) Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omaatuntoa?

Matkustamiseen! Saatan elää hyvinkin nuukasti (vaikka joku ei uskoisikaan;), kunhan näen edessäni häämättövän viikkojen reissun minulle/meille rakkaille seuduille.

4) Mihin käytät (paljon) rahaa?

Aikaisemmin matkustamiseen ja sitten talomme remontteihin. Nyt taas matkustamiseen ja puutarhailuun Kulutus matkustamiseen on suunnitelmallista intohimon tyydyttämistä, puutarhailu on usein hetken lapsena oloa, sillä sitä ei vain voi vastustaa kokeilla aina jotain uutta ihanuutta.

Sade ja ruusut, sade ja ruusut...kuin hidas valssi, joka jossain soi...

5) Mistä onnesta unelmoit?

Elän unelmaani todeksi.

6) Mikä olisi mielestäsi huono onni?

Että minä en saisi lähteä ensin.

7) Missä asiassa olet tunnollinen?

Liian monessa.

8) Minkä inhimillisen virheen annat helposti anteeksi?

En ole anteeksiantavaa sorttia. Tosin en nosta isoa melua, mutta peräännyn omaan kolooni lahjakkaasti kuin rapu, jos katson virheen johtuvan piittaamattomuudesta/välinpitämättömyydestä/laiskuudesta/ylimielisyydestä etc. Olen siitä ikävä luonne, että odotan aika paljon itseltäni ja sitten tietty myös muilta. Well...en nipota kenenkään kirjoitusvirheistä elleivät ne ole yhdyssanavirheitä;)

9 ja 10) Mikä on naisen paras ominaisuus? Mikä on miehen paras ominaisuus?

Kaikkien aistien juhlien vaaliminen.

Love
Leena Lumi

Englishman In New York

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

23.5.1941

En ole oikein tyytyväinen asioihin. On ontto olo. Haluaisin olla Ljusjan kanssa. Menin hänen luokseen, mutta kaikki ei ollut niin kuin piti. Ei, Ljusja ei tyydytä minua, Mutta minulla ei ole ketään muutakaan. Tunnen sen erityisesti…

Haluan uusia kasvoja, uusia kohtaamisia, jotakin uutta, Mutta mitään uutta ei ole, en kykene tavoittamaan sitä. Haluaisin paeta jonnekin…Ei. Minä kuljen ja kaipaan sydänystävää.

28.5.1941

Emme menekään tänä vuonna mökille. Ei ole rahaa. Ei kyllä tarvitsekaan mennä, näinkin on oikein hyvä. En ole pitkään aikaan viettänyt kesää kaupungissa. Aion ehdottomasti mennä töihin. Ostan itselleni vaatteita. Olenhan sentään jo 16-vuotias, eikä minulla ole mitään kunnollista, muodikasta päälle pantavaa.

30.5.1941

Kaunis ilma. Sydäntä pakottaa. Tänään on äidin syntymäpäivä, mutta meillä ei ole varaa juhlia. Äiti lähti töihin hankkimaan rahaa. Ei meillä sentään nälkä ole, mutta se on laiha lohtu. Elämme jatkuvasti toisten rahoilla. Äiti ottaa lainaa lainan päälle. Hävettää näyttäytyä asunnon käytävillä. Olemme kaikille velkaa. Emme ole vielä koskaan joutuneet elämään tällä tavalla.

Lena Muhinan teos Piirityspäiväkirja (Blokadnyi dnevnik Leny Muhinoi, Bazar 2014, suomennos Pauli Tapio) on harvinainen silminnäkijän, nuoren tytön, Lenan, päiväkirjamerkintöihin perustuva todistusaineisto eräästä toisen maailmansodan ihmisoikeusrikkomuksesta eli Leningradin piirityksestä. Päiväkirjan tehoa nostaa kontrasti, jossa Lena kertoo elämästään aluksi kuin kuka tahansa teini, jolla on rakkaus- ja ystävähuolia, tekee mieli uusia vaatteita mutta ei ole rahaa, vaan onneksi ei olla niin köyhiä, että olisi nälkä.

Piirityspäiväkirjan alussa Lena on huoleton koululainen, jonka suurin hätä voi olla saksan kokeesta selviäminen. Kun Saksa piiritti Leningradia 900 päivää tarkoituksenaan tappaa kaupunkilaiset, ihan tavalliset siviilit, naiset, vauvat, mummot nälkään, kaikki muuttui ja Lenalle nälkä tuli tutummaksi kuin mikään sitä ennen tai sen jälkeen. Leningradissa kuoli nälkään arviolta miljoona siviiliä, mutta Hitlerin aikomus oli edetä itään tappamalla nälkään 30 miljoonaa siviiliä. Hitlerille neuvostoliittolaiset olivat juutalaisia, bolsevikkeja ja rosvojoukkoa eli kaikki ali-ihmisiä.

Piirityspäiväkirja on järisyttävä. Vaikka olen historiaan hurahtanut ja etenkin paljon Venäjään, Romanovit lukenut ja monet, monet vankileirien saaristot kuin myös kaikki Venäjän hallitsijat, niin Leningradin piiritys on minulle ollut vain asia, jonka olen tiennyt. Nyt siitä tuli paitsi iholle ja sieluun tunkeutuvaa kylmää, myös nälkää, joka alkoi tuntua sitä pahemmin, mitä pidemmälle etenin Lenan kanssa:

1.12.1941

Olemme ilman sähköä jo toista päivää, eikä ole tietoa milloin sitä taas tulee. On todella epämukavaa olla ilman sähköä. Eilisyö oli pelottava. Olo on avuton, kun on pilkkopimeää ja lentokoneet jylisevät kauhealla, tunkeilevalla tavalla. Sitten pommit alkavat putoilla yksi toisensa jälkeen…

8.1.1942

Meillä on äidin kanssa todella vaikeaa. Ensimmäisen kymmenpäivän loppuun on jäljellä vielä kaksi päivää, emmekä saa ruokaloista korteillamme enää mitään. Nämä kaksi päivää on elettävä sillä yhdellä keittolautasella, jonka saan koulusta. Saatamme ehkä vielä saada…

Kylmä talvi lisäsi nälän kauheutta. Piti lähteä heikossa kunnossa jonottomaan usein pitkällekin ja seisoa tunteja ulkona jonossa pakkasessa. Joskus ei saanut mitään ja joskus saattoi saada vaikka puristekakkua, jota normaalisti käytettiin karjan rehuna, palan leipää, ehkä kaurakeittoa tai makaronia, hyvin usein sylttyä. Syltty oli puusepän liimaa, joka tehtiin kotieläinten kaviosta ja sarvista. Varmaan juuri tämän liiman ansiosta Lena selvisi niinkin pitkälle. Kirjaa lukiessa alkoi väistämättä miettiä keripukkia, sillä C-vitamiinia ei tuntunut olevan missään, mitä he saivat. No joskus, hyvin harvoin, saattoi saada karpaloita. Tilanne leipäannosten suhteen oli 25.1.1942 korotuksen jälkeen se, että elätit saivat 250 grammaa, virkamiehet 300 grammaa ja työläiset 450 grammaa. Ja samana päivänä:

En ymmärrä, miten voimme elää äidin kanssa. Ulkona on jo toista päivää pilvetön, aurinkoinen pakkassää. Meillä on hyvin vähän polttopuita, ja kulutamme päivässä paljon pilkkeitä pelkästään ruoan lämmittämiseen. Huoneessa on hirveän kylmä, elämme peiton alla.

