Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Siellä missä minä haaveilin olevani, oli luistelijoita järvellä, kahvia termarissa, appelsiineja. Luulajassa näin uudestaan jäänsärkijät, joille olin heiluttanut hyvästit Tukholmassa. Kuinka minä kestän? Suren. Jatkan yrittämistä. Lasken askelia. Lumi oli ollut maassa kuukausia. Heitit huomenlahjan minulle kuin koiralle. Ehkä se oli ensimmäinen merkki. Tämä päivä maistuu raudalle. Me tiedämme olevamme yksinäisiä. Lapset tulivat perä perää. Heille ei saa tapahtua mitään pahaa. Heidän kätensä kurottivat taivaaseen. Me poimimme tähtiä. Tiskasimme. Söimme toinen toisemme. Meidän unelmamme surivat alkuperäänsä. Me unohdimme antaa toisillemme tilaa. Pelkäsimmekö me kuolemaa? Kyllä, mutta enemmän me pelkäsimme elämää.

Ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi (Oktoberbarn, Like kustannus 2021, suomennos Petri Stenman) tuli minulle lupaa kysymättä. Se tökkäsi samalla herkästi ja lujaa. Se ravisutti minua ja yritti aliarvioida kirjoitusjumiani, johon olin uponnut kuin suohon. Kirja toisensa jälkeen vain puudutti minua, kunnes kohtasin Lindan. Ohut, mutta ei ’ohut’ kirja. Taas kerran vahva teos vain 190 sivulla. Tähän ei ole mitään lisättävää. Ei mitään pois otettavaa.

Lindan kieli on musiikkia. Kuulen jääurut. Kaisla saa talvikaulustaan kokien joka hetkellä kilahduksen, jota ei ole toista samanlaista maailmassa. Se toistuu ja toistuu, kunnes hiljaisuus. Se on Lindan kieltä. Hän kirjoittaa minä -muodossa. Tehot nousevat päähäni. Hän on avioliitossa kuuluisan kirjailijan kanssa, on itsekin kirjailija ja neljän lapsen äiti. Unessa istun Lindan kanssa kahvilan nurkkapöydässä ja hän kertoo enemmän heidän avioliitostaan. Yksityiskohtia. Mistä oikeasti alkoi murtuma? Sellainen kiinnostaa minua lukijana. Olen sitä sorttia, että sitä ollaan tähtiin kirjoitetussa suhteessa tai ei olla. He olivat. Miksi siis ero? Ei miehesi olisi saattanut jättää sinua ahdistuksesi ja levottomuutesi takia. Ei siksi, että aallot kerta kerran jälkeen iskeytyivät sinuun, murtuivat vasten päätäsi. Ei edes pelon ja imun takia. Pohjaimu on vaarallista, mutta tarvitsit vain rakkaasi ja lapsesi. Et yksinoloa. Usko minua, tiedän mitä tarkoitat:

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

Pimeässäkin koit valoa, jossa muistit osaavasi kirjoittaa. Ja mikä rakkauden määrä sinussa olikaan, vaikka en kuullut nauruasi. En kuule sitä, kuten kuulin Lucia Berlinin naurun. Eikä teissä ehkä ollut mitään samaa, mutta olitte molemmat äitejä, jotka osasivat kirjoittaa. Äitejä, jotka herättivät hämmennystä. Levottomia tuhkimoita. Maailma pelkää erilaisuutta, mutta eihän miehesi pelännyt. Hänellä oli omat syynsä. Heillä aina on. Tämä murtuma, tästä se alkoi, ei aalloista:

Minä uskoin tähtiin kirjoitetun, että me olimme me, hän ja minä. Minä myös kerroin sen sinulle, kun sinä sanoit haluavasi erota. Siitä on jo kauan, kun käyttäydyit ikään kuin meidät olisi kirjoitettu tähtiin, sinä sanoit, ja niin me otimme auton ja ajoimme maaseudulla ja puhuimme, oli alkukesä, kaikki kukki ja samaan aikaan tuntui siltä että juuri nyt, seinät kaatuvat ympärilläni. Mutta elämän ja kuoleman aistimuksesta huolimattakin tunsin eräänlaista iloa siitä, että sain sinuun yhteyden. Me puhuimme toisillemme, ja siitä oli kauan kun olit puhunut minulle sillä lailla. Me olimme ihan viimeisen kerran me kaksi.

Tuo viimeinen lause on ehkä maailman surullisin lause ikuiseen rakkauteen uskoville. Heille joiden mielestä tähtiin kirjoitettu ei voi sammua. Tiesit kuitenkin miehesi sanojen olevan kuin kiveen hakatut. Mitä hän sanoikin, se oli ja piti. Tosin varjoa ei saanut hänen ylleen langeta. Hän tarjosi ratkaisuksi erilleen kasvamisen. Se olisi muille. Sinulle jäi vain loputon putoaminen.

Jotenkin en hengittänyt kun luin Lindan Lokakuun lasta. Hammaslääkärini ei hokenut vieressäni ja muistuttanut hengittämisestä. Sellaista se on väkevää lukiessa. Antaa sen viedä mukanaan. Sitten vielä se teidän yhteinen matkanne Kreetalle. Se oli kuin esitys lapsille, että kaikki voi jatkua, vaikka äiti ja isä eivät enää asukaan yhdessä. Kerroit paljon sairaalasta, jossa sait sähköä niin monta kertaa, että en laita sitä lukua tähän. Siellä olit vuosina 2013-2017. Mietit siellä yhtä asiaa samoin kuin Camille Claudel Anne Delbéen hänestä kirjoittamassa elämäkerrassa: Kuka veteli naruista? Minäkin olisin halunnut tietää sen silloin ja nyt. Tässä suhteessa naiset ovat aina olleet heikompia. Miehet ovat saanet naisensa minne ovat halunneet. Epäilen Camillen tapauksessa R:n olleen naruista tempoja, mutta eihän kai mies, jonka kanssa olitte rakastaneet niin paljon ja halunneet kaikki suloiset lapsenne. Eihän? Onneksi et kokenut Frances Farmerin kohtaloa. Onneksi niistä vuosista on jo hiukan aikaa.

”Ruusu ruukun särkyneenkin se sentään ruusu ain on.” – Fröding – suom. Valter Juva

Linda, Linda….aika poimia simpukoita, tähtiä, elämyksiä, tehdä uusia muistoja…niitä, jotka eivät maistu raudalle.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa