Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Kun täytin yksitoista, kutsuin koulukaverini pannukakkupartyihin kotiimme. Äiti emännöi kutsuja punaraitaisessa esiliinassa ja oli niin kaunis ja herttainen, Beverely risti hänet Maija Poppaseksi. Pannarit olivat taivaallisia, hilloja ja marmeladeja oli seitsemää sorttia, eksoottisin suomalainen lakkahillo. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, kun lähikylän kirkonkello löi yksitoista kertaa. Keltaisten peltojen  takaa kantautunut soitto oli syntymäpäivälahja luokkakaveriltani, jonka isä oli pappi.

Se oli elämäni viimeinen onnellinen päivä ennen poikani syntymää.

Jouko Heikuran teos Lahja äidilleni (Gummerus 2020) on erittäin yllättävä tarina äidistä, Marysta, joka on aikanaan lähtenyt vanhempiensa ja veljensä kanssa asumaan Englantiin Somersetiin. Tämä siitäkin huolimatta, että Maryn äiti ei ollut muutosta yhtään innostunut. Insinööri-isä oli kuitenkin löytänyt sisäisen anglofiilinsa sekä hänellä oli myös tarjottavana jotain uutta Britannian yritysmaailmaan. Perheen asetuttua uuteen kotimaahansa, alkoi äitikin ajan myötä oppia kielen ja viihtyä kotirouvana. Sitten tapahtuu kaksi niin kauheaa tragediaa, että Maryn on salattava ne pojaltaan Timothylta, ’Timiltä’, jota kutsuu lempinimellä Feather, aina vakavaan sairastumiseensa asti.

Sumuverhojen ja suojaverkkojen aika oli ohi, olin alusta alkaen kertonut rehellisesti Featherille sairauteni kaikista käänteistä. Perhettäni kohdanneesta tragediasta syöttämäni  valhe oli kuitenkin loukannut häntä ja kesti kauan ennen kuin sain anteeksi. Valheet olivat äidinvaiston sanelemaa suojelua vaikka tiesin, että eräänä päivänä minun olisi kerrottava totuus.

Kustantaja on todella viisaasti kertonut kirjasta vain hyvin lyhesti takakansitekstissä, mikä oikein onkin eli kaiken avain on Timothyn äidin papereista löytämä kirje, jossa lukee ”Avataan MS:n kuoltua.” Feather oli äitiään suuresti rakastava poika, joka oli elänyt kaksin äitinsä kanssa. Hän on musta ja isä oli jamaikalainen, joka katosi takaisin omalle saarelleen. Nyt Tim päätti kerrankin olla tottelematon avaten kirjeen ennen äitinsä kuolemaa. Koittaakin sellainen yllätys, että asianajajapojan sydän sykertyy kauhusta, että tämä tieto olisi tullut hänelle vasta äidin kuoltua. Timothy päättää muuttaa.

Lähtö hypensä lumoon langenneesta Notting Hillistä oli helpotus, en tulisi kaipaamaan sen pöyhkeäksi harjattua kylätunnelmaa, puunattuja pubeja, sylikoirakahviloita ja Portobello Roadille tungeskelevia turisteja. Notting Hillin jokakesäiseen karveeliinkin olin kyllästynyt kauan sitten. Muutto muutaman mailin päähän itään, vaikkakin tehtäväni sanelemana ja vain väliaikaisesti, tarkoitti irtiottoa ja uuden elämän alkua.

Timothy teki muuttoa, tapasi tylyhkön vuokraisäntänsä Edward Locken ja kävi kaikissa väleissä äitinsä luona sairaalassa. Äidin sairaus keinui kuin paatti haverissa, antoi toivoa ja vei toivoa. Nyt kuitenkin oli lähestymässä äitienpäivä ja Maryn rakas Feather oli järjestämässä äidilleen kotiinsa kaikkien aikojen äitienpäiväyllätystä kera kakun ja Bollingerin. Kun päivä koitti, äidille ei kakku maistunut, mutta ennen suurta yllätystä meni samppanjaa ja morfiinipillerikin. Yllätysten jälkeen lisää Bollingeria ja morfiinia, sillä...Eipä tiennyt äidinpoika Feather, minkä järkytyksen hän itse saisi vielä kokea!

Jouko Heikuran kirja on ’vain’ 253 sivua, joka jälleen kerran todistaa miten oikeassa Lauri Viita olikaan mainitessaan kaiken sanottavaksi tarkoitetun mahtuvan alle 300 sivuun! Kirjoitin sitaatin tarkkaan ylös jossain kyläpaikassa, mutta se katosi ennen kuin ehdin viedä sitaattikokoelmaani, joten maininta on muistin varalta. Lahja äidilleni on tiheä, mutta ei nopeatempoinen. Se on jännittävä, mutta ei dekkari. Se on liikuttava, mutta ei liian surullinen. Heikura kirjoittaa surun ja menetyksen todeksi, mutta ei ahdistukseen asti. Kaiken kukkuraksi teos on todella yllättävä! 

Näin ’ohut’ tarina kasvaa sivujensa määrää vaikuttavammaksi. Luen melkein aina noin viidensadan sivun teoksia, joten erilaista oli! Mikä siinä onkin, että heti taas tuli mieleeni Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Alle kaksisataasivuinen kirja oli muuten ilmestymisvuonnaan 2012 lukuvuoteni toiseksi paras kaikista lukemistani. Kirjoissa on vähän muutakin samaa kuin vähäinen sivumäärä, jossa Barnes voittaa alle kahdellasadalla sivullaan! Tietty kaunis melankolia, väärin muistettu menneisyys Barnesilla, Heikuralla salattu menneisyys, molemmissa unohdusten kukat paljastavat salaisuutensa...

Death is the sound

of distant thunder

        at the picnic.

-          - W.H.Auden -