29.1.1942

Tänään on lämpimämpi, ja sataa lunta. Talossa 17 on juoksevaa vettä. Tänään jonotin siellä ja sain vettä. Viime päivinä on ollut todella kova pakkanen. Vettä on haettu avannosta Fontankalla.

8.1.1942

Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.

Nyt nuori Lena on yksin ja hänen äitinsä kannetaan Marat-katu 76:een, kuten tätä ennen samassa asunnossa asunut Aka, Rozalija Karlovna. Lena on sitkeä ja hän jatkaa, vaikka yksinäisyyskin tulee kaiken päälle. Hän on kuitenkin nuori täynnä tulevaisuususkoa ja niinpä hän kirjoittaa Hitlerin piirittäessä ja Stalinin, Isä Aurinkoisen, hallitessa näin:

20.4.1942

Tämä sota on pitkäksi aikaa erottanut meidät kaikesta hauskasta. Mutta jos totta puhutaan niin aivan sotaa edeltävinä aikoina me olimme paljossa alkaneet muistuttaa amerikkalaisia. Hyvin paljossa. Kaikki ulkonainen viehättää kovasti meitä neuvostoihmisiä. Eihän meillä totta puhuen ole mitään neuvostoliittolaista. Olemme lainanneet kaiken ulkomailta. Rakastamme…Ja kadullakin meillä oli kaikki aivan kuin ulkomailla. Oli puhtautta ja…Olen kuitenkin vakuuttunut, että heti kun sota loppuu, asiat palautuvat vähitellen vanhoihin uomiinsa, ja me alamme jälleen toteuttaa elämäämme ulkomaisten, erityisesti amerikkalaisten, tapojen mukaan.

Huomenna tapahtuu jotakin!

Tuo nuori, kiihkeä huudahdus on kuin määräys kohtalolle. Ainakin se tapahtuu, että joskus saa kefiiriä, joskus silliä, olutta ja jopa pullaa tai konvehteja. Tapahtuu myös se, että 30.4.1942 alkaen Lena alkaa kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa.  Näin hän voi lukea päiväkirjaansa kuin kertomusta, kuin tuo kaikki tapahtuisi jollekin muulle, ei hänelle.

Lena evakuoidaan Leningradista 1942, Anna Ahmatova evakuoitiin syyskuun lopussa 1941…

Piirityspäiväkirjan vaikuttavuutta lisää Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kangaspuron esipuhe Leningradin piiritys, joka on todella tarpeen, sillä olen huomannut, miten huonosti nykyään tunnetaan historiaa: Saan hämmästyä usein! Kangaspuron valaisevan puheenvuoron lisäksi Loppusanoissa päiväkirjaa tutkineet Valentin Kovaltšuk, Aleksandr Rupasov sekä Aleksandr Tšistikov kertovat Lena Muhinan vaiheiden tutkimisesta ja kaiken huipuksi saamme Lenan tekstiä avaavia Kommentteja Lena Muhinan päiväkirjaan.

Piirityspäiväkirjan suurin vahvuus on mielestäni siinä, että Hitler, joka rikkoi kaikkia sodankäynnin lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia, ei kyennyt estämään Lena Muhinaa antamasta ääntä niin niille, jotka kuolivat Leningradin piirityksessä kuin niille, jotka sieltä selvisivät. Yhtä paljon kuin 27.1.2014 on Leningradin piirityksen päättymisen 70-vuotispäivä, päivä on myös Lena Muhinan merkkipäivä.

*****

Historiaan hurahtaneena en voi olla lisäämättä, että missään vaiheessa Mannerheim ei sallinut Saksan maajoukkojen marssia Suomen läpi Leningradiin. Lisäksi hän ei päästänyt suomalaisia sotajoukkoja 20 kilometriä lähemmäs saarrettua kaupunkia. Siellä oli mukana mieheni isä ja hän on kertonut viime mainitun. Suomi ei myöskään osallistunut saarretun kaupungin pommituksiin. Oma isäni oli sillä hetkellä myös rintamalla, mutta Petroskoissa. Samanaikaisesti erään kodin kammarin ikkunasta kannaksella, Valkjärvellä, katseli pimeään yöhön kaksi pientä lasta, joista toinen äitini, miten Pietari loimusi kuin tulessa ja sitten he pyysivät iltarukouksessaan ilta illan jälkeen pelastusta erityisesti Leningradin kärsiville lapsille...

*****

Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen

*****

Piirityspäiväkirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto,  Jonna  ja Aino

Leena Lumin valinnat Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2013

Valintani Blogistanian Finlandia 2013:

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) / 3

Maija Muinonen: Mustat paperit (Teos 2013) / 2

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava 2013) / 1

Valintani Blogistanian Globalia 2013:

Virginia Woolf: Vuodet (The Years, Savukeidas 2013, suomennos Ville-Juhani Sutinen) / 3

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, Shildts&Söderströms 2013, suomennos Virpi Vainikainen) / 2

Herman Koch: Lääkäri (Zomerhuis met zwembad, Siltala 2013, suomennos Sanna von Leeuwen)/1

Valintani Blogistanian Tieto 2013:

Anne Helttunen, Annamari Saure, Jari Suominen: Haltiakuusen alla - Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013) / 3

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen (The Highly Sensitive Person: How to Thrive the World Overwhelmes You, Nemo 2013, suomennos Sini Linteri) / 2

Sinikka Piippo: Puhdasta ravintoa (Minerva 2013) / 1

Leena Lumi

Pidellään pakkasia, herkutellaan, ollaan vaan...

Tällä lankomieheni, valokuvaaja Pekka Mäkisen, tundraurpiaiskuvalla käymme nyt kohti viikonloppua. Pakkanen on ollut hurjaa. Lunta on liian vähän - vieläkin. Vaikka olen arktinen tyyppi ja pidän lumesta, ei pakkanen yli -5 ole minulle yhtään mieleen. No, ehkä -10, mutta ei sitten enempää, kiitos. Pikkulinnut ovat lujilla. Syöttöpisteet ovat vajaat jo kun herää. Syöksyn suunnilleen suoraan sängystä pakkaseen hakattujen pähkinöiden, talien ja auringonkukan siementen kanssa. Sitten vasta voin hyvällä omalla tunnolla ottaa Robertsin kahvini ja päivän Hesarin.

Suola. Tänään oli lehdessä taas puhetta suolasta. Suomalaiset ovat alkaneet siitä jälleen pitää. Meilläkin on sormisuolapurkki pöydässä, mutta se on kyllä siinä sitä varten, että koska ruokaan ei laiteta suolaa, sitä voi siitä käyttää hän, joka haluaa. Minä haluan suolaa kalaan ja joskus harvoin ripotan johonkin muuhun. Karjalainen, äitini puolen suku, sanoi, että 'ruoka on tuimaa' ellei siinä ollut riittävästi suolaa. Minusta useimmat heistä käyttivät paljonkin suolaa, mutta suku on erittäin pitkäikäistä eli melkein aina on joku 100-vuotias. Varmaan niin, että mikä käy toiselle, ei käy toiselle. Oma elinikäodotteeni on aivan kauhea eli 99,9 vuotta, joten ei niin väliksi vaikka saisin lähteä vähän aikaisemmin;)

Tein tänään elämäni ensimmäisen ajastetun jutun maanantaille. Nyt saa jännittää, miten käy. Olen silloin jo aamusta menossa, joten oi ja voi, jos menee pieleen. Minua etäopetettiin, joten: Kiitos Katja♥

Blogini täyttää 14.2. viisi vuotta ja mietin nyt, milloin laitan partyn 'pystyyn', sillä haluasin arvontaan mukaan myös jo uusia puutarhakirjoja. Lukuun niitä on tulossa paljon. Ja sitten aion lukea myös ns. itsensä kehittämiskirjoja, jotka jakavat lukijoita rajusti. Minä luen niitä kausittain ja nyt on se kausi. Helsingin Sanomissa 21.1. kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen ruoti aihetta jutussaan Anton Tšehovin kahdeksan käskyä:

"Elämänviisauksia jakavat nykyään filosofien lisäksi niin tv- ja radiojuontajat, eläköityneet ballerinat kuin enkeleitä aistivat näyttelijät. He lupaavat parempaa elämää ja kehon hyvinvointia. Pysähdy. Ole läsnä. Kirjoissa on usein selvitymistarina: Näin nousin burn-outin tuhkasta ja ymmärsin, mistä elämässä on kyse. 

Ilmiölle on helppo tuhahdella kyynisesti. Mutta mistä kasvanut tarve kertoo?

Epävarmuudesta. Työuran aikana on vaihdettava ammattia monta kertaa. Jokaisen on oltava oman elämänsä yrittäjä, hathajoogaava Linkedin-portofolio. Me kiireen kiristämät ihmiset kuvittelemme ratkaisevamme ongelmamme hokemien avulla. Kaikki on mahdollista." (Lyytinen)

No hitsi! Minun pitäisi lukea joka päivä Pysähdy - Olet jo perillä ja hokea mantraa: "Kun perataan kampeloita, perataan kampeloita!"

Olkaamme nyt kuitenkin erittäin läsnä perheellemme ja rakkaillemme tänä viikonloppuna, pysähdytään hetkeksi ja ollaan vaan♥

Love
Leena Lumi

PS. Tässäkin herkussa suola kesyttää joulukalan

Lars Huldén: Ei tähtiä tänä yönä, sir

Moni meistä voi puhua vanhenemisesta kevyesti. Olla kuin sitä ei olisikaan tai että se ei koskettaisi omaa itseä. Ei ainakaan ziljoonaan vuoteen. Kosketa. Meitä. Minua. Sinua. Jokin aika sitten luin jotain, en muista mitä lehteä, ja siinä oli kyselty lukijoilta, että mitä he pelkäävät kaikkein eniten. Vastaus oli vanheneminen. Kuolemaa ei pelätty, mutta pelättiin raihnaisuutta, toisten avun varaan joutumista, oman päätäntävallan viemistä. Takuulla ei saa enää nauttia lauantai-iltoina homejuustoja ja punaviiniä laitoksessa, jossa vaippa välillä punnitaan ja se vaihdetaan vasta, kun se on riittävän painava! Kuka voi olla pelkäämättä vanhenemista yleensä tai kuka voi olla pelkäämättä vanhenemista erityisesti Suomessa. Eräs toimittaja istui kahvilassa ja seurasi miten kolmen sukupolven perhe istui kahvilla, papalla olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kukaan ei edes kääntynyt häneen päin, puhumattakaan, että olisi vastannut. Minulla on tuttu, joka on päättänyt hypätä erään kaupungin korkeimmalta katolta just ennen kuin joutuu vanhuslaitokseen. Ehkä hänen ei tarvitsekaan.

Lars Huldénin runokirja Ei tähtiä tänä yönä, sir (Inga stjärnor i natt, sir, Siltala 2014, suomennos Pentti Saaritsa) sai minut nauramaan kyyneleet silmistä vuotaen. Ehkä olisi pitänyt itkeä, mutta kun...Runoilija Huldén sai minut nauramaan menetyksille, vanhuudelle (ei vanhuksille!), tuntemattomalle tulevalle, raihnaisuudelle ja maailmalle, joka ei osaa arvostaa ikäihmisiä. Ellei osaa edes arvostaa, pitäisi heidät  edes mukana ja istuttaisi pöydän päähän, kunniapaikalle, lausumaan runoja, kertomaan tarinoita, nauramaan ja naurattamaan. Luin äsken koko kirjasen Lumimiehelle pitkän iltapäiväteen aikana, jolloin meni myös liikaa croissanteja, mutta en voi mitään: Huldén osuu suoraan ytimeen, puristaa, ravistaa, saa vähän vavahtamaankin, mutta pääosin jokainen runo on kuin pelastusrengas pelosta tai kuin paatin lepuuttaja, joka suojelee sinua törmäämästä laituriin hauraimpanakin, vaikka satavuotiaana tai yli.

Haluaisin nyt kovasti tarjota teille näitä runoja ja aloin niitä merkkailla post it-lapuilla. Lappuja tuli kaksikymmentäviisi;) Lumimies siihen: "Et voi noin montaa käyttää runonäytteenä."  Ehkä sitten en, mutta teko voitaisiin tulkita monen ihmishenkien pelastukseksi! Apua on enemmänkin, sillä kirjassa on sivuja 101. Olkaa hyvät ja pelastukaa hukkumiselta toivottomuuteen:

Harvoin saa vanha mies
rohkaisevan katseen.
Sitä enemmän annoin arvoa 
sille että nuori nainen säteili minulle.
Hän oli varmasti gerontofiili,
tei ehkä nekrofiili.
Korpit istuvat puussa
jonka juurelle
kuolemanväsynyt
on käynyt pitkäkseen.

Olen sen sata kertaa sanonut, että vaikka runo on lempilapseni, että en osaa arvostella runoa, mielentilaa. Minä vain joko pidän tai en pidä. Niistä, jotka pidän, yritän tarjota teille mahdollisimman monta. Huldén on just mun makuuni, eikä onneksi ole kyyninen. Kavahtakaamme kyynisyyttä, mutta ottakaamme käyttöön musta huumori ja sen lisäksi pienet hienot vivahteet. Löysin Larsin kirjan hienon nimirunon perusteella:

Mukanamme risteilyllä 
oli vanha, vanha mies.
Ihmettelimme, mitä hänellä 
siellä oli tekemistä.
Hän istuskeli yksikseen eräässä pöydässä.
Joi vettä.
Häntä ei koskaan näkynyt show-esityksissä
tai tanssisalissa.
Kerrottiin, hänen kerran kysyneen
neuvonnasta, olisiko mahdollista 
päästä yläkannelle
katsomaan tähtitaivasta.
- Ei tähtiä tänä yönä, sir,
oli mies luukulla vastannut.
Vanhusta ei näkynyt mukana
kun astuimme maihin.
Kummasteltiin, miten hänen kävi. 
Ei siksi että se meille kuuluisi.

Hyvänen aika sentään...koittakoon vain estää minua näkemästä tähtiä. Ikinä. Koskaan. Ikinä.

Sellaistakin on tullut sanottua teille, että olen aina noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole lähteneet. Juna on jotenkin niin symbolinen, enkä nyt tarkoita Freudin junaunitulkintaa että juna unessa olisi miehen penis. Yksinäisen junan huuto aamuyöllä, kun ensirakkaus on kuollut, on surullisinta maailmassa. Juna on usein eroja, se on lähtemisiä, mutta se voi olla myös kyydistä jäämistä tai sitten:

Vuodet menivät jylinällä ohi
kuin pikajuna, vaunu vaunun perään
kun itse seisoin lakkautetulla asemalla
niitä laskien.
Siltä tuntuu nyt, kun
kaikki junat ovat menneet,
ja hiljaisuus vallitsee.

Lars Huldénin työ sisältää lyriikkaa, proosaa ja näytelmiä. Hän on työskennellyt pohjoismaisen filologian professorina Helsingin yliopistossa ja hänen tutkimuskohteitaan ovat olleet paikannimet ja murteet sekä C.M.Bellmanin ja J.L. Runebergin tuotanto.

Minun suositukseni kaikenikäisille on muistaa tämä Anaïs Ninin lause: "Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikääntymiseltä." Sen lisäksi kannattaa vaalia kaikkien aistien juhlia iästä riippumatta. Ja ostaa pelastusrenkaaksi, ilon tuojaksi, Lars Huldénin läpivalaiseva Ei tähtiä tänä yönä, sir

Hieraise sylkeä tukkaani, rakas
se ei tahdo silitä,
se vähä mikä on jäljellä,
suolaheinätupsu Kalaharissa.
Sylkäise siihen.
Silitä sitten ruohikkoani
vasemmalla kädelläsi.
Siellä ei ole käärmeitä enää.

*****

Kiitoksia charmantit herrat Huldén ja Saaritsa♥

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Maija Muinonen: Mustat paperit

Minä istuin pöydän ääreen ja ajattelin: voi minun ihanaa poikastani, kirjoitanpa hänelle kirjeen, kun häntä niin rakastan. Rannalle hän menee ja siellä hän on käynyt jo silloin kun oli vatsassani.

Valitsin sileän paperin siloposkelleni. Muste musta, meren väri päivien välissä.

Maija Muinosen esikoisteos Mustat paperit (Teos 2013) on mustien kirjainten kuoleman valssia hellyyden, katkeruuden, arkiasiallisuuden ja tunnekylmyyden tahtiin. Vakavasti sairas nainen, Ann Miel, tilaa ohutta, kallista paperia, jolle hän kirjoittaa kirjeitä läheisilleen, tutuilleen ja jopa naapurin koiran omistajalle. Kaikkein suurin hellähellä kohdistuu poikaan, Luciin, jonka elämää äiti ohjeistaa aina vaimon valintaa myöten. Kirjeitä saavat myös Lucin varaäidiksi jäävä Rosa-mamma, kuin myös Annin entinen englanninkielen oppilas Paul, mutta kaikkein tärkeintä Annille on tietysti Luc:

Pian sinä jo kirjoitat ja sinulla on hieno käsiala Luc. Minä tiedän, sillä näin sen jo silloin kun sinä kerran makasit illalla matolla. Rosa oli sammuttanut valot katosta ja vetänyt verhot kiinni. Heilutit taskulampun valo katossa. Minä kysyin mitä sinä pikkuiseni teet, ja sinä sanoit kirjoittavasi iltasadun. Katto täyttyi valokirjoituksesta. Kirkkaita ja sammuneita kirjaimia vierekkäin ja päällekkäin. Kaikkein kaunein teksti.

Edellinen tekstinäyte on tarpeellinen. Valon takia. Hyväksymisen takia. Ihan sen takia Ann saa anteeksi kaiken, vaikka ei mitään pyydäkään anteeksi. En voinut olla pitämättä hänestä, vaikka Muinonen on synnyttänyt persoonan, jota hyshys, ei saisi herättää, ei edes sen varjolla, että hän kohta menettää kaiken, hän ei ole enää mukana kuvissa, ei juhlissa, ei poikansa elämässä. Ei sen varjolla että hän voisi olla yksi meistä. Muinosen kirjeromaani on minulle just ominta, sillä en pidä mistään haaleasta, en laimeasta. Maija Muinosen esikoisromaani on miltei mahdoton debyytiksi, sillä se täyttää kaikki kriteerit: Upea, uniikki kieli, jossa hän kohtelee kieliopin sääntöjä miten huvittaa, etenkin sanajärjestysjäristykset luovat vaikuttavaa pohjaimua, mutta niin voi tehdä vain mestari, niin teki mm. Emily Dickinson. Myös Oates. Pidän kirjeromaaneista, mutta tämä on kaikista lukemistani ikinä paras. Miten aloittava kirjoittaja saa aikaan tämän tiheyden ja tiivistyksen kliimaksin, jossa kirje kirjeeltä lähestymme mustinta, sillä hellähellän äidin persoona paljastuu kaikessa karussa alastomuudessaan lukijalle ennen kuin katkeruuden malja kaatuu emmekä me lukijat voi olla juomatta pohjaan asti, nuolematta viimeistä pisaraa maasta. Muinosen kirjaa alkaa lukea kuin mielen sairaskertomusta, mutta tietää, että kuka vain meistä voisi olla jossain tilanteessa Ann Miel. Vai voisiko? Ann ei jätä kiveäkään kääntämättä poikansa eteen ja niinpä hän kirjoittaa kirjeen myös kaupunginjohtaja Margareta Pirekille vaatien tältä Lucille sopivaa kesätyöpaikkaa:

Madam, you has amazing boobs. I want kiss and lick these boobs and you touch my hard cock with these amazing boobs. Jos ette ota Lucia työhön, voin kertoa kaikille miksi miehenne englannin tunnit päättyivät.

Ja Rosa-mamma saa kiellon olla menettämättä neitsyyttään:

Sinä et saa koskaan romanttisesti rakastaa, ja neitsyyden menettäminen on sinulle jo liian myöhäistä, sillä sinun tehtäväsi on rakastaa ja ajatella vain Lucia. Enemmän kuin ketään milloinkaan sinä häntä rakastat. Kuuluu olla niin, että Lucia rakastetaan niin, ettei samaan aikaan rakasteta ketään toista.

Mitä pidemmälle Annin kirjeitä lukee, sen enemmän tulee mieleen patologinen kontrollifriikki, mutta myös kärsimys oman elämän lyhyydestä, joka korostuu muiden elämien pituuksilla:

Suuret tuhatvuotisjuhlat rannalla sinä vuonna kun Rosa ja Paul täyttävät kumpikin 500 vuotta.

Ann järjestää kirjeissään Lucille vaimoksi Doran, hän määrää hääjärjestelyt ja asumismuodon, jonka pitää olla omakotitalo, sillä Ann määrää Doran haluamaan omakotitalolapsia:

Ja: Talossamme meillä on niin paljon tilaa ettei meidän tarvitse matkustella tai mennä pois ollaksemme rauhassa.

Maija Muinosta ei ehkä voisi yhden teoksen perusteella verrata keneenkään, mutta kuka sen kieltää! Koko ajan lukiessani mieleeni tuli kaksi nimeä, jotka voisivat kirjoittaa näin pimeään kastetulla kynällä ja he ovat Linn Ullmann ja Maaria Päivinen. Se jokin heissä, niin Linnin teoksessa Aarteemme kallis kuin Maarian kirjassa Pintanaarmuja Nämä kaikki kolme naista kykenevät kastamaan kynänsä mielen pimeän musteeseen, mutta he osaavat tuoda sinne myös valoläikkiä, vaikka hetken taskulampulla kattoon kirjoittaen.

Ann Miel, englanninopettaja, nyt sairas, kuoleva nainen, yrittää kirjoittaa kaikki sanat loppuun, saada kaiken valmiiksi. Samalla kun hänen kirjeensä joko hyväilevät, ruoskivat tai vain neuvovat, hän saa voimaa omasta ystävästään:

Mikään muu ei ole niin ikiomaa kuin oma hirviö.

Hilviöiseni.

Te olette hyvää seuraa, mutta en minä esittele Teitä kenellekään. Ette Te koskaan nuku? Pitkäripsi, hiiviöinen.

Salamana Annin mieli kuitenkin ailahtelee, kuningatarmehiläinen astuu valokeilaan, on kaunis ja kiihottava, saa kaikki miehet menettämään itsehillintänsä, hän Ann, kun he vain katsovatkin häntä. Annilla ei aikomustakaan antaa Lucin vaimon Doran kuvitella itsestään yhtään mitään, vaan hänen valitsemansa Dora on aina joko liian kuiva tai kostea, vääränmuotoinen, löysä tai liian tiukka ja Luc nauttisi kenen kanssa vain enemmän…

Jos haluat lukea jotain todella uniikkia, vetävää, kiinnostavaa, lue tämä kirja. Mikäli Muinonen jatkaa näin, lupaan tähtisadetta! Oi Maija, Maija, minussa huojahtaa tämä tekstisi…

Minä haluan olla vanha nainen. Minä haluan aamujäykän, päiväjäykän, iltajäykän ruumiin.

Minulla olisi vanhana paperinohut iho. Minun ihoni olisi silkkipaperia, 10-grammaista.

Syliini minut suljen. Syliini sinut suljen.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Omppu  Helmi-Maaria, Suketus,  Sara Karoliina  Kirjakaapin kummitus  Kirjanurkkaus, Katja/Lumiomena, Marjatta, Sonja  Minna  Usva

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Poika matkalaukussa

Ja nyt se Paskiainen seisoi tuossa ja käpälöi tytön pakaroita tuijottaen Ninaa silmiin Natashan olan yli. Nina käänsi katseensa syrjään ja jäi tuijottamaan sinisessä vaasissa olevia ruusuja. Voisin tappaa tuon sian, hän ajatteli mielessään. Tappaa, kastroida ja paloitella. Jos vain uskoisin että siitä olisi jotakin hyötyä.

Hänen kaltaisiaan oli kuitenkin tuhansia. Ei täsmälleen samanlaisia, mutta niitä, jotka kiertelivät tyttöjä kuin tilaisuuttaan vaanivat hait, jotka käyttivät hyväkseen pakolaisten epätoivoa riuhtaistakseen itselleen osan saaliista.

Mikä helvetin maa, mikä helvetin maailma se sellainen oli, jossa Natashan kaltaisten nuorten tyttöjen oli pakko myydä itsensä Paskiaisten tapaisille miehille saadakseen oleskeluluvan Tanskaan?

Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin dekkari Poika matkalaukussa (Drengen i kufferten, Siltala 2013, suomennos Aino Ahonen) on jännitysromaani, jota en ollut aikonut lukea. Syynä ei nyt ollut se, että on liikaa lukemattomia kirjoja, vaan kirjan nimi ahdisti: En vain kestänyt ajatusta lapsesta matkalaukussa. Tiedän: Olen hurjempaakin lukenut, mutta nyt tämä lapsi, tämä poika…Onneksi kustantaja tuntee makuni paremmin ja lähetti kirjan. Sitten iski hirveä dekkarinälkä, kuten välillä aina käy ja aloin lukemaan koemielessä. Pahinta tietysti oli, että kaiken huipuksi Jyllandsposten oli kehunut kirjaa näin:

Lene Kaaberbølen ja Agnete Friisin debyytti on varma ja tyylitajuinen, raivokas ja nopeatempoinen trilleri.

Minulle sana nopeatempoinen on sama kuin action ja sellaiset jätän suosiolla väliin. Tuo kaikki muu oli ihan sopivaa, joten aloin lukea ja niin siinä sitten kävi, että olen viimeistä hiuskarvaa myöten uuden dekkaristiparin koukussa.

Kirjoittajat ovat todellakin hirveän varmoja ja raivoisia aiheessaan. Ei siis ihme, että kirjailijaparin debyytti voitti Vuoden paras tanskalainen dekkari–palkinnon. Päähenkilö, Punaisen Ristin sairaanhoitajana työskennellyt Nina, on hakeutunut Järjestöön, joka auttaa niitä onnettomia pakolaisia, joita Tanskan laki ei pysty turvaamaan, heitä, jotka ovat turvallisuuden ja perusterveydenhuollon saavuttamattomissa. Työ on uhanalaista ja Ninan on varsin vaikeaa sovittaa sitä avioliittoonsa, jossa aviomies Morten tekee myös työtä, joka vaatii viikkojenkin poissaoloa kotoa. Heillähän on kaksi lastakin ja Morten luonnollisesti toivoo, että Nina olisi vähän vähemmän herkkä muiden kärsimyksille, mutta Nina on nainen, joka ei voi sulkea silmiään ja sieluaan väärinkohdelluilta, usein juuri naisilta ja lapsilta:

Hän yritti joka ikinen päivä opetella suhtautumaan maailmaan hieman välinpitämättömämmin. Tai ei ehkä välinpitämättömästi, mutta osallistuminen olisi saanut mielellään olla sopivan sivistynyttä, sellaista jonka hän voisi karistaa harteiltaan tullessaan kotiin Mortenin ja lasten luokse, sellaista josta voisi keskustella järkevän asiallisesti sievin humanistisin sanakääntein. Juuri nyt hän tunsi kuitenkin olevansa hillitön kuin kettutyttö, kovaääninen ja palavakatseinen. Epätoivoinen. Hänellä oli onneksi hyviäkin jaksoja, mutta joka kerta kun hän uskoi rauhan kestävän, tuli joku Natasha ja Rina, tai Zaide tai Li Hua, ja kaikki oli taas pilalla ja todellisuus raastoi hänen ihoaan kuin hiekkapaperi.

Ninan tämänkertainen maailmanpelastus alkaa siitä kun hän saa viestin ystävältään Karinilta noutaa rautatieaseman matkatavarasäilöstä matkalaukku. Ninan järkytykseksi laukusta löytyy pieni poika, joka on onneksi vielä elossa. Hetkessä Nina saa huomata, että hänen on paettava pojan kanssa heidän molempien hengen edestä. Pakomatkalla apua ei tunnu tulevan mistään ja poikaan Nina ei saa kontaktia, sillä kun lapsi tulee tajuihinsa, hän ei puhu tanskaa, vaan jotain kieltä, jota Nina ei edes tunnista. Alkaa rankka pako, jonka aikana apua tulee vähän, jos ollenkaan, mutta Nina onkin parhaimmillaan kovissa paikoissa. Ennen kuin kaikki ratkeaa, Nina on kokenut niin alamaailman julmuuden kuin eliitin ylimielisen vähempiosaisista piittaamattomuuden.

Poika matkalaukussa on hirveän jännittävä eikä minusta ollenkaan väärällä tavalla nopeatempoinen. Vain jossain loppuratkaisussa olin välillä hukassa, että kuka teki ja mitä kenelle, mutta ehkä teksti vain oli siinä kohtaa hieman sirpalemaista, mutta kirjan kokonaisuus ja loppu palkitsivat moninkertaisesti. Ninallahan ei ollut pakomatkan aikana tilaisuutta selvittää Mortenille mitään, joten kotiinpaluu oli hieman nihkeä:

”Tulit sitten.”

Mortenin ääni oli sävytön ja lähes kuiskaava.

Ei vihainen, ei onneton. Siinä oli jotakin muuta, jotakin josta Nina ei saanut kunnolla otetta.

Avuttomuutta.

Sitä hän oli kuullut Mortenin äänessä. Sitä täydellistä voimattomuutta jota hän tiesi Mortenin tuntevan, kun jokin vei Ninan pois hänen luotaan.

”Tätä”, Morten sanoi ja rutisti häntä kipeästi. ”Tätä sinä et tee enää ikinä.”

