Ralf Rothman: Kuolema keväällä

"Juma, mitä pirua minä täällä teen. Siis jos olisin äänestänyt Hitleriä niin kuin useimmat...Mutta enhän minä tahtonut mukaan tähän liemeen, yhtä vähän kuin sinä. Ei minulla ole vihollisia, ei ainakaan sellaisia, jotka haluaisin nitistää. Tätä sotaa käyvät kyynikot, jotka eivät usko mihinkään, paitsi vahvemman oikeuteen. Kuitenkin ne on pelkkiä pikkusieluja ja raukkiksia, näin sen rintamalla. Potkivat alempiaan ja pokkuroivat ylempiään ja surmaavat naisia ja lapsia." Tupakka suussa hän puristi vähän voidetta sormelleen ja sanoi vaimeammin, kuin itselleen: "Ja sellaiset tyypit saavat sammuttaa minulta valot."

Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (Im Frühling sterben, Atena 2016, suomennos Raija Nylander) kertoo sivumääräänsä, 205, suuremman tarinan toisen maailmansodan vaiheista kahden saksalaisnuoren, Fieten ja Walterin kautta. Karjanhoitajapojat ovat vasta 17-vuotiaita eivätkä ollenkaan poliittisia henkilöitä, sillä heidän mielenkiintonsa on nuorukaisten tapaan tässä päivässä ja tytöissä. Suur-Saksan rakentamisen alkaessa näyttää mahdottomalta, SS-joukkoihin aletaan pakkovärvätä vanhuksia ja lapsia, sillä nyt kaikki kelpaavat. Hommassa on selvästi paitsi epätoivoa myös jonkinasteista epätoivon synnyttämää katkeruutta niitä kohtaan, jotka ovat rintamalta tähän asti välttyneet. Helmikuun iltamista sitten Fiete ja Walterkin pakkovärvätään ja heidät myös tatuoidaan SS ja -veriryhmätunnuksin. Walter pääsee kuljetuspuolelle, mutta Fiete joutuu suoraan eturintamalle, eikä siitä tietenkään hyvää seuraa, sillä Fieten suoraluonteisuus ja sanomisen halu kuljettavat häntä kohti tuhoa...

Miksi nyt luen ja luen näitä sotakirjoja, on siksi, että historia kiinnostaa, mutta myös siksi, että jos isäni, tarinan poikien ikäisenä jaksoi olla etulinjassa ja koki ystävlleen tapahtuvan jotain, mistä en pysty edes puhumaan, minä kyllä kestän nämä kirjat ja tämänkin lukea. Hyvin saksalaiseen tyyliin Rothman tekee kirjasta lukijalle helpon, sillä hän kirjoittaa lakonisen toteavasti. Tyyli on ominaista monille saksalaiskirjailijoille aina Heinrich Böllistä itse Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranickiin.

Se mikä on tämän sodan aikaan sijoittuvan kirjan viesti, on sekä ihmisen julmuus toista kohtaan että ihmisen julmuus ns. omiaan kohtaan. Sodan lopputuloksen alkaessa olla selvillä, tappiomielialan lietsominen oli kielletty teloituksen uhalla, mutta vähempikin riitti ja omat alkoivat tappaa kavereitaan. Tuntuu kuin väärä ilme olisi riittänyt, kuten riitti natsitervehdyksen tekemättömyys tai uhopuheisiin yhtymättömyys. Tässä pelissä Feite oli iästään huolimatta muita kauemmas näkevä, mutta heikoilla, koska Walter ei ollut kaiken aikaa häntä 'tuuppimassa' ja tyynnyttelemässä.

Rothmannin kirja on sellaisia teoksia, joita en jätä lukematta. Kuolema kevällä tulee myös liittymään myöhemmin Sodan kirjat Leena Lumissa, kun ne ensin kokoan. Ristivetoa tulee jonkin verran olemaan Vainojen kirjojen kanssa, mutta toisesta tai toisesta näitä aiheita sitten löytyy.

Sisäinen pakko kirjoittaa tämä romaani avautuu lukijalle heti: tyhjä aukko historiassa on pitänyt täyttää totuudella, tällä tarinalla."

- Der Spiegel -

"Meidän tuhatvuotinen valtakuntamme. Miten Führer sanoikaan vielä uudenvuoden puheessaan? Sillä, jolta kohtalo vaatii näin paljon, on oikeus odottaa jotain suurta - tai jotakin sinne päin. Mitähän se mahtoi tarkoittaa? Mitä luulet? Ripulia vai syyhyä?"

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjapolkuni