Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Nainen istuu yössä: Yön valaistus/ älä liikahda. Hän ripustaa nuottitelineen linnunradalle ja: puhun kymmentä kieltä kehossani.  Saapuu muutos: korento joka tiesi/ että pitää odottaa vuosia/ vuosisatoja. Magdalan Maria vastasyntynyt povellaan: Maria ja minä heijastumme veteen/ sisaret, pyhät ja portot/portot ja pyhät. Sivelen märkiä reisiäni/kosketan nilkkojani, pimeitä suonia/ joissa virtaa naisen tuhatvuotinen häpeä. Naisen polvelle istuu Leonardo –korento: Siivet levällään se tuijottaa/ suoraan silmiini...ja verkkosiivet havisevat 300 000 000 vuotta/ sekunti vai ikuisuus...me hengitämme/ me lennämme

Leena Kellosalon esikoisrunokokoelma Leonardo sai siivet (ntamo 2015) lentää! Luen sitä uudestaan ja uudestaan, haluan osaksi runon magiaa, sitä runoa, joka hengittää ihmisen ikiaikaista symbioosia sekä luontoon kuin siihen uneen, joka meissä asuu kuin tuuli, tuuli tai korennot suih! suih! ja kaikkeen siihen, mitä emme näe, mutta joka on. Kellosalon ääni on rajaton musiikki, kaikki luonnon äänet  ja hiljaisuus, taustalla naisen laulu. Hän vaeltaa rannoilla helmoissaan kotilot soittamassa osuessaan rannan kiviin, kuuta hän kantaa sinkkiämpärissä yötuulen huuhtoessa huoneita rintojen kivistäessä ja kasvonsa märät hiutaleista vuorten hukkuessa tähtiin.

Kun luen Kellosalon tekstiä, kiitän yön jumalia siitä, että olen täysin kykenemätön sanomaan mitään järjellistä runoista. Minä haluan juoda niitä, hukkua niihin, en riisua niitä anatomiasalien luurangoiksi! Runo on tunnetila ja sitä älköön särjettäkö. Sitä älköön kiellettäkö lentämästä. Sen kulku yli maiden rajojen olkoon ikiaikaisesti sallittu. Runo ei tunnista maantiedettä. Se on sama täällä Leinon ja Sarkian maassa kuin siellä kaukana, jossa nerudankieli tulee todeksi. Tai siellä missä Plathin kosketus, Dickinsonin helman hipaisu. Kellosalo mainitsee monia häneen vaikuttaneita runoilijoita, eikä minun ollut vaikea tuntea ensimmäiseksi suurta chileläistä, sillä ’Tällaisina öinä/ majakka hohtaa kuin’ ja ’vuoret hukkuvat tähtiin/ surujen savuihin’ kun ’tuuli tekee tilan/ siementen syöksyä kohtuun’. Nousen kalliolle, suljen silmäni ja olen jälleen tyttö vihreässä baskerissa katsomassa, miten tähdet, vesi,  kuu, savu ja Nerudan ikuinen tuuli pyyhkivät kaikkea sitä, jossa ’sinun hiljaisuutesi metsästää vaivattuja hetkiäni, jossa käsivarteni läpikuultavaa kiveä, jonne kostea halusi tekee pesän.’ Kellosalo on niin Nerudaa, vaikka sanoisi kaikki maailman runoilijat, ja hyvä näin, sillä tätähän olemme olleet vailla. Luen runoja joka päivä, kaipaan eniten ’pilviä, jotka matkaavat kuin valkeat jäähyväisliinat ja tuulta joka kantaa kuolleita lehtiä nopealla hyökkäyksellään ja ohjaa lintujen sykähteleviä nuolia.’  Ehkä Pablo on lävistänyt minut majakkansa valolla, sokaissut niin etten näe muita. Sen tuo mustasukkainen mies voisi hyvinkin tehdä!

Kaimani meriitit ovat monilahjakkaan naisen: freelancer näyttelijä, FM, kirjallisuuskriitikko, kirjoittajakouluttaja ja palkittu äänikirjojen lukija. Lisäksi hänessä virtaa karjalaista laavaa, paljon draamaa ja:

Unelman toteutuminen oli minusta itsestäni kiinni, koska en käyttänyt minulle tarjottuja kahta mahdollisuutta julkaista suurella kustantajalla. Unelma oli ilmeisesti myös pelkoa herättävä. Lähipiirin (kiitos lähipiiri! LL) painostus oli vuoden vaihteessa niin painostava, että lähetin käsikirjoituksen ntamo –kustantamoon vuoden alussa. Kustantajani Leevi Lehto sai työstään kirjailijana, kustantajana ja kääntäjänä Eino Leino –palkinnon julkaisuprosessini alkuvaiheessa. Olen ylpeä tallistani. Siellä on suuri osa Suomen parhaita lyyrikoita ja prosaisteja, kaksi Finlandiavoittajaakin!

Entäs sitten Leonardon tuulessa havisevat siivet? Ja kirjan kaikki muut siivekkäät ja Magdalan Maria?

Olen omistanut kokoelmani kaikkien aikojen suurimmalle yleisnerolle, Leonardo da Vincille, siksi, kun luin Donald Sassoonin kirjan Mona Lisa. Louvressa seisoin Mona Lisan arvoituksellisen hymyn alla ja ajattelin pariisilaisia, jotka itkivät avoimesti kaduilla taulun hävittyä 1911. Myös siksi, kun luin Leonardon muhkeat Työpäiväkirjat ja tutkin piirrokset, kun tunnistin apostoli Maria Magdalenan siroine kasvoineen ja kauloineen Viimeisestä ehtoollisesta, kun katselin da Vincin suunnitelmien mukaan toteutettuja Leonardon siipiä Vatikaanin aukion Leonardo -museossa. Muutkin siivekkäät ovat auttaneet minua lentämään.

Kirjan kansi on huikea! Se on Juha Tammenpään guassiteos Apollonia, 2006. Kansi soi runojen henkeen, tekstin ja kannen valssi on yön tuhkaa, Marian verta ja äänetöntä heijastusta kiiltomadoista tähtiin.

Kuu hopeoi sormien rystyset

sylissä roikkuvat mustat hiukset

Kuu niin kirkas

että sydän näkyy lävitse

Kuun valossa mikään ei ole sitä, mitä näemme päivänvalossa. Kuu samalla rauhoittaa ja kiihdyttää mielen. Rakastan kuuta. Sen kautta saan arkaaisen yhteyden kaikkien aikojen ihmisiin, eläimiin, puihin, kasveihin ja kiviin. Kuun kasvot ovat ilmeikkäät, asteroidien ja meteorien törmäyskuoppien runtelemat. Kaikki olemme katsoneet ja tulemme katsomaan samaa kuuta, eikä se ole koskaan samanlainen. Kuu on antanut runoilleni valoa. Suurin osa maailman lapsista on kuun valossa siitettyjä. Lisäksi olen kuuhullu ts. täysikuu liikuttaa vesiäni jo kolme päivää ennen täysikuuta.

Mikä autuus olikaan saada omaksi ja luettavaksi ja saada kertoa teille Leenan kirjasta Leonardo sai siivet. Vaikka olen runoa ja paljon Nerudaa, vaikka sydämeni on iltalaulun niittäjä ja tuuli metsätää silmieni pohjia, en ole vailla aavistusta. Huudan illan ja päivän tuuleen, että nainen, jonka helmoissa kotilot kalisevat vasten kiviä, kirjoittaa meille runouteen uuden luvun. Hän heittää sanojensa verkon, joihin halusta vangiksi jäämme.  Eikä minua jäävätä siksi, että olen etäinen ja täynnä surua, sillä tiedän, että hiljaisuuteni puhuu vaikka sanat virtaavat.

Poimit taivaalta tähden

kuin kukan

eikä se ole kylmä

Sen valossa keskustelemme aamuun asti

Kuin tuuli joka kantaa kuuta ja aaltoa ja hajonneita suudelmia, matkaa Leonardo ikiaikaisine siipineen luoksesi. Avaa sylisi sen tulla, paljasta mielesi yötähtien matkaan.

Yö heijastaa silmät ja tähdet

samaan peiliin

kahden maailman risteykseen

kuoleman optiseen harhaan

jota vasten paiskaudumme

kuin yöperhoset ikkunaruutuun

Lyhyt synkronoitu lento:

siipien hajoava tomu

Pitkän päivän matkasta

jäljellä enää yö

johon värit sekoittuvat

*****

Runokirjat Leena Lumissa