Pöytäkoneeni, joka oli ostettu käytettynä eräästä romuliikkeestä
Brixtonista, oli peräisin kuusikymmmenluvun puolivälistä ja oli varsin hidas.
Lippufirman sijoituksen järjesteleminen vei siltä tunnin. Nopeamminkin se olisi
onnistunut, jos olisin pystynyt pitämään ajatukseni koossa. Jos en ajatellut
Mirandaa ja kuulostellut hänen askeliaan yläkerran asunnosta, ajattelin Aatamia
ja sitä pitäisikö se myydä pois vai pitäisikö mieluummin ruveta tekemään
päätöksiä sen persoonallisuusmuuttujista. Myin Englannin puntia ja ajattelin
Aatamia. Ostin kultaa ja ajattelin Mirandaa. Istuin vessanpöntöllä ja mietin
Sveitsin frangia. Kolmannen kahvikupillisen ääressä pohdiskelin mihin voittoisa
kansakunta mahtaisi rahojaan kuluttaa...Pian olikin jo lounasaika.
Ian McEwanin teos Kaltaiseni koneet (Machines Like Me, Otava
2019, suomennos Juhani Lindholm) on ihailemaltani kirjailijalta taas sitä
toista häntä eli miestä, jota kiinnostavat kvanttimekaniikka, fysiikka, algoritmit...Olin
satavarma, että en selviä kirjasta, tylsistyn, kammoksun, sillä matemaattinen
kauhuni on ylivertainen. Huokailin muutaman kuukauden: Ian, Ian, minä odotan
sinulta kirjoja kuin Ikuinen rakkaus, Lauantai, Sovitus ja Vieraan turva. Ja
kaiken huipuksi Sunday Times hehkuttaa:
”Hauska, ajatuksia herättävä ja ajankohtainen. Täydellinen
yhdistelmä kirjallista tyylitajua ja älyllistä ilotulitusta.”
Menin sitten kuitenkin McEwanin teoksen kanssa sänkyyn,
mutta otin turvaksi Fazerin Sinisen suklaalevyn. Mietin myös tuota ’älyllistä
ilotulitusta’, sillä sehän on McEwanin tavaramerkki, mutta hauskuus ei ole
minun juttuni. Sillä on pilattu monta hyvää romaania, mutta kun kirjoittaja on
brittiläinen ja älykäs, hän osaakin tehdä tahatonta, ei päälleliimattua
huumoria ja niin minä nautin teoksesta yhtä paljon kuin Fazerin Sinisestä!
Kirja vie 1980 –lopun Englantiin, jossa Charlie niminen
vähän päälle kolmekymppinen, omien sanojensa mukaan ’persaukinen tyyppi’, perii
äidiltään rahaa. Hänhän ei itse varsinaisesti tienaa paljoakaan, vaikka istuu
päivät pitkät koneellaan ostamassa ja myymässä jotain. Päivän saldo on
useimmiten noin 40 puntaa. Hän on mies, jonka loistavat suunnitelmat musertuvat
kerta kerran jälkeen. Erityistä Charliessa on aina ollut hänen kiinnostuksensa
sähköasennukseen, josta sitten seuraakin äidiltä saatujen perintörahojen, 86 000
punnan siirtyminen robotin, Aatamin ostamiseen. Tämä teko siis mieheltä, jolla
ei ole seuraavan kuukauden vuokrarahoja koossa. Aloin pitää Charliesta!
Charlien keskittymistä alkavat nyt pirstaloittaa sekä Aatami että yläkerrassa
asuva yliopisto-opiskelija Miranda. Charlie on rakastunut! Rakkaus sekoittaa
monia päitä ja etenkin Charlien kaltaisten miesten. Hän päättää lähestyä
Mirandaa tavalla, jossa he olisivat yhdessä Aatamin kanssa kuin perhe. Ensin
Charlie ohjelmoi haluamiaan ominaisuuksia Aatamiin ja sitten Miranda saa tehdä
saman Charlien vakoilematta tai ohjailematta. Aloin aavistaa, mutta
aavistukseni ei spoilannut tippaakaan tapahtumia! Tästä alkaa sitten case,
jonka takia toivon minun tavoillani fysikkaa kammoavienkin lukevan tämän
teoksen: Charlie on uniikki, sillä hänestä tulee maailman ensimmäinen robotin aisankannattajaksi tekemä. Pahinta on, että Charlie tirkistelee, kuuntelee
ja vertailee, kun Miranda ja Aatami katoavat yläkertaan. Hänen rakastellessaan
Miranda on ollut ihana, mutta jotenkin vähän poissaoleva ja hiljainen. Ehkä
kokematon, ajattelee Charlie vielä tuntematta yhtään huonommuutta rakastajana.
Charlie tarkentaa kuuloaan, että mitä siellä oikein on menossa? Jotain
sellaistako, jota hän ei hallitse? Ehkä syvempiä suudelmia tai jotain
rohkeampaa? Eipä mene kauaakaan kun Charlien on tunnustettava Aatami
kilpailijakseen, vihattavaksi lajitoveriksi, joka on uhka hänen ja Mirandan
suhteelle, sillä
yhtäkkiä yössä kajahti Mirandan hurmioitunut huuto, joka
päättyi voihkaisuun ja sitten tukahdettuun nyyhkäisyyn.
Nyt oli kotipesään astunut petturi ja se oli Aatami,
joka ei ymmärtänyt olla omistajalleen Charlielle uskollinen. Toisaalta, hehän
olivat perhe ja Mirandakin omisti osan Aatamia...
