Harlan Coben: Älä päästä irti

L niin kuin lähtö.

Moni olisi pitänyt sitä huijauksena tai petoksena, mutta Rex oli järkähtämätön: se oli rehellisesti ansaittua rahaa. Daisy ei ollut rehellisyydestä niin varma mutta ei potenut syyllisyyttäkään.

 Suunnitelma oli simppeli. Mies ja nainen eroavat. Huoltajuuskiista muuttuu rumaksi. Molemmat ovat epätoivoisia. Nainen palkkaa Rexin voittaakseen tiukaksi käyneen taistelun.

Ja miten Rex sen tekee? Ottamalla miehen kiinni rattijuoppoudesta.

Onko parempaa tapaa osoittaa miehen olevan kelpaamaton vanhemmaksi?...tyyppi on jo juomassa, vai mitä? Sinä vain tönäiset häntä, ja siinä kaikki. Ei hänen ole pakko ottaa ja ajaa. Se on hänen valintansa. Et sinä häntä aseella uhaten pakota.

Harlan Cobenin trilleri Älä päästä irti (Don’t Let Go, MinervaCrime 2018, suomennos Saana Rusi) kertoo kovan tarinan niin yksittäisten ihmisten kuin Yhdysvaltain salaisen armeijan toiminnasta. Tarinan onneksi minusta vähemmän viime mainitusta eli salaisesta tukikohdasta, johon sattumalta kirjan aikuiset ovat törmänneet nuorina. Kuten seikkailua janoavat nuoret usein, nytkin ryhmä keksii asian ympärille Salaliittoklubin. Asia ei ole ollenkaan vaaratonta, vaikka tukikohdan ei pitäisi enää toimia sotilastehtävissä. Kammottavasti osa nuorista kuolee samana yönä viisitoista vuotta aikaisemmin...Leo ja Diana ovat jääneet junan alle ja...nyt poliisina työskentelevältä rikosylikonstaapeli Nap Dumasilta katoaa tyttöystävä Maura täysin jäljettömiin. Napille Maura on edelleen kuin pakkomielle eli hän ei voi päästää irti. Kirjassa Nap tilittää tuntojaan tapahtumista mystisenä yönä kuolleelle veljelleen Leolle ja on varma, että tapaa vielä Mauran. Rexin ja Daisyn alun poka sysää liikkeelle tapahtumien vyöryn, jossa eilisestä tulee kuin tätä päivää, kuin välissä ei olisikaan ollut viittätoista vuotta Napin kaipuuta ja poliisipäällikkö Augien ikävää ainoaan tyttäreensä Dianaan, joka kuoli yhdessä Napin veljen kanssa. Augie ei ole vailla kaunaa edes ystäväänsä Napia kohtaan:

”Sinä jopa esittelit Dianan ja Leon toisilleen,” hän sanoo ja kuulostaa oikeudenkäynnin ristikuulustelijalta.

”Mihin pyrit, Augie?”

”Kaikki vanhemmat ovat omien piku tyttöjensä suhteen niin hyväuskoisia. Minä kai myös. Hän oli minulle maailman napa....sanoisitko sinä, että Diana oli villi juhlija?”

”Ei ollut.”

”Sinä iltana kun Leo tuli hakemeaan häntä, olin kotona. Avasin oven. Kättelimme, ja huomasin sen.”

”Mitä huomasit?”

”Leo oli pilvessä. Eikä ensimmäistä kertaa. Halusin estää Dianaa lähtemästä. Hän kuitenkin katsoi minuun anellen. En estänyt. Annoin hänen mennä.”

Hän on ajatuksissaan siellä, kättelee sinua, katsoo tytärtään, näkee tämän ilmeen. Hän ei milloinkaan pääse eroon katumuksesta ja jossittelusta.

Poliisiystävysten kauna on molemminpuolista, sillä Augie ei ikinä kertonut minne Maura pakeni sinä yönä. Hän ei kertonut suojellakseen Mauraa, sillä kirous tuntuu vaanivan Salaliittoklubin ryhmää ja se kaikki on taas alkanut. Mitä niin arkaluontoista nuoret olisivat voineet nähdä, että siihen puuttuisi vaikka Yhdysvaltain salainen poliisi ja armeija? Onko kaikki vain kuvitelmaa ja syyt ovatkin ihan muualla?

Kymmenien suven skandidekkarien jälkeen yhdysvaltalainen Harlan Coben on kuin siirtymä kesälaiturilta tositoimiin. Olen aikaisemmin lukenut häneltä Lupaa ja vaikene (Six Years) sekä Petät vain kerran (Fool Me Once) ja jälleen hän kertoo erilaista ja yllättävää tarinaa. Paljastaa heikkoutemme muistojen vääristelyyn ja sen miten eri tavalla muistamme samat asiat. Coben alkaa olla dekkarimaailman kovinta kaartia 70 miljoonalla myydyllä kirjallaan! Coben paljastaa niin salattuja yhteiskunnallisia ja poliittisia epäkohtia kuin tunkeutua ihmismielen  pimeisiin kuiluihin. Noiria tuntuu löytyvän nyt etenkin niiden mielistä, joita pidämme suojeluksen ja hyvyyden ruumiillistumina.

*****

Dekkarit Leena Lumissa