Kirjan koukku olisi voinut olla tässä kaikessa, mutta kun ei. Koukkujen koukku on Nina. Nainen, joka ei voi olla katsomatta kaiken aikaa kelloa. Nainen joka ei pystynyt kylvettämään omaa viiden kuukauden ikäistä lastaan vaan pakeni mieluummin avustustyöhön Liberiaan, nainen, joka oli ollut työtovereiden kertoman mukaan maailman kriisipesäkkeissä kaikkein tehokkain ja rauhallisin, nainen, joka ei tee mitään pienesti, vaan kodinhoitokohtaus on puolikas luomuvasikkaa keittiössä tai monen sortin alusta asti itse valmistettu ravioli, nainen, jonka silmät ovat kuin diabaasia…Hänellä on salaisuus, jonka sinäkin ehkä haluat tietää...

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Anni Annika Krista Kirjasähkökäyrä  Jenni/Kirjakirppu  ja Elegia

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Kiva kun olet täällä -tunnustus

Sain Mummelilta Kiva kun olet täällä -tunnustuksen: Kiitos♥

Tämä kuuluu kaikille lukijoilleni, mutta laitanpa eteenpäin muutamalla nimellä eli ojennan tämän edelleen Katja/Lumiomenalle, Opuscololle, Birgitalle, Minttulille, Jaelille ja Kirjasäkökäyrän Maille

Kohta palataan kirjan merkeissä....

Love
Leena

Tammikuinen sunnuntaikirje intohimosta ja sen vajeesta

Meitä suomalaisia on totuttu pitämään jäyhinä. Emme näytä tunteitamme ja jos näytämme, ne tulevat esille viinan kohottamina. On mukatyylikästä olla viileä ja pidättyväinen. Koska olen karjalaisen äidin tytär, mutta isäni on satakuntalainen, taidan itse olla villi ja viileä, riippuu siitä, mistä tuulee. Silti: Muistan aina neljännesvuosisadan länsirannikolla: Jos Porissa seisoi hississä ja sanoi vaikka sanankin vieraalle, katsottiin kuin kylähullua. Opin tosi nopeasti, että vain torilla sopii lätistä kaikkien kanssa, muuten pitää näyttää viileältä ja olla hiljaa vieraiden kanssa. Siitä tuli myös eräänlainen työrooli, jota kun aikansa veti, se jäi usein päälle myös siviilielämään. Sitten tapahtui jotain, kohtasin R:n ja muutimme tänne Keski-Suomen saarelle. Aloin muuttua omaksi itsekseni. Levoton, intohimoinen heittäytyjä, sitähän minä olen. Pääasiassa.

Eilen jäi Hesari huonolle luvulle, sillä nukuimme hävyttömän myöhään ja sitten olikin jo aika lähteä lenkille, sillä personal trainerini ei tunne armoa. Lukematon Hesari on hänelle vain tekosyy...Onneksi minulla on ihania lukijoita, jotka kertovat minulle, mitä tärkeää on voinut mennä ohi. Luin juuri äsken eilisestä Helsingin Sanomista Kaisa Viljasen Lauantaiesseen Toimittajan pitää olla lukijan antenni - Kulttuurista kirjoittamista vaivaa intohimovaje. Taidepuheen sijaan pitää heittäytyä. Mikä teksti!: Kiitos Kaisa♥ ja kiitos Sanna, että kerroit tästä minulle♥

Tässä muutamia lainauksia Viljaselta, mutta kaivakaa eilisen lehti esiin ja lukekaa koko juttu:

"Milloin viimeksi itkit teatterissa? Muistatko mikä romaani teki sellaisen vaikutuksen, että piti lukemisen jälkeen hetki vain hengitellä? Minkä keikan jälkeen tuntui niin hyvältä, että halusit hypellä niityllä?" (Viljanen)

Kun luin Riikka Pelon romaania Jokapäiväinen elämämme, luin sitä kaiken aikaa, vaikka yleensä luen vain öisin. Piti hengitellä moneenkin otteeseen, minussa huojahti ja olin milloin Marina, milloin Alja, milloin arbuusin mehu, minulle nousi kuume ja tiesin, että elin kotimaisen kirjallisuuden tähtihetkeä, sellaista, joka ei unohdu sateenkaaren tuolla puolenkaan.

"Parhaimmillaan taide saa kokijassaan jotain kuohuntaa aikaan. Miksi siitä kertovat kirjoitukset niin harvoin pystyvät samaan?" (Viljanen)

Olen kyynelehtinyt kirjojen äärellä, polvistunut niiden haltioittamana, olen kyynelehtinyt kaunista musiikkia ja hengitykseni on pysähtynyt nähdessäni koskettavan taideteoksen. Olen silti vielä elossa ja kiihkeä intohimo nauttia taiteista vain kasvaa. Kun juo tietystä lähteestä, tulee vain entistä janoisemmaksi...

"Kriitikko istuu teatterin katsomossas, kiertää näyttelyitä ja lukee kirjat ennen muita." (Viljanen)

"Hänen velvollisuutensa on kertoa lukijoille, mihin kallista vapaa-aikaa kannattaa käyttää, ja kertoa miksi jokin teos tai esitys on kokemisen arvoinen. Kukaan ei halua tuhlata aikaansa huonoon taiteeseen." (Viljanen)

Mitä minä kirjoitinkaan vähän aikaa sitten: "Elämä on lyhyt ja sitten se on ohi: En suostu kirjoihin tai ruokiin, jotka eivät hemmottele minua." Siis kiitos heidän, jotka kirjoittavat kirjoista ja kiitos oman vaistoni, löydän ne kirjat, jotka haluan ehtiä lukemaan elämässäni.

"Suomessa kriitikolta tunnutaan odottavan ammattimaista viileyttä ja analyyttisyyttä. Innostuksesta saa helposti lapsellisen höperön leiman." (Viljanen)

"Miksi kriitikko ravistelee tunteensa pois ennen kuin palaa keikalta toimitukseen? Miksi kulttuurijuornalismi on niin vakavaa?" (Viljanen)

"Kriitikko on lukijan tavoin taiteen käyttäjä, jolla ei ole mitään syytä esittää coolia." (Viljanen)

Itse luen mieluusti juttuja, joissa kirjoittaja on heittäytynyt sydämellään arvioimaansa asiaan mukaan. Kaikki tekoviileä, mukahieno analyyttisyys vierottaa minut tekstistä. Omassa käyntikortissani lukee yhteystietojen yläpuolella: Leena Lumi: intohimolla kirjoista

"Taidelätinään on helppo verhoutua. Vaikeampaa on olla omaperäinen ja puhutteleva. Pitää heittäytyä. Mitä siinä voi menettää?" (Viljanen)

Minä kysyn ihan samaa ja vielä ihmettelen, mistä tämä intohimovaje kumpuaa.

***

Tähän piti tulla seuraava kirja, mutta se menikin nyt intohimolle: Ei niin paha. Vielä pitää ehtiä lenkille, sitten sunnuntaiateria, hetken pysähdys ja älkää unohtako

kaikkien aikojen viimeistä Poirotia tv1 klo 18.45.

intohimosta kulttuuriin
Leena Lumi

Viisikymppisinä

Sanotaan että viisikymppisinä 
mies ja nainen käyvät
toistensa kaltaisiksi, jopa vaihtavat osia,
salavihkaa, toisiaan hipaisematta,
testosteronin musta Mercedes
estrogeenin pillunpinkki Cadillac
alkavat hyytyä moottoriteillä
ja tapahtuu omituisia -
kuljettajat vaihtuvat,
seksin jälkeen nainen
pomppaa ylös sängystä ja ilmoittaa:
makuuhuoneen seinä on kaadettava
se on häirinnyt häntä jo kymmenen vuotta,
ei, kaksikymmentä vuotta, koko avioliiton ajan
ja se on pantava nurin NYT.
Mies ei ole enää kiinnittänyt huomiota
seiniin tai lattioihin, hän ei jaksaisi
kaivaa esiin sahaa ja vasaraa,
johan talo on kertaalleen rakennettu, talli lämmitetty
mustalle ja punaiselle autolle,
lapset kasvatettu, työnnetty maailmalle
olisi aikaa ja kohtuullista levätä hetki rauhassa,
toinen kainalossa.