Kotipesän ulkopuolella kuohuu, sillä sotajoukot ovat
lähteneet kohti Falklandin saaria, Thatcher vakuuttaa omiaan ja muitakin, mutta
lopulta kadut ovat täynnä mielenosoittajia ja Rautarouvankin on aika astua
sivuun. Historiasta kiinnostuneena
mietin noita aikoja ja alkoi tuntua, että Charlie oli tehnyt aikahypyn
tulevaisuuteen. Tai saanut käsiinsä yhden muutamasta kymmenestä
harvinaisuudesta, joka käytännössä sitten osoitti koneluonteensa
oikeudenmukaisuuden sekä hyvässä että pahassa.
Parisuhdepsykologia on äärimmäisen kiinnostavaa ja vieläkin
kiinnostavampaa on kolmiodraama, jossa osallisena on ’konemies’. Loukkaantunut Charlie ei ole niin nössykkä
miltä ensin vaikutti, vaan hän heittää bensaa tuleen heti aamiaisella ja ellei tässä kohtaa
vihdoin lohkea nauru, ei sitten missään:
”Olit pettynyt. Olisit antanut Aatamin panna itseäsi. Sinä
selvästikin halusit sitä, mutta olet liian sovinnainen.”
Olin ehtinyt kolmekymppiseksi asti ennen kuin opin
naispuolisilta kiistakumppaneiltani sen, ettei täysmittaisessa riidassa ole
tarpeen vastata viimeksi sanottuun asiaan. Yleisesti ottaen oli parasta olla
tekemättä niin. Hyökkäyssiirrossa on viisainta sivuuttaa tornit ja lähetit. Ei
loogisia, suoria linjoja. Paras turvautua ratsuihin.
”Viime yönä kun makasit muovirobotin alla ja kiljuit täyttä
kurkkua, silloin mieleesi varmaan juolahti, että sinä vihasit nimenomaan
inhimillistä tekijää”, minä sanoin.
Hän vastasi: ”Juurihan sinä sanoit että Aatami on
inhimillinen.”
”Sinä sen sijaan pidät häntä dildona. Ei mitään liian
monimutkkaista. Semmoinen kiihottaa sinua.”
Kyllä Mirandakin tiesi miten ratsu liikkuu. ”Pidät itseäsi
suurenakin rakastajana.”
Minä odotin.
”Olet narsisti. Jos nainen saa orgasmin, se on sinun
mielestäsi saavutus. Sinun saavutuksesi.”
”Sinun kanssasi se onkin.” Se oli jo pötypuhetta.
Tämä kaikki jatkuu kuin miekkailussa Aatamin onnellisena rakkausyöstään touhutessa omiaan...
*****
Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja hyllyssä
*****
*****
Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja hyllyssä
*****
Ian McEwan on jälleen kerran lunastanut paikkansa ’minun
kirjailijanani’. Vaikka Sarkasmi ei kaunista olekaan, sitä voi olla hauska
lukea mestarikirjoittajan tarjoamana. Ja miten kuumottavaa onkaan brittiläinen musta huumori! Teos on runsaat kolmesataaviisikymmentä
sivua, joten lupaan monenlaista yllättävää – ja useimmiten Charlie –paran menoksi.
Enkä kerro kuka saa kenet. Enkä kuka uhkaa kenen onnea kun lukija jo
tuudittautuu rauhan satamaan. Luota vain
vanhaan kunnon Ian McEwaniin ja anna tarinan kuljettaa! Ian lunastaa
odotuksesi, lupaan sen. Kvanttifysiikka on vain sana...
Ian McEwan Leena Lumissa
Ian McEwan Leena Lumissa
Eikös sun pitänyt olla LLL-lomalla?;)
VastaaPoistaYllättävää, että tämä sijoittuu 1980-luvulle. Sen verran, mitä tästä olen tietoinen, niin luulin todellakin, että ollaan nykyajassa. Ja ehkä joissakin ihan muissa aiheissa ja tunnelmissa, mitä sinä tästä kirjoitit.
Sanna, olenkin, mutta kun tämä päivä oli niin rankka ja sitten vielä vesisade. Sain luettua jokin aika sitten.
PoistaNyt aloitan dekkarin, jonka olen blogaanut jo aikaa sitten eli Anna Lihammer Kun pimeys peittää maan. Mielttömän hyvä ja liittyy siihen Tammisen tietokirjaankin jollakin tavalla eli se Kansankodin pimeämpi puoli. No, R. vasta ihmettelikin, kun kerroin noita robottien ominaisuuksia ja sitten vuosikymmenen!
Ooh, eksyin tänne arvosteluusi ja nyt olen valmis muuttamaan mieleni. Rkastan McEwania mutta olin ajatellut skipata tämän koska ajattelin tämän menevän niin kauaksi omasta mukavuusalueestani fysiikkoineen kaikkineen. Vaan ilmeisesti tämä nyt kuitenkin on luettava!
VastaaPoistaTuulia, minäkin aoin skipata rakkaan McEaninini, mutta otin 'varuilta' ja hyvä että sen tein: Tämä on hyvä ja niin täynnä sellaista piilotettua mustaa huumoria, johon vain britit pystyvät. Aian kun Ian eksyy sinne kvanttimekaniikkaan tms. ihmettelen, että ei voi olla sama mies, joka kirjoitti Ikuisen rakkauden ja Lauantain, Vieraan turvan etc. Vinkkaa kun olet postannut, olen kiinnostunut!!!
Poista♥♥