Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit

Mitä voi tehdä, jos huomaa, että omassa lapsessa on jotain vialla, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi?

Sulkea silmänsä. Toivoa, että se on sittenkin pelkkää kuvitelmaa, ohimenevä vaihe, jotain mikä katoaa ajan kanssa. Uskotella ja vakuuttaa itselleen, että ihmiset ovat erilaisia ja ainutlaatuisia, ettei ole olemassa mitään muottia, johon kaikkien pitäisi sopia.

Missä vaiheessa aloin ymmärtää? Paljon aiemmin kuin olen halunnut myöntää itselleni. Tiesin jo ennen kuin ostin talon. Silloin kun muutimme Köpingeen.

Fabian hymyili harvoin. Hän istui tietokoneella tai kirja sylissään ja vastasi kysymyksiini korkeintaan parilla sanalla.

Vasta kun Micke ja Bianca muuttivat naapuritaloon, tapahtui vihdoin selvä käänne parempaan.

Mattias Edvardssonin Hyvät naapurit (Goda grannar, Like kustannus 2021, suomennos Outi Menna) tarjoaa meille jälleen hyytävää psykologista pohjaimua perhe- ja ihmissuhteisiin, tavalla, jolla paremmaksi ei voi ehkä enää mennä. Olen lukenut Mattiakselta tätä ennen Melkein tosi tarina ja Aivan tavallinen perhe. Viime mainittu herätti minut todella tajuamaan, missä kirjailija Edvardssonin kanssa mennään ja teos on ollut myös huikea lukijasuosikki. Hän kirjoittaa puhtaasti varsin koskettavia ja rankkojakin kertomuksia meistä ihmisistä. Millaisia me oikein olemme? Mihin kykenemme? Miten paljon voimme erehtyä luullessamme olevamme oikeassa ja oikeutettuja? Miten vähän näemme toisistamme, koska haluamme nähdä sen, mikä olisi meidän totuutemme.

Tarina sijoittuu Skåneen idylliselle pientaloalueelle joka on Köpingenin Astrid Lindgren -alue. Taloista näkee toisten pihoille ja osa tilasta on yhteispihaa. Vähän kuin turvapesä, jonne muuttaa Jacqueline viisivuotiaan poikansa Fabianin kanssa. Heidän elämänsä on jäänyt Yhdysvaltoihin, jossa Jacqueline toimi mallina, kunnes kolmenkymmenen vuoden ikä alkoi olla alalle liian korkea. Suhde lapsen isään ei ollut toiminut ja Jacqueline päätti palata kaikkien vuosien jälkeen Ruotsiin.  Hän on yksi tarinan kertojista nähden asiat omalta kannaltaan ja aina lastaan puolustaen. Fabianilla ei ole mitään diagnoosia, koska hänen äitinsä ei suostunut sitä edes kokeilemaan, vaan raivostui jo pelkästä ehdotuksesta. Lukija voi sitten pohtia mitä on kyseessä, sillä tyhmä Fabian ei ole. Hän voisi muiden mielestä kirjan tapahtumien perusteella saada joitakin kirjainyhdistelmiä, mutta yhtä hyvin hän on äitinsä huonojen miesvalintojen uhri ja vihamielisen ympäristön uhri.

Jostain syystä Jacqueline ajattelee, että on vain hyväksi kun Micke ja Bianca lapsineen muuttavat naapureiksi. Seuraa Fabianille ja enemmän hänellekin, sillä pihapiirin perinteitä vaaliva vanhempi pariskunta ei kovasti ilahduta Jacquelinea eikä hän heitä. Alueella asuu myös muutamia hänet huomanneita miehiä, jotka yllättäen ovat ihan ammateissa, toinen pankissa ja toinen poliisina, mutta lopulta heistä aiheutuu vain harmia. Jacqueline seuraa uusia naapureita, mutta perheen äiti Bianca, joka on kiinteistövälittäjä, on valistanut jumppamaikka miestään Mickeä, että näin pienellä alueella on naapureihin osattava pitää juuri oikea välimatka olematta silti epäkohtelias. Mitä Bianca sille mahtaa, että lapset jatkuvasti törmäävät toisiinsa koulussa ja leikkikentällä ja pihalla. Mitä hän sille voi, että ei ole malliluokkaa ja on täynnä outojakin pelkoja. Hän ei aavista ollenkaan, miten häntä aluksi ihaillaan:

Toiset vain syntyvät sellaisina. He kulkevat läpi tulen saamatta palovammoja ja läpi veden kastumatta. Minä olen koko elämäni ajan tottunut jäämään sellaisten naisten jalkoihin. Toisinaan he pysähtyvät mulkaisemaan kateellisesti sääriäni tai rintojani kiiruhtaakseen sitten taas eteenpäin tietoisina siitä, että he ovat vetäneet pidemmän korren elämän arpapelissä. Olin aivan eri lähtöviivalla sellaisten ihmisten kanssa kuin Bianca Andersson.

Se mikä se Jacquelinen korsi sitten olisi ollut käy kirjan tapahtumavyöryn kautta hyvinkin selväksi. Edvardsson on kiehtova kirjoittaja: hän osaa kirjoittaa lapsista, naisista ja miehistä kaikenikäisinä luontevasti sokaistumatta kenenkään tissivaoista. Pidän siitä, että naista ei kuvata vain objektina ulkonäkönsä perusteella. Pidän siitä miten Mattias nostattaa kauhunväreitä. Pidän kaikessa hänen tyylistään. Minusta hän on värisyttävin kuvaillessaan Fabianin ajatuksia. Ne tulevat esiin Fabianin kertojavuoroilla. Vuorottelevat kertojat ellei heitä ole liikaa, on aina erinomainen ratkaisu. Siinä Mattias Edvardsson on mestari. Kirjoitin edelliseen Mattias -kirjaan erään lauseen, josta olen aina pitänyt. Minulle se on tämänkin Hyvät naapurit kirjan tunnari, sillä tämä unelma-alue koostuu onnettomista tai onnellisista perheistä. Tämän kerran vielä Mattiakselle Tolstoin kuuluisa aloitus Anna Kareninaan: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tarinan iso tragedia vie paljon mennessään. Ainajaikuisesti. Tämä koskettaa heitäkin.

Elämä hajoaa, ihmiset katoavat. Mikään ei ole ennallaan, eikä kukaan tiedä miksi.

Minä jatkan putoamista.

Ainajaikuisesti.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuulia/Lukutuulia

*****

Dekkarit Leena Lumissa