Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Ajovaloissa näkyi muutama lumen ja jään valkaisema kuusi tien laidalla. Vaikka puut olivat yli sata vuotta vanhoja, ne olivat hädin tuskin metrin mittaisia; tämä oli rankka paikka kasvaa. Kauempana puita ei ollut lainkaan. Tehtyään ensimmäisen matkansa Deadhorseen ja Prudhoe Bayn öljylähteille Adeeb oli lukenut Pohjois-Alaskasta siinä toivossa, että tieto saisi paikan jollakin tavalla kesyyntymään, pehmentymään edes hieman, mutta olikin käynyt päinvastoin. Nyt hän tiesi, että kolmenkymmenen metrin levyinen maanvyörymä lähestyi koko ajan jäätietä; kokonainen vuori jäistä maata, kiviä ja puunrunkoja liikkui muutaman sentin lähemmäs joka päivä, kiihdytti vauhtiaan ja tuhosi kaiken tieltään; aivan kuin tämä maa ei olisi pelkästään passiivisen vihamielinen vaan aivan avoimen väkivaltainen, kuten kylmyyskin.

Rosamund Luptonin uusin teos Hiljaisuuteen hävinneet (The Quality of Silence, Gummerus 2016, suomennos Outi Järvinen) on minusta Luptonin kirjoista jännittävin eli eniten trilleri, vaikka hänen puumerkkinsä sekoittaa jännitystä  ja lukuroomania tuntuu kyllä tässäkin. Nyt painotus on jännityksellä. Tarinassa kuuro Ruby on fyysikkoäitinsä Yasminin kanssa lähtenyt etsimään Pohjois-Alaskasta luontokuvaajaisäänsä, joka tuntuu kuin haihtuneet kylmään hiljaisuuteen. Alunperin Mattin piti olla heitä vastassa Fairbanksin lentokentällä, mutta hän ei tullut. Matka Englannista oli ollut pitkä ja Ruby lohduttelee pettynyttä ja väsynyttä itseään muistelemalla, miten isä nimitti häntä ’Puggleksi’, joka on vesinokkaeläimen poikanen. Hän on hyvin läheinen luontodokumentteja tekevän isänsä kanssa ja muistaa miten innoissaan isä oli Pohjois-Alaskan eläimistöstä:

Se on keskellä ei mitään, Puggle, se on hyvin kaunis ja autio paikka siksi, että niin harva ihminen päätyy sinne.

Paikka on inuiittikylä, jonka nimi on Anaktue ja nyt Yasmin ja Ruby matkaavat sitä kohti Afganistanin pakolaisen Adeeb Azizin jättimäisen rekan kyydissä. Rubylla on herkkä vaisto ihmisten suhteen ja hän pitää heti herra Azizista. Hän tuntee heidän olevan turvassa ja on varma, että isä odottaa heitä Anaktuessa. Ruby on hyvin yksinäinen tyttö, mutta hiljaisessa Rubylandiassaan hän voi kuulla jokisaukot, lumipöllöt ja valkoiset sudet omalla tavallaan. Hän tavoittaa musiikin pyydystämällä tuulta hopeisella lassolla ja hänellä on intuitio, joka näkee kaiken valheen läpi. Kun poliisi ilmoittaa heille Anaktuessa tapahtuneesta onnettomuudesta ja yrittää viestiä Rubyn isän menehtyneen inuiittien kanssa, Ruby on aivan varma, että isä odottaa heitä siellä pimeässä ja kylmässä, heidän on vain ehdittävä sinne ajoissa.

Tapahtuu jotain odottamatonta ja yllättäen Yasmin on tilanteessa, jossa hän huomaa, että heitä yritetään estää pääsemästä Anaktuen kylään. Pimeys on täydellinen ympäri vuorokauden, pakkanen nousee tuulessa yli -40 asteeseen ja ympärillä on paitsi ihmisvihollisia myös kahdeksankymmentäkahdeksantuhatta neliömailia pelkkää tyhjyyttä, joissa ei ole edes puita pysäyttämässä  tuulta. Nousemassa on myös hirmumyrsky, jonka ohimenoa kokeneimmatkin rekkakuskit osaavat pysähtyä  odottamaan viimeiselle huoltopisteelle. Vain Yasminin ja Rubyn on pakko jatkaa matkaa, sillä...

Rosamund Luptonin Sisar ja Mitä jäljelle jää sekä tämä uusin paljastavat, että Lupton kykenee aina yllättämään.  Kaikki hänen kirjansa ovat täysin erilaisia, vaikka puumerkki eli trillerin ja lukuromaanin yhteys  säilyykin. Toki vailla suuria tunteita ei voida täysin olla, kun kuuro tyttö etsii kauhistavissa olosuhteissa isäänsä, mutta vakuutan, että kirjasta löytyy sellaista jännitystä jäisessä Alaskassa, että lukija kiittää mielessään ettei ole Yasminin ja Rubyn matkassa. David Vannin Kylmä saari nosti oudon Alaska -kuumeen, mutta ei ikinä, ei ikinä enää, ei edes unissa. Kylmä, pelko ja miljoonat tähdet valaisevat Yasminille eräitä asioita hänen ja Mattin avioliitosta. Lopulta Yasminilla ei ole jäljellä kuin leijonaemon tehtävä saada vietyä Ruby hengissä läpi helvetin, jonka pimeydessä vaanivat pedot ovat ihmisiä. Eivät kauniita valkoisa susia...

Kaiken aikaa Ruby toiveikkaana kirjoittaa isälleen kannettavallaan viestejä:

Näin kolme kuuta!

Vannon että se on totta!

Taivaalla oli se tavallinen kuu ja lisäksi kaksi muuta molemmin puolin ja sen ilmiön nimi on halo. Äiti kertoi minulle siitä. Latinankielinen nimi on paraselenae. Se syntyy kun kuunvalo osuu jääkiteisiin. Se on niin kaunista. Ihan kuin kolme kuuta olisi jakanut taivaan keskenään.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Jenni/Kirjakirppu Katja  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Sonjan lukuhetket Ullan luetut kirjat

*****

Dekkarit Leena Lumissa