Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo

Viittaaminen ja kysymyksiin vastaaminen osoittautuivat kuitenkin alusta alkaen täysin mahdottomiksi, koska piti varoa uskomasta, että oli jotakin. Jos häneltä kysyttiin jotakin, johon hän osasi jopa vasta, muut lapset alkoivat hihittää ja vaihtoivat merkitseviä katseita…Välitunneilla hän sai selkäsaunoja, hänestä laulettiin pilkkalauluja tai hän vain seisoi yksin ja katseli muiden leikkejä.

Ne lapset veivät minulta kaiken: itseluottamuksen, elämänilon, unelmat ja itsekunnioituksen. He veivät minulta jotakin, mitä kaikki muut kantavat mukanaan läpi elämän: joukon aurinkoisia lapsuusmuistoja, joihin voi palata haaveillen tai viitata keskusteluissa…Ei valoa elämänmittaisessa pimeydessä. Kun on kuusivuotias, kuuden vuoden ajanjakso on koko elämän mittainen. Yhtä pitkä kuin neljänkymmenenneljän vuoden ajanjakso, kun on 44-vuotias.

Carin Gerhardsenin teos Piparkakkutalo (Pepparkakshuset, Minerva 2020, suomennos Maija Ylönen) aloittaa suositun Hammarby-sarjan, jossa rikoskomisariona toimii Conny Sjöberg ja hänen väkivaltarikosyksikkönsä. Olen tätä ennen lukenut Gerhardsenilta teoksen Musta jää, joka oli vahva ja erottuva omassa genressään. Hammarby-sarja on kahdeksanosainen ja tämä ensimmäinen osa teki niin kohtalokkaan vaikutuksen, että toivon niidenkin, jotka eivät dekkareita lue, ottavan tämän tarinan lukuun. Mitenkään spoilaamatta voin kertoa, että kyseessä on rankka koulukiusaaminen jo leikkikoulusta alkaen. Kiusattuina ovat Thomas Karlsson ja eräs tyttö. Pääkiusaaja on Hans ja hän on niin suosittu, että saa muut vedettyä mukaansa. Kylmäävää on miten vähän leikkikoulun opettaja välittää tapahtumista. Kun häneltä myöhemmin tiedustellaan jotain luokkakuvaa näyttäen, hän ei ensin muista ketään, sitten muistaa suosikkityttönsä ja lopulta ilmoittaa, että hänelle ei kuulunut mitä koulumatkoilla tapahtui ja hän ei ollut huomannut välitunneilla mitään erikoista. Tämä on jäätävää, sillä teot ovat sitä luokkaa kuusivuotiaiden maailmassa, että lapsirakas Sjöberg miettii omaa lastaan kuusivuotiaana samaan tilaan, yksi pahimmista teoista, ja päättelee itse oman lapsensa kohdalla ottavansa vastaavassa tilanteessa oikeuden omiin käsiinsä. Voitte siis olla varmoja, että ei mitään vaaratonta ja tätä tapahtuu ja on tapahtunut ennenkin! Tämä on monen lapsen arkea, josta hän ei hiisku kenellekään, koska se vain pahentaa asioita. Jotkut ovat kertoneet, ja silloin uhri on siirretty johonkin toiseen kouluun pidemmän koulumatkan päähän. Hänet on leimattu ja kiusaaja saa jatkaa tutussa ympäristössään ja ehkä jopa hakea uuden uhrin.

Hammarby-sarja on ollut tavattoman suosittu ja se on käännetty jo 25 kielelle ja sitä on myyty yli 3 miljoonaa kappaletta maailmalla. Ei mikään ihme, sillä sarjan tempo, tyyli, ääni oli tasokasta. Ihmettelen, miksi sarja on vasta nyt saatu suomeksi, sillä mehän olemme todellinen koulukiusaajien maa. Tiedän asiasta aika paljon ja tunsin mm. henkilön, joka ei kestänyt, vaan lähti oman käden kautta. Hän ei saanut apua mistään. Näin hienosti toimii koulujärjestelmämme. Moni lahjakkuus putoaa vain siksi, että voimat eivät riitä kiusaamisen päälle opiskella. Kaikki energia menee pelkoon ja väistelyyn. Tämä on fakta! Koulumatkat ovat vaaran paikkoja, mutta niitä ovat myös välitunnit…

Mitä tulee kirjan rikoskomisarioon hän on sympaattinen ja mieluusti lukee hänen perheestäänkin. Kiva saada uudenlainen ote ja tarinatyyli, jota tässä maistelen. Tämä ensimmäinen tarina on sitä luokkaa, että toivon kaikkien lukevan tämän. Kysymys on lapsistamme ja heidän lapsistaan.

Rikkinäistä lapsuutta ei voi koskaan korjata. Ei koskaan unohtaa eikä muuttaa, eikä siitä voi päästä yli. Se on eräänlainen krooninen kiputila. Millaisessa maailmanjärjestyksessä tuollaiset pienet onnekkaat pellavapäät, kuten Hans ja Ann-Kristin, saivat lyödä muiden vähemmän onnekkaiden ihmisten elämän pirstaleiksi?

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjojen kuisketta

*****

Dekkarit Leena Lumissa