Pentti Haanpää: Kauneuden kirous

Siinä hän seisoi kynttilöineen ja epäilemättä hän itsekin tietää olevansa kaunis. Sellainen on hänen ryhtinsä, nopeat välähtävät sivusilmäykset, joilla hän toisinaan tarkastelee kansaa. Hänellä on nuoren ihmisen usko, että tuolla väkijoukossa, kaukaa tulleissa, voisi olla jotakin perin mielenkiintoista, hänelle kuuluvaa, kaiken muuttavaa...

Hänen vartalonsa on sorea ja siinä on ryhtiä, vaaleat kasvot eivät ole pullamaisen pyöreät, eivätkä lapamaisen soikeat. Ne ovat sellaiset, että katsoja uskoo, että niiden pitääkin olla sellaiset. Silmissä on säihkyä, välkettä, hampaat välähtelevät valkoisina ja tukka kihartuu somasti. Hän on niitä naisia, jotka vaikuttavat miehiin ensisilmäyksellä kuin ilmestys.

Pentti Haanpään pienoisromaani Kauneuden kirous (Into 2015) ei olekaan mikä tahansa sivuun unohdettava tarina, vaan se kantaa itsessään ikiaikaista varoitusta, joka on suunnattu kauniille naisille ylpistymisen, huoraamiseen lankeamisen ja monen muun pahan varalta. Kirjan alkusanoissa, jotka on kirjoittanut Pentti Haanpää elämäkerran kirjoittanut Matti Salminen, Haanpää kiteyttää elämän pinnallisiin arvoihin luottamisen vaaran näin: ”Ihmisen kauneudesta sukeutuu elämän rumuus.” Miten sopivaa, että lauseessa puhutaan ihmisestä ja suomen kieli ei paljasta sukua, mutta kyllä kirjan tarinasta oivasti käy esiin, että kaiken pahan ansa ja miesten tuho on köyhän torpan tyttö nimeltään Anna Ansala.

Miehet ovat kautta aikain kovasti huolehtineet naisen siveellisyydestä kun ovat sitä toisaalla samanaikaisesti yrittäneet kaikin tavoin tuhota, kuten tässäkin kirjassa käy ilmi. Jo se, että Pentti Haanpää sai romaaninsa aiheen 1800 –luvulla syntyneeltä isältään Mikko Haanpäältä, kertoo pitkästä, naisen siveellisyyden puolesta huolehtimisen uhrautuvasta aikajanasta.

Köyhään torppaan syntynyt Anna kantaa kauneutta, joka pelästyttää jo hänen isänsä. Kun Annan sisko Manta pääsee ensin piiaksi ja lopulta emännäksi Rekolan taloon, olisivat maailman kirjat vallan sekaisin, ellei Manta olisi ulkonäältään arkinen, kovasti työteliäs ja hyvin sikiävä, sillä perillisiä varten ja veren vaihtamiseksi joskus suuriin tiloihin pääsivät piikatytötkin aittojen avaimia kantamaan. Rekolasta Annakin piikana aloittaa, mutta hän tietää, että elämä on luvannut hänelle jotain enemmän, jossain odottaa jotain parempaa. Miehen kohdalla tämä olisi katsottu normaaliksi ja kiitettäväksi pyrkimykseksi, mutta naisen kohdalla jo ajatuskin jostain enemmästä oli ylpeyden syntiä ja se synti tietysti johtui Annan ylpeästä kauneudesta! Oijoi, paljon ylpeämpi olisi Annan pitänyt olla, sillä jo Mantan häissä alkaa häntä synnintielle vokotella naimisissa oleva äijänkäppänä Korteisen Jaako, eikä ollenkaan muut kuin huorinteot mielessään. Anna uskoo, mitä toinen valehtelee ja lähtee leikkiin mukaan eli Korteiselle ensin piiaksi eli jalkavaimoksi. Kun Korteisen vaimo saa tietää asian tilan, sanoo hän toden sanan:

”Ja sinä nuori ja komea ihminen tyydyit tuohon vanhaan tuulimyllyn lämmittäjään!”

Siinäpä se ja siitä alkoi pian seuranneesta emännyydestä huolimatta Annan syöksy turmioon. Tuli elämän rangaistus kauneudesta ja paremman elämän toivosta ja pyrkimyksestä. Mies seurasi toistaan ja mitä ihmeellisimmillä juonilla vokottelivat hyväuskoista naista, pilasivat hyveellisen kauneuden synnin rumuudeksi. Missä oli Annan ylpeys? Miksi Anna tyytyi äijiin, joihin kukaan hänen näköisensä ei koskisi tikullakaan? Miksei Anna kartuttanut varallisuuttaan vaivihkaa, vaikkakin naisen raha oli tuohon aikaan miehen vallassa, niin leskenä hän olisi voinut olla jo itsellinen, varakas ja ennen kaikkea valita arvoisensa elämänkumppanin?

Kauneuden kirous on terveellinen muistutus meille naisille siitä, että oikeastaan niinkään paljoa ei ole muuttunut: Mikä on miehen hyve, on naisen pahe. Pentti Haanpään pienoisromaanissa moraalitarinan koodisana on kauneus, johon on ympätty koko naiselta odotettava käytösnormisto. Ukkosena jylisevä kertomus naisen kauneuden kiroista, siitä miten nainen, joka luulee olevansa jotakin, lopulta menettää kaiken. Tavallaan teos on vähän sellainen selkosanainen uhkakuva, jossa etenkään kaunis nainen, ei voinut ilman rangaistusta jättää rumaa ja mitätöntä miestään paremman toivossa. Nainen, joka laskee vain kauneuskortin varaan, menettää hyveellisyytensä moninkertaisesti ja lopullinen niitti tulee vanhenemisen muodossa, sillä eihän vanha nainen voi olla kaunis ja se on Annankin uskottava:

Nyt kääntyessään katsomaan elettyä elämäänsä vanhana, kuoppasilmäisenä ja vähän väkäleukaisenakin, Anna näki menneen kauneutensa kirottuna lahjana, joka oli turmellut hänen elämänsä. Sillä koskaan hän ei ollut kokenut elämän onnea. Ihmisen kauneudesta oli sukeutunut elämän rumuus...

Voi Anna, mutta entäs ne kaikki rumat miehet, joiden annoit kajota itseesi, katso miltä he näyttävät! Sinusta sanotaan, että olet esimerkki ihmisestä, jolle mikään ei riitä, mutta entäs ne huoraavat äijät, miksi niille ei riittänyt mikään, eikä varsinkaan oman puolison rakkaus. Eikös synti ole sama, tekee sen mies tai nainen? Ei, ei se ole sama. Anna, terveiset täältä 2000 –luvulta, jossa miehet hoitavat vaativia vakansseja ja päättävät maamme tärkeistä asioista.  Sellaiset miehet niistä päättävät, jotka ottavat kuvia sukupuolielimistään ja sitten lähettelevät niitä alapääkuviaan naiselta toiselle. Ei se ole miehen tekemänä mikään rikos! Vaan jos samassa tehtävässä oleva nainen noin tekisi, hänet erotettaisiin työstään ja laitettaisiin hoitoon ja sen jälkeen tuomiolle.  Rikosnimike olisi varmastikin ’kauneuden kirous’.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kaisa Reetta