Lisa Jewell: Löysin sinut

Riding Bayn pikkukaupunki on kuin suoraan jostain brittisarjasta, jonka olemme nähneet televisiosta. Kodikkaita kivijalkakauppoja muutamia, pubeja, joista yksi ainakin 1600 –luvulta. Meri huokailee vuorovesitahtiinsa ’vuoksi, luode, vuoksi, luode...’ ja kantaa rannalle aarteitaan, joita ihmiset voivat poimia meren vetäydyttyä. Kaikki tuntevat toisensa ja ovat ainakin tervehtimisen verran unohtaneet maansa luokkajaon. Peruskaupunkilaisten lisäksi on heitä, jotka saapuvat kaupunkiin viettämään lomiaan. Ottavat kodikkaan pikkumajoituksen ja viettävät lapsineen rantaelämää pari viikkoa. Kristyn ja Grayn vanhemmat ovat juuri tällaisia elämäänsä tyytyväisiä, jotka kerran vuodessa saapuvat aina samaan kaupunkiin lomalle ja säästä viis. Ainahan voi patikoida ellei keli houkuta rantalöhöilyyn. Näin he tekevät myös 1993, jolloin Kristy on viisitoista ja Gray seitsämäntoista. Jälleen heitä odottaa kostea huone merivartijan majassa, samat upeat maisemat, ravunpyynti, tivoli ja ranskanperunat...Ensimmäistä kertaa Grayn mielestä hän olisi voinut jäädä jo yksin kotiin ja elämä olisi ollut vähemmän tavallista, sillä hänen ystävänsä olivat järjestämässä bileitä. Mitä tämä tylsä, vaikkakin lapsuuden muistoja kantava paikka, voisikaan tarjota yhtä jännittävää kuin tytön, johon hän oli juuri ehtinyt ihastua...

Lisa Jewellin trilleri Löysin sinut (I Found You, WSOY 2020, suomennos Karoliina Timonen) kantaa hyvin cinemaattista tarinaa sairaan mielen pakkomielteestä vuodessa 1993 ja sen seurauksista tässä päivässä. Jewell onnistuu kuljettamaan aikamatkustusta niin ettei tarinan jännite katkea eli olet kuin samassa, mutta tiedät ettet kuitenkaan. Tilanne on kuin olisit kokenut kaiken ennen, mutta et heti muista sitä, kaikki on vain tuttua. Tarina on kuin mies, jonka Alice löytää kotinsa edestä istumassa kaatosateessa ja jonka hän muitta mutkitta ottaa luoksensa pienen ulkorakennuksen huoneeseen asumaan: Mies tuntee kaupungin, mutta hän on menettänyt muistinsa: kuka hän on? mistä hän muistaa Riding Bayn?  milloin hän on siellä ollut? Varsin huoletonta, mutta sydämellistä Alicea moinen ei pelota. Hän paljastaa varsin pian, sen minkä talokin Frankiksi nimetylle miehelle on paljastanut sotkuineen päivineen, kolme lasta, kolme koiraa ja huoleton kodikkuus, niistä on Alice tehty. Hän jopa kertoo lastensuojelun olleen hänen perässään, koska hän on majoittanut luonaan kyseenalaisia ihmisiä, joista kukaan ei ole tietänyt mitään. Hän tekee sen jälleen eikä lähimmän ystävänsä painostuksesta huolimatta halua, että kysytään poliisilta, onko ketään ilmoitettu kadonneeksi. Eikä etenkään sen jälkeen kun hänestä ja ’Frankista’ on tullut rakastavaiset:

Alice seisoo lantio keittiötasoon nojaten, kädet ristissä rinnalla, ja katselee tätä miestä keittiössään ruokkimassa hänen lastaan, koirat istumassa jaloissa toiveikkaina kinkun tai kanan tähteitä saadakseen. Hän kuuluu tänne, Alice ajattelee, äkkiä, kauhuissaan. Kuka tahansa hän on. Mitä tahansa hän on tehnyt. Hän kuuluu tänne.

Alice ja Frank ovat tätä päivää. He kulkevat kaupungilla ja mies muistaa elokuvateatterin sisäänkäynnin pelästyen, mutta ei sitä, mikä siinä pelotti. Hän tunnistaa pubin, jossa kertoo olleensa ja hän tunnistaa hämmästyttävän hyvin niemenkärjessä komeilevan kartanon...ja rannan. Siellä oli ollut joku, joku häiritsevä ihminen vai oliko hän itse ollut häiritsevä? Oliko hän ollut muistikuvien paha?

Aikaisemmasta Jewellin jännitysromaanista kirjoitin, että ’Lisa Jewell kirjoittaa henkeäsalpaavan jännittävästi: aina ei tarvita puukkoa tragediasta kertomiseen, joskus sydän kirjoittaa vahvemmin.’ Tätä mieltä edelleen ja lisäksi vielä Jewellin taitavuus kutoa aikakerrokset yhteen, jolloin lukija voi vain heittäytyä nauttimaan tarinasta. Tämän kirjan näin filminä. Tästä täytyy tehdä elokuva! Olen varma, että myös New York Times yhtyisi kantaani, niin osuvasti siellä on kirjasta sanottu:

”Jewell kuvaa katoamisen ja itsensä kadottamisen välistä tilaa...Eniten mielihyvää Jewelliä lukiessa tuottaa se, miten juonet risteilevät ja lopulta törmäävät yhteen. Mestarillisesti jännitys lisääntyy lisääntymistään, ja Jewellin kirjoitus sykkii elämää.”

No, minusta juonet suorastaan solahtavat toisiinsa ja kirjoitus sykkii elämän lisäksi tosi sairaan mielen patologiaa, mutta sehän kuuluu jännitysromaanin henkeen. Kaiken Jewell kuitenkin kirjoittaa sydämellä ja visuaalisuudella, joka saa näkemään unia vanhasta kartanosta meriusvaan kietoutuneena...Sen puutarhasta ja riikinkukosta, jota Kirsty ja Gray kerran menivät katsomaan kesken bileiden:

Maanpinnan yllä leijui hiukan usvaa, ja puutarha hohti kuunvalossa hopeisena.

Ja sitten, siinä heidän silmiensä edessä, riikinkukko kääntyi äkkiä kohti talosta kantautuvaa valoa, kohti yleisöään, avasi pyrstöviuhkansa ja heilutti sitä musiikin tahdissa.

Tanssiva riikinkukko hopeisena hohtavassa kuunvalossa juuri ennen kuin varjo lankesi heidän ylleen...

*****

Dekkarit Leena Lumissa