Talvinen kevätaurinko paistoi vaaleanpunaisen talomme
olohuoneeseen sälekaihtimien välistä päivänä, jolloin pääsimme kaksosten kanssa
sairaalasta kotiin. Rintani turposivat täyteen maitoa ja kylkiini muodostuivat
kahdelle vauvalle sopivat kolot. Olin susiäiti, nisäkäs. Kaksi samaan aikaan
irronnutta munasoluani olivat tehneet minusta Lumin ja Aamun äidin.
Meille satoi kukkalähetyksiä ja pehmeitä lahjapaketteja.
Koko kevään ja kesän ajan leijailin unenomaisessa harsossa, rakkauden
yltäkylläisyydessä, arjen yläpuolella.
Tiina Katriina Tikkasen esikoisteos Toinen silmä kiinni
(Atena Kustannus 2020) on omistettu tytöille ja hyvästä syystä. Jos jatkat
tästä lukemista, teet sen omalla vastuullasi, sillä vien kirjaa sillä hengellä,
minkä siinä kohtasin ja muuta en voi.
Kirjan takakansitekstissä on isolla painettu ’Milloin
muistot lakkaavat vyörymästä päälle?’ Ja
sitten palaammekin vaaleanpunaisen puutalon idylliiin, siihen pesään, jonka
vauva-aika suo perheelle. Alun huuman
jälkeen tosin Minttu alkoi olla kaksosten kanssa tosi väsynyt ja iltaisin kun
lasten isä Urho tuli kotiin, hän ei jaksanut keskustella enää mistään, vaan
vetäytyi somemaailman pyörteisiin. Urho ei ollut huono mies, ei ollenkaan, hän ei
vain voinut ymmärtää sellaista, mitä ei ole
kerrottu. Ja Minttu taas ei osannut kuvailla huonoa oloaan, koska hän ei tietänyt,
mistä se johtui. Joskus hän on muistanut jotain, mutta vetänyt äkkiä painavia
kerroksia muistojensa päälle, sillä nehän eivät voi olla totta. Eiväthän?
Mintun muistoissa oli perhe, jossa ovat hän, veli ja vanhemmat. Hänellä oli ystävä, jonka isäkin oli kelpuuttanut. Perhe asui varsin hienossa kodissa, mutta joku ihmetteli, miten kylpyhuoneosasto oli rakennettu talon äärimmäiseen päähän, jotenkin kuin salapaikka. Minttu muisti matkoja. Hän muisti miten hän oli isälle aina Minttu Magdalena, isän ainoa prinsessa.
Tullessaan kotiin, isä huomioi aina ensin Mintun. Hän nosteli Minttua ilmaan
pelkästä riemusta ja halusi tyttärelleen vain parasta. Hän huomasi Mintussa
aina kaiken: Miten oli hiukset laitettu, ei kai vaan ollut yritetty meikkiä,
nyt isä vie Minttua ostamaan ensimmäisiä rintaliivejä, joihin ostetaan niihin
sopivat pikkuhousut. Minttu muisti jossain vaiheessa veljen halunneen
muuttaa autotalliin ja olla omassa rauhassaan. Kaiken kaikkiaan Mintun muistot
lapsuudesta olivat suorastaan kadehdittavia, mutta hän ihmetteli, miksi nuo
muistot aina kuin keskittyvät vatsaan, saivat sen tuntumaan oudolta ja
sattumaan. Hänhän oli hyvin terve, sillä niin kouluterveydenhoitaja aina
kirjoitti Mintun terveyskorttiin. Silti Minttu oli flirttaillut kuoleman kanssa
milloin veljen linkkuveitsellä, milloin liftaten kahden aivan vieraan miehen
matkaan:
Heti matkaan lähdettyämme pelkääjän paikalla istuva mies
ehdotti, että ajaisimme päin vastaantulevaa rekkaa. Aloite oli kevyt, kuin
ilmoitus pysähtymisestä P-paikalla.
Vaihteiden pieni nykäisy tuntui vatsassa, kun kuski alkoi
kiihdyttää autoa. Ikkunan takana näkyvä metsä muuttui maastokuvioiseksi
kankaaksi. Laitoin silmät kiinni ja hymyilin. Pelkääjän paikalla istuva mies
lisäsi ääniä Tehosekoittimen Valonkantajaan, lauloimme mukana, aistin jalkojeni kohta irtoavan, käsieni lentävän
ilmassa, pääni löytyvän pahvilaatikkoon pakattuna. Sitten kuski alkoi nauraa.
