Lehdissä on kuvia karjalaisista evakoista, jotka jo
toistamiseen vaeltavat pitkin maanteitä lehmineen ja kärryineen. Mikä
uupumuksen matka se on heistä jokaiselle, milllainen työ on saada yksikin lehmä
kävelemään tietä myöden tiettyyn suuntaan ja hoidella siinä sivussa vielä
nälkäiset lapset ja vanhukset päälle. Millä sen joukon ruokit, nukutat,
niistät, kannat ja kävelytät? Jotain siitä tiedän minäkin.
Siinä sitä on naisten jatkosotaa kerrakseen.
Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019) jatkaa kertomusta
Sandran elämästä sekä hänen jälkeläisistään kotirintamalla talvisodan
pakkasissa sekä pitkän jatkosodan kurimuksessa. Kirja alkaa siitä mihin jäimme
eli talo, tavarat ja lehmät on myytävä, koko Lepistön rakas koti, että saadaan
Eino-veljelle vapaus. Nämä olivat sisällissodan laskuja, sillä perhe oli ollut
häviäjien eli punaisten puolella ja isänkin oli vaikea saada muuta kuin
hätäaputöitä.
Kuten Sandrassa kirjan tarinaa kuljettavat perheenjäsenet.
Sandra on mukana monen lapsen äitinä ja lopulta myös isoäitinä. Keskimmäinen
eli Mirjami on pääroolissa, mutta sanansa sanovat myös esikoinen Annikki
sekä kipakka kuopus Soili.
Perhe asettuu kauas suon reunaan. Ensin nousee vain yksi
huone, koppeli, mutta siitä se aikaa myöten kohenee, tosin hitaasti, sillä
talvisota on alkanut. Paikka on Vuohijokea, suoaluetta, Loukkusuota, mutta
niin sinne vain on nousemassa muutamakin talo. Likellä pesii kurkipari ja niin
talon nimeksi päätettiin antaa Kurki.
Mirjami käy töissä neiti Jalavan ompeluliikkeessä ja jo marraskuussa 1939 alkaa pakkanen
näyttää aikeensa. Lunta on satanut
valtavasti. Luonto näyttää voimansa samaan aikaan kuin suuri Neuvostoliitto
mahtinsa pienelle naapurilleen. Ikkunat on pimennettävä, katuvalot on
sammutettu ja kylmä sekä kauhu painavat päälle. Ompelimossa riittää töitä, kun
lumipukuja aletaan ommella. Annikki on töissä Serlachiuksen konttorissa ja
tuntee ulkopuolisuutta, vaikka pukeutuukin viimeisen päälle ja puhuu aina
huoliteltua kieltä. Kaikessa näkyy, miten tausta merkitsee, ei se, mitä itse
olet.
Mirja rakastuu, päästää miehen vinttihuoneeseenkin, joka on
jo saatu rakennettua, mutta jotain vänkää suhteessa koko ajan on. Tor tulee ja
menee. Voi olla kirjoittamattakin pitkiä aikoja ilman selittelyjä. Mirja alkaa
kuvitella ettei kelpaa Torin helsinkiläiselle perheelle. Syy onkin aivan jotain muuta...
Sandran ikävä on iso entiseen kotiin, mutta kohta murheet
muuttuvat, sillä pojat on lähetettävä kaikki rintamalle. Hienosti Köngäs kuvaa,
miten pitkä jatkosota vaikutti elämään kaikessa: oli puutetta ruuasta,
lämmöstä, naisilla nuorista miehistä ja naisten piti vielä työpäiviensä päälle
jaksaa talon työt. Kuopus Soili on ainoa, joka ajattelee ja sanoo suorasti,
mitä on mistäkin mieltä.
Kesäkuussa 1941 vietetään kuitenkin Annikin häitä, mutta
Annikin auvo ei ole aukoton:
Yöllä, kun valvoin, tajusin, ettei Eelis ehkä ollutkaan ihan
mieluinen vävy vanhemmilleni. He olisivat naittaneet minut ”ylemmäksi” jonkun
koulutetun miehen kanssa, arvaan.
