Tein konemaisesti töitä tiskin takana, vastailin
puhelimeen, tilailin lisähappea, soittelin labraan – ja ajelehdin ajatuksissani
pajunkissojen ja hajuherneiden ja lohilammikoiden lämpöisille laineille.
Muistin kaivoksen väkipyörät ja telineet iltahämyssä, kun ensilumi oli satanut.
Koiranputken kukinnot tähtitaivasta vasten.
Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A
Manual for Cleaning Women, Aula&Co 2017, suomennos Kristiina Drews) kertoo
kirjailijasta, joka eli elämän kuin parhaat tarinat. Lucia Berlin ehti
elämässään olla monta, kokea paljon, juhlia kaikkien aistien juhlat niiden
auringonnoususta laskuun. Hän jaksoi silti, vaikka nousut ja suhdanteet olivat
rajuja, hän oli lopulta sekä alkoholisti, neljän pojan yksinhuoltaja että myös
muuten sairas. Hän oli yläluokkaa, hän oli alaluokkaa. Hän oli opettaja, hän
oli siivooja. Hän oli nainen, jolla oli kyky sanoittaa kokemansa
uniikilla tavalla, rytmillä, joka jää lukijaan, saa aistimaan kaikilla
aisteilla, saa haluamaan sitä jotain...
Berlinin novellit säkenöivät karheaa kauneutta, iloa ja suruakin. Niissä voi olla äkkijyrkkää suoruuttakin, joka hyppää päälle:
Jokainen joka väittää tietävänsä miltä toisesta tuntuu, on
ääliö.
Lucia, jos kuka tiesi, miten totta tuo oli, sillä Chilen yläluokasta
asuntovaunuelämään on pimeä hyppy, jonka aikana ehtii tajuta elämän olevan
syvänmerensukellus papukaijakalojen hiljaisuuteen, äidin känni ja oma kauhein
krapula ikinä. Berlinin maailma on tuoksua, se on historian opettajan homeelta
tuoksahtava takki, keitettyä kanaa, kerosiinia, sitruunasavikkaa, maatuvaa
viidakkoa, chiliä, savua, merta, neilikoita, virtsaa, savukkeita...
Vaikka Berlinin teos on novelleja, koin sen kuin olisin
lukenut Lucian päiväkirjaa. Omat pojatkin ovat myöntäneet äidin ammentaneen
heidän elämästään, mutta vähän kaunistelleen ja varmaan tehostaen, onhan
kyseessä kunnianhimoinen tarinankertoja. Kertomuksista ehkä rankin oli Hyvät ja pahat,
joka liittyyy Chilen diktatuurin aikaan. Kaikki karkaa käsistä oli varsin
kaurismäkeläistä, mutta kiehtovin oli luonnollisesti Toda luna, todo ãno, sillä
kukapa voisi vastustaa merta ja sukeltamista, sitä hetkeä, jolloin muistelee
’milloin oli viimeksi tuntenut itsensä yhtä onnelliseksi.’ Hyvät ystävät luin
ääneen ja jotenkin painotin tätä kohtaa:
Kaksikko oli ollut huomattavan itseriittoinen ja kylliksi
toinen toisilleen koko elämänsä ajan, mutta nyt...
Lopulta Anna, Sam ja Loretta saivat meidät nauramaan. Berlin
omaa jännittävän huumorin, jossa on ripaus mustaa ja sitten jotain ihan
uniikkia.
Kirjassa on huomattavan laadukkaat Alkusanat Lydia Davisilta
sekä Johdanto Berlinin hyvältä ystävältä Stephen Emersonilta. Kannattaa lukea
tarkkaan, sillä tällaiset tekstit paljastavat usein mittaansa enemmän. Kuten,
että Luciassa oli paljon iloa, vaikka elämä ei ollut helppoa. Jutuissa on
’säpinää’. Niin minäkin koen Berlinin kaikkineen. Lopussa on vielä lyhyt
yhteenveto Berlinin elämästä, joka paljastaa Lucian elämän valoa ja varjoa.
Lucia Berlin on häikäisevä, elämänjanoinen kirjoittaja
skolioosikorsetissaankin ja happipullo mukanaan. Hänen tekstinsä on runoproosaa
vailla sortumista ylimaalailuun. Berlin ei halunnut helpoimman kautta, eikä
valitellut vaivojaan:
Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin
tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä
litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman,
talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen
tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana
talvi-iltana.
*****
Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti
väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon,
saa uskoa että elämällä sittenkin on väliä, ja tosi paljon.
kuva Buddy Berlin