Palaamme vaaleanpunaiseen puutaloon ja aistimme
pahoinvointia. Yllättäen Mintun päätä alkoi särkea aivan hirveästi ja häneltä
meni näkö toisesta silmästä. Nyt ei ole enää vauvaväsymystä: Tämän täytyi olla jotain muuta.
Ambulanssikyyti oli epätasaista, heiluvaa ja yksinäistä. Ei
yhtään sellaista kuin elokuvissa. Koetin ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.
Yhtäkkiä ilmassa alkoi lentää kuvia. Osa kuvista repeytyi
keskeltä kahtia, toiset olivat ehjiä ja kauniita. Ambulanssin kattoon nousi
välähdyksiä lapsuudesta: intiaanien leirinuotio, reikiä täyteen paineltu kirjoitusalusta,
kolme kukkurallista kaakaolusikallista, paljaat varpaat tartaanilla.
Luin tämän kirjan jo viikko sitten. En yleensä muhita näin
kauaa, mutta nyt kannatti. Sudenhetkellä viime yönä heräsin täysin kirkkaaseen ajatukseen: Mieti
missä olet tavannut yhtä 'valovoimaisen' miehen kuin oli Mintun isä! Miehen, joka
oli vauras, ns. naisten mies, mutta myös perheen arvostaja, mielellään esillä
ja kaikkien ainakin näkyvästi ihailema. Miehen, joka oli sähäkkä, komea ja joka
erityisesti piti tyttärestään Lucilesta. Lucile sen sijaan:
Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat,
ensilumi, ensimmäiset perhoset
aina vain samaa:
Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja
oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä
aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.
Mieleni alkoi profiloida Lucillen isää Georgesia ja Mintun
isää. Mikä samankaltaisuus, vaikka toinen ranskalainen ja toinen Suomesta. Kirjoitin
yöllä vihkooni: Muista Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa! Oli pakko
saada unta, sillä lopetan lukemisen yleensä noin aamuyhdeltä...
Tiina Katriina Tikkasen teos on vahva esikoinen. Helsingin Sanomien esikoiskisan ehdokas eittämättä. Kirja
jakaantuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa muistot lapsuudesta nousevat
pintaan, mutta ne ovat pudotus pimeään. Toisessa osassa muistojen kuviin
suorastaan sukelletaan, mutta yhdessä terapeutin kanssa. Alkaa lähestyä raja,
jossa yötä ei voi vastustaa, mutta perhe ja terapeutti ottivat hallinnan. Äiti nappasi lopullisen kopin. Luojalle kiitos tavallisesta äidistä, joka ei halunnut
kahtatoista lasta, joka teki spagaatin 70-vuotispäivillään ja joka sulki
silmänsä. Kiitoskiitoskiitos!
En tohdi sanoa, että tarina on omakoetunoloista. Tosin
Tikkanen osaa ja uskaltaa kirjoittaa kuin se olisi. Tämä on hirveän tärkeä
kirja! Näissä jutuissa on yksi kaava ylitse muiden ja sehän käy selväksi jo
kuuluisan filmitähden järkyttävästä lapsuudesta: Minttu, Lucile ja Marilyn
halusivat miellyttää ja miellyttää, he eivät osanneet laittaa rajoja ja
suojella itseään. Se voidaan katsoa luonteenpiirteeksi, joka vain on ihmisen
persoonaa, mutta tarkkavaistoinen tajuaa...hän ei vain tohdi puuttua ellei ole
psykiatri tai terapeutti. Sitten taas jos näitä tulee mieleen Mintun ikäisenä
ja niitä alkaa kertoilla toisille, ne yliviivataan lapsuuden muistiharhoina,
joissa ei ole mitään todenperää. Parhaalle kaverille voi yrittää kertoa ja hän
voikin yllättäen sanoa ’minä aina ihmettelinkin sitä, miten isäsi koko ajan
pyöri ympärilläsi oudon riehakkaana ja jotenkin hillittömänä’. Minttu sen
sijaan muisti vain isän karheat, paljaat jalkapohjat, jotka raapivat lattiaa
oven takana...
Istuuduin hengästyneenä penkille. Suljin silmät. Päässä
pyöri. Pieniä pýörremyrskyjä lähti maasta, ja silloin, varoittamatta, isän
valtavat sukupuolielimet heiluivat silmieni edessä. Edestakaisin, saunan
lauteilla, suihkun alla. Kylpyhuoneen oranssit kaakelit. Dinosaurustarra. Makkara
kuorittuna saunan jälkeen. Ketsuppia päällä. Tuliko isän pippelistä verta?
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä Kirjaluotsi ja Kirjakaapin kummitus
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä Kirjaluotsi ja Kirjakaapin kummitus
Tämä kirja järkytti minua. Hirveä lapsuus, jos siinä on vähääkään omakohtaisuutta. Ei tuollaisesta selviä ilman psykoterapiaa.
VastaaPoistaKirja on hienosti rakennettu ja taitavasti kirjoitettu.
Mai, minäkin olin jumissa kunnes tajusin tuon profiloinnin eli leikin McNamaraa. Ihan yöllä heräsin tuohon ajatuksenen.
PoistaTällaista tapahtuu. Miljoonia istuu tälläkin hetkellä koneen ääressä tiiraamassa pedofiilien hommia ja kun sitä ovat aikansa tehneet, on heidän vuoronsa tuottaa materiaalia. Tämä asia vielä tappaa minut.
Erittäin hyvin rakennettu, kuin kokeneen konkarin tekstiä.
Silmäilin vain postauksesi, eli en halunut lukea tarkasti, koska kirja odottaa hyllyssä. Ajattelin lukea sen tässä viikonloppuna.
VastaaPoistaAnneli A, just niin minäkin tein Main tekstin kanssa:) Laitan muistiin!
PoistaVou, ei ihme että sinulla kesti tämän rankan kirjan kanssa. Rankka aihe tosiaankin,mutta tosi mielenkiintoiselta kuulostava kirja. Kiitos hyvästä esittelystä Leena:)
VastaaPoistaJael, siis lukeminen ei kestänyt, vaan sisäistää, miten tuoda se ulos. Ranskalaisen de Viganin isoisän ilmestyttyä sudenhetkellä tajusin jotain ja siinä se sitten oli. Heitä on varmaan moneen junaan, mutta yksi prototyyppi on nyt profiloitu.
PoistaLeena, kun kerran olen keksinyt sinut, valitsen aika lailla kommentoimiasi kirjoja. Tässä siis yksi vuoden 2020 parhaista kirjoista sinun mielestäsi. Takakannen lukeneena en aavistanut, mitä kirja sisältää. Alku olikin vähän hyppelevää enkä tiennyt, mistä oikein on kysymys. Kauheus selvisikin sitten toisessa osassa. Minttu joutui kokemaan aivan hirveitä. Aika ihmeellista, että asioiden oikean laadun ymmärtää vasta vanhempana, mutta näin taitaa useissa tapauksessa ollakin. Sitä ihmettelen, mutta niin se varmaan on, että ikävät ja oudot tapahtumat painuvat muistojen kaukaisimpiin sopukoihin. Ja niitä ei yksin sieltä aina löydä puhumattakaan siitä, että osaisi käsitellä niitä. Kun valitsen kirjoija, en oikeastaan koskaan valitse sairaskertomuksia, mikä tavallisesti selviää takakannesta. No, tässä oli semmoinen rajatapaus. Ei ollut sairaskertomus sanan varsinaisessa merkityksessä mutta oli pilatun mielen selvittämiskertomus Arvostelusi luin vasta lukemisen jälkeen.
VastaaPoistaTäälläkin on nyt talvi ja ladut hyvässä kunnossa ja luonto kauneimmillaan. Pyrin joka päivä ulkoilemaan, ja ihanaa on valon lisääntyminen. Sen vastapainona on lukeminen, joka on suorastaan ryöstäytynyt sinun esimerkkisi ansiosta. Rauhallista kevättä, Leena.
Erkki, tämä oli aika vahva teos. Suomalaiset naiskirjailijat käsittelevät aihetta kuin aihetta. Tästä tuli heikko, avuton ja likainen olo, mutta kun tätä tapahtuu. Juuri luin puhelimestani että Saksa ei anna siepatun Madeleinen-tytön asian vanhentua. Tapaus sattui 3.5.2007 Portugalissa jaa on maailman kuulu. Portugalissa tutkinta loppuu, saksalaiset eivät lopeta ja epäiltykin on olemassa...Kaikki on nyt niin satukuvakirjamaisen kaunista. Välillä lukemistakin, Erkki! Kiitos samoin Erkki.
VastaaPoista