He eivät tiedä, etten minä tunne oloani kotoaisaksi muisssa
kuin omissa porukoissani. Alemmuuden tunne tuli heti oppikoulun ensimmäisellä
luokalla.
Olin vähävarainen, se leima säilyi minussa.
Kärsin siitä, että olen vähän itseni sivussa, enkä osaa olla
koskaan huolettoman rento.
Kesät tulevat ja taittuvat syksyihin, mutta sodan
loppumisesta ei ole mitään tietoa, sillä nyt on ylitetty jo vanha raja yli
Venäjän puolelle. Monet ymmärtävät ihmetellä mikä nyt on homman nimi!
Sotaväsymys alkaa vaivata niin kotirintamalla kuin sodan poteroissa. Taudit
leviävät ravinnon huonontuessa ja ollessa välin melkein tyystin lantun ja
perunan varassa. On pilkkukuumetta, pelottavaa tuberkuloosia sekä myös
kurkkumätää, johon monet menehtyvät, harvat selviävät. Sandra on mennyt
toimettomaksi. Hän ei pysty. Ei jaksa. Pojat rintamalla ja kotonakin sattuu
monenmoista. Tytöt ottavat vetovastuun kaikesta, mihin pystyvät. Silti syntyy
vauvoja, on jouluja, pojat pääsevät lomille ja Soili valmentautuu juoksemalla
kovaa. He elävät elämäänsä sodan maisemassa peläten ja toivoen, parempaa
odottaen, mutta tässäkin selviten - vaan eivät vammoitta. Kotirintamalla on omat vammansa, sotatantereella omansa.
Loistavasti Heidi Köngäs kirjoittaa kuin itse kokeneena
tunnelmista, joita olen juuri tällaisina kuullut omilta vanhemmiltani.
Paperikengät, jotka hajosivat ensimmäisiin sateisiin. Sotaromanssit.Haavoittumiset. Niitä iänikuisia lanttuhaudukkaita. Pelkoa jos
pappi lähestyi taloa. Tai tietynlainen kirje saapui. Toivon heräämistä kun ei
kukaan tai mikään saapunut, vain rintamalta ’hyvin täällä voidaan’ –viestejä. Heidi Köngäs on yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani eikä hän petä nytkään. Hänen parhautensa fokus on monipuolisuus,
sillä niin erivireisiin tarinoihin hän kykenee.
Miksen työntänyt jalkojani sotilassaappaisiisi, miksen
vetänyt mantteliasi päälleni, jäänyt sen sisäpuolelle, asettunut sinulle
vuoriksi, paljaaksi silkkivuoriksi.
Kiva kuulla, kiitos hyvästä kirjan esittelystä. Valitsimme tämän kevään lukupiirikirjaksemme. Luettiin Sandra ja kovasti tykättiin siitä, joten uskon, että tämäkin on hieno lukukokemus. Mukavaa alkanutta joulukuuta sinulle Leena!
VastaaPoistaAnneli, ole hyvä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Sandrasta. Siis huonompaa ei liene luvassa teillekään. Kiitos samoin sinulle Anneli♥
PoistaSamaa mieltä Köngäksen taidoista,Mirjami oli puhutteleva lukukokemus.Nyt menossa vähän keveämmällä kynällä kirjoitettu Sotaleski ja sitten suurin odotuksin Paperijoutsen.
VastaaPoistaEija
Eija, totuus on ei pala tulessakaan:) Annan äidille joululahjaksi sekä Mirjamin että Paperijoutsenen. En millään muista, mutta kai olet lukenut Lilium Regalen ja Westendin?
Poista♥♥
Täytyykin lukea
VastaaPoistaAllu, suositus!
Poista♥♥
Kiitos esittelystä, muuten en olisikaan muistanut varata sitä kirjastosta! Olen nyt neljäs jonossa :)
VastaaPoistaSesse, ole hyvä♥ Uskon, että pidät.
Poista♥♥
Täytyykin varata kirjastosta joululukemisiksi. Kiitos vinkistä.
VastaaPoistaHeidi, kiitos ja ole hyvä!
Poista♥♥