Mutta viisikymppisenä nainen
alkaa puhua verisen pihvin, mallasviskin
v a s t a a n s a n o m a t t o m a l l a äänellä,
raivo hänessä, repiä, rikkoa, hajottaa,
kiskoa jokainen naula ulos,
ja mies huokaa ja kääntää kylkeä.
hänelle riittäisi yhteinen pesä,
ruusutapetit ja päiväpeitot,
hän ei ymmärrä miksi juuri tänään
miksi juuri tuo seinä
miksi juuri nyt.
Viisikymppisen miehen alakulo
on oven narinaa, naisen raivo
teräviä kulmia, tikkuja,maniaa,
viime viikolla mies osti hatun 
peittämään hiusrajan
vääjäämätöntä nousua,
nainen puolestaan hankki
raipan ja stilettikorkoiset nahkasaappaat.

- Heli Slunga -
Orjan kirja (WSOY 2012)
kuva Gustav Glimt

Nur für die Frauen: Tiedät, mitä tein viime kesänä, mutta tiedätkö, mitä teen nyt?

Se mikä eniten rasittaa minua tammikuulla aina, on alituinen höpötys dieeteistä ja kuntoilusta. Minulla on nuoruuden ajoilta urheilutaustaakin ja muutenkin monipuolista liikuntaa on tullut luontaisesti 16 000 askelta päivässä kiitos koiruuden ja ison puutarhan. Sitten suuriruhtinatar tuli vanhaksi ja minä jämähdin blogin ääreeen, mutta eipä huolta: Meidän suvussa ei ole lihavia muuta kuin ehkä sukuun naidut;)

Sitten viime suvena kävi niin, että olin lähdössä kaupungille Jaelin kanssa ja halusin pukea ylleni vihreän Marimekkoni, mutta ystäväni ei saanut vetoketjua takaa kiinni hyvällä tahdollakaan.

Siis kuvassa näkyvä leninki oli varoitus numero ykkönen. Se on myös vaakani eli pääasia on vain mahtua siihen liikoja silti kärsimättä. Liha tottelee kuria, mutta onko se nautintoihin taipuvan härän juttu? Ei ole!

Sitten tuli eräs joulukuinen tilaisuus, jonne olisi ollut onnenomiaan ranskalainen pikkumustani. Puin alle jopa korsetin, mutta hyvällä tahdollakaan Lumimies ei saanut leningin vetoketjua kiinni. Lamppu syttyi: Varoitus kaksi.

Siis tämä pikkumusta oli varoitus kaksi. Yllä oleva kuva on keväältä 2011, jolloin blogia on tehty kiivasti jo kaksi vuotta, mutta ei mitään ongelmia...

Minulla ei ole mitään aikomusta odottaa varoitusta numero kolme. Kävin otattamassa kaikki mahdolliset terveystestit yksityisesti, jonka teen viisivuotisvälein. Arvoni olivat paljon paremmat kuin viisi vuotta sitten ja hyvä kolestrolini oli niin korkea, että lääkärini kysyi mitä oikein syön. Kerroin että olen herkuttelija, mutta syömme kalaa kahdesti viikossa, melkein aterialla kuin aterialla on capresea ja kotimaisia tomaatteja syön joka päivä. Lisäksi lopetan päivän pariin hapankorppuun, joiden päällä on juustoa. Lisäksi vielä kerroin, että viikko-ostoskorissa on aina vähintäin neljää juustoa: mozzarellaa, raejuustoa, valkohomejuustoa ja parmesania tai jotain juustoa leivän päälle.

Torstai on toivoa täynnä ja niinpä päätin kokeilla tätä ikivanhaa, mutta tavallaan ajatonta kotelomekkoani ja niinpä ilahduin suuresti, kun se mahtui ylle luomusti eli ilman korsettia. Olen aina ollut omalla tavallani hyvin terveystietoinen, sillä olen jo varhaisteinistä lukenut kaiken vitamiineista ja terveellisestä ruoasta. Olen koko ikäni nauttinut purkista vitamiineja amerikkalaisilla suosituksilla eli aivan eri määrät, mitä on suomalainen suositus. Vihdoin tänä vuonna sitten tsekkasin nuo vitamiinit ja hivenaineet ja niiden määrät alan erikoislääkärillä ja olin nauttinut kaikkea purkista optimaalisin arvoin, se ei vain ole suomalaisen lääketieteen virallinen suositus. Sen lisäksi tsekkasin syömiseni ja kerroin jopa himokohtaukseni jäätelöön ja suklaaseen, mutta siinäkään ei nähty hätää. Nyt olen sitten harrastanut hiljaista 'matikkaa' ja päättänyt, että palaan hitaasti mutta varmasti liikuntaelämääni. Ihan sama, laihdun tai en, sillä en käy ylipainoisesta painoindeksillä mitattuna, mutta minä mittaankin kaikkea vaatteillani: Ellen mahdu pari vuotta sitten ostettuun kotelomekkoon, minä tartun asiaan ja muutan sen. Pääasia on nyt, että kiinteydyn ja sitten se, että ihanat kotelomekkoni mahtuvat ylleni ilman, että vetoketju repeää. Vaikka en ravaa vaa'alla, on henkinen tinki viisi kiloa.

Edellenkään en osta yhtäkään lehteä, jossa on kannessa jotain dieeteistä. Tosin minulle on keväällä tulossa lukuun yksi dieettikirja, mutta siinä on aivan oma syynsä, miksi sen otin. En nutraa, en natraa, vaan nautin elämästä. Viikolla syömme vaikka nakkistorganoffia, mutta silloinkin on toisella lautasella capresea. Viikonloppuina syömme kuin ruhtinaat ja kera viinin. Punaviini kohtuudella on yksi syövän torjujista ainakin syöpälääkärin kirjan Syötkö riskiruokaa mukaan. Valkosipuli on toinen ja tomaatti kolmas. Maailman terveellisin salaatti on tomaatti-mozzarellasalaatti ja se käy ilmi kirjasta Puhdasta ravintoa. En tyrkytä omia oppejani muille. Kukin tavallaan. Nyt sitten viitenä päivänä viikossa on joka päivä tämä ohjelma keleistä riippuen: 5 kilometrin reipas sauvakävely kohtuullisen haastavassa maastossa, 5 kilometriä sisäpyöräilyä, 30 selkälihasliikettä ja 30 nostoa painoilla. Lisäksi usein vielä niskahartiajumppa, sillä niskat ovat myös kovilla, kun paljon istuu koneella. Kun saamme kunnon ladut, palaan himoliikuntaani eli jääaurinkomurtomaahiihtoon.

Viikonlopun nautintourheilua on syödä hyvin, nauttia elämän lauantaista, ajasta saada vain olla, valmistaa ruokaa yhdessä nautinnolla, taustamusiikkina vaikka Adele ja odottamassa takkahuoneen pesä kera hyvän leffan ja herkkujen.

Jos kiinnostaa, löydät täältä Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Jos kiinnostaa, löydät täältä Ruokareseptit Leena Lumissa

Elämä on lyhyt ja sitten se on ohi: En suostu kirjoihin tai ruokiin, jotka eivät hemmottele minua!

Love
Leena Lumi

Set Fire in to the Rain

Pirjo Rissanen: Kamomillasola

Maaritia kylmäsi. Hän oli ollut koulussa luokkansa parhaita. Mutta mitä hän oli saavuttanut elämässään? Hän oli tyypillinen kotirouva berliiniläisessä hienostolähiössä, yleisen mielipiteen mukaan miehensä siivellä elävä nainen. Hän käytti aikansa shoppailuun, sisustamiseen, kaltaistensa muitten kotirouvien kanssa seurusteluun ja itsensä hoitamiseen. Hänen tärkein roolinsa oli ylihuolehtivana ja huolestuneena äitinä kasvattaa kahta näsäviisasta ja hemmoteltua poikaansa, kuskata heitä harrastuksiin. Ei hänestä tullut opettajaa tai huipputason kirjallisuudentutkijaa, kuten hän oli lukiossa itsetietoisesti julistanut, edes vaivaista hum. kandin tutkintoa hän ei ollut saanut ikinä valmiiksi. Eikä hän julkaissut edes omakustanneromaania, vaikka kaikki olivat sitä mieltä, että Maarit Saaristosta tulisi joskus kirjailija.

Pirjo Rissasen teos Kamomillasola (Gummerus 2012) tuli minulle lukuun, kun äiti kertoi marraskuulla lukevansa nyt vasta minun hänelle antamaa Rissasen Äitienpäivää ja hän kehui sitä kovasti. Mieleeni muistui välittömästi Äitienpäivän tarina ja päätin saman tien tilata Kamomillasolan. Pirjo Rissanen kirjoittaa monenikäisiä kiinnostavaa tekstiä ja Kamomillasolassa löysin niin paljon sitä, mikä olisi voinut tapahtua kenelle vain meidänkin lukiokuvassamme ja osalle tapahtuikin ’maaritit’, että luinkin kirjan kahdessa illassa ja tänä aamuna selostin koko kirjan juonen Lumimiehelle eli se meni ohitse päivän Hesarin!

Kamomillasola alkaa kahden nuoren, Maaritin ja Rennen sekä heidän vauvansa Ilonan matkasta Kanarian saarille. Renne on saanut työn kääntää englanninkielisen Kanarian saarten patikkareiteistä kertovan kirjan suomeksi ja Maarit haluaa Ilonan kanssa ehdottomasti mukaan. Kamomillasolasta tulee tarinan kohtalonkellot, joiden kaiku kuuluu ja sattuu vielä parinkymmenen vuoden kuluttua. Tällöin olemmekin Maaritin isän Tarkko Saariston 70-vuotispäivillä, jonne myös Maarit on perheineen saapunut Berliinistä. Tarkko on huomattava mies ja tietää sen itsekin. Hän pitää juuri sopivasti liikuttuneen puheen vieraiden läsnä ollessa ja muistaa puheessaan kiittää myös vaimoaan Tainaa, joka lukijan mielestä saattaa olla omasta ammatistaan huolimatta elänyt kuin syväjäädytettynä. Kamomillasolan kellot alkavat kuitenkin soida niin lujaa, että vuosikymmenien jää alkaa säröillä: Maarit kohtaa luokkakokouksessa lukioystävänsä sekä samalla traagisen menneisyytensä, joiden halkeamat leikkaavat rajusti myös Tainan ja Ilonan elämää. Hienosti Rissanen kuvaa jo kirjan alun juhlissa Tainan tympäännystä hänen kuunnellessaan ja katselleessaan miestään Tarkkoa:

Tuon vastapäätä istuvan miehen kanssa hän oli ollut naimisissa yli neljäkymmentä vuotta, mutta vasta nyt hän löysi sanat jäytävälle tunteelle. Hän ei rakastanut tuota miestä. Ei enää.

Jotain oli sammunut hänestä. Toivo ja ilo. Ihan kuin elämässä ei olisi enää mitään odotettavaa.

Tarkko Saaristo oli mies, jolle julkisuuskuva oli tärkein. Että kaikki näytti hyvältä. Hänelle ei sopinut, että viisi ällää kirjoittanut tyttärentytär oli töissä Siwan kassana ja seurusteli tatuoidun, lävistetyn ponihäntäpään kanssa. Tarkko tietysti osaa verkostoitua golfin ja kalastamisen ja herraseurojen kautta. Hän ei edes huomaa, miten paljon kotitalousopettajavaimo nauttii, kun saa olla kodissa yksin. Miten Taina hengittää paremmin, kun Tarkko ei vie talosta kaikkea ilmaa pelkällä egoistisella läsnäolollaan. Tainaakin tarkemmin asiat näkee ehkä Maarit, joka on putoamaisillaan takaisin Kamomillasolaan. Hänelle tapahtuu yhtäkkiä kaikki, koko menneisyyden pohjaimu on huuhtomassa häntä alas pimeään. Hänellä ei ole mitään oikeaa puhuttavaa äitinsä Tainan kanssa, tytär Ilona on etäinen ja kaiken kaikkiaan hän tuntee epäonnistuneensa myös teini-ikäisten poikiensa Hanneksen ja Tomasin kanssa. Hän tuntee, että:

He eivät rakastaneet häntä, mielessä välähti. Äiti oli heille itsestäänselvyys, jonkinlainen välttämätön paha, jota saattoi sietää.

Pirjo Rissanen on kuin kirjallisuuden Rouva Suorasuu, joka kirjoittaa sen, mitä muut eivät uskalla edes ajatella. Hän paljastaa pilkulleen ne kauhut, joita jokainen meistä voi kokea tietyssä iässä tiettyinä aikoina, mutta joista kaikki vaikenevat. Rissasen tarkkaileva ja hyvin etenkin naismieltä kuvaava kerronta vetää täysin vertoja Carol Shieldsille. Samoja tuntoja olen kokenut vaikka kirjoissa Pikkuseikkoja, Ruohonvihreää ja Ellei Kamomillasolasta on monenikäisen naisen helppo löytää samaistumista, mutta voiko kukaan pysyä kylmänä kun alkaa kirjan osa Rakkauden sairauskertomus…

Rissasen kieli on kaunista ja huoleti voi nauttia tekstistä vailla myötähäpeää huonosta ilmaisusta. Kirjailija on opiskellut suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta, minkä kyllä huomaa. Lisäksi Rissasella on intuitiivinen eläytymiskyky eri-ikäisten naisten elämänvaiheisiin ja –valheisiin. Hän paljastaa, että kulisseja voi kannatella vain aikansa, mutta jossain odottaa hetki, jolloin menneisyys saa kiinni. Sitä kyselee unelmiensa perään ja kohtaakin omat, usein nuorina tehdyt ratkaisunsa, joiden seuraukset on vain kestettävä. Elämä on kuin se kuuluisa räsymatto, jossa on paljon tummia raitoja, jotta kirkkaatkin värit näkyisivät. Se on myös valon ja varjon tanssia, jossa on pakko muistaa, että mikään varjo, mikään väärä ratkaisu ei ole ikuinen tappio. Kamomillasolassa jää murtuu ja vedet alkavat virrata vapaasti. Kolmen sukupolven naiset kohtaavat menetyksensä, mutta he kohtaavat vihdoin myös toisensa. Eilisen Kamomillasolasta tulee nykyisyyden peilikuva ja kun kamera on taltioinut hetken, se on yhtä tosi kuin eräs kuva menneisyydestä.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ulla