Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt

Kaikkia maailman tuhkimoita eivät suinkaan odota kurpitsavaunut eikä kadonnut lasikenkä mahdu jalkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Elämä on täynnä pieniä tyttöjä ja nuoria naisia, joilta monet erilaiset syyt ovat vieneet kaikki mahdollisuudet. On myös aikuisia naisia, joiden silmistä on aikaa sitten haipunut toivo paremmasta elämästä. Ovatko he itse tähän syypäitä vai onko heidän ympäristössään ollut aina kaikki pielessä? Ovatko he kenties valinneet väärän kumppanin ja sitä kautta pudonneet pimeään?

Carin Gerhardsenin Hammarby -sarjan toinen osa Tuhkimotytöt (Mamma, pappa, barn, Minerva 2021, suomennos Maija Ylönen) käsittelee yksilöiden ja trillerin kautta yhteiskunnallisia ongelmia. Edellinen oli Piparkakkutalo ja todellakin suosittelin kaikkia lukemaan sen. Kirjan teho oli mahtava siinä, mitä Carin halusi viestiä ja tuskin kukaan unohtaa kiusaajien puuhun sitomaa pientä poikaa. Nyt olemme maailmassa, jossa tyttö kuin tyttö olisi osa me too -liikettä. No, myös kolmevuotias Hanna, vaikka hän ei tajuakaan, mitä on tapahtumassa.

Tietoon tulee kaksi rikosta: yliajo ja murha Viking Linen laivalla kohti Turkua. Liikenneonnettomuudessa menehtyy äiti ja nipin napin selviää vaunuissa ollut vauva. Mutta missä ihmeessä on kolmevuotias Hanna sisko? Miksi kukaan ei ole etsimässä häntä? Tässä kohtaa on pakko mainita, että Gerhardsen tekee loistavan esimerkin siitä, miten joku ihan helposti voi kadota ilman että hänen edes tiedetään kadonneen! Se mitä laivalla tapahtuu, Jenniferin kuolema, on niin mutkikas kuvio, että oli pakko edes yrittää miettiä mahdollista syyllistä. Ja ehdokkaita riittää. Olenkohan milloinkaan lukenut iljettävämpiä mieskuvauksia kuin tässä kirjassa. Ja heitä ihan oikeasti on. Kuten on myös niitä koteja, joista lievästi kehitysvammaisen Jenniferin olisi pitänyt ponnistaa. Jennifer on itsevarma ja hyvin kaunis, joka tässä on kuin kuoleman yhtälö. Aivan kuin yksinhuoltajaäidin hyvin heikosti pitämä huusholli kera miesten, viinan ja kaiken siihen liittyvän, ei olisi häntä hipaissutkaan. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten monen miehen huomion hän on herättänyt. Jocke saa vain luulla olevansa hänen poikaystävänsä, mutta sitä hän ei ole. Jennifer on elänyt ilman isää ja häntä kiinnostavat aikuiset miehet. Toki vain hyvännäköiset ja kohteliaat…

Aloin tosissani seurata rikoskomisario Conny Sjöbergin yksikön toimintaa, sillä miten niin paljon voi mennä pieleen ja ristiin. Kaiken huipuksi rikospoliisin sisällä liikkuu mies sarjasta ’Miehet jotka vihaavat naisia’ ja sen uhriksi joutuu itse rikospoliisi Petra Westaman. Tämä kaikki on mahdollista tapahtua ja tapahtuu taas. Kuten sekin, että yhteisöstä löytyy sinnikäs vanhempi nainen, ihan ulkopuolinen, joka tietää erittäin pahaa olevan tapahtumassa, mutta eri poliisien reagoinnit ovat joko ylenkatsovia, uuvahtaneita tai menevät ristiin. Kirjan ehdottomaksi sankariksi nousee Barbro Dahlström, joka on päättänyt olla luovuttamatta. Ehkä hänen juurissaan on suomalaista sisua!

Carin kirjoittaa niin kiinnostavasti, että yhteiskunnallinen aihe ei tunnu päälle liimatulta. Vain se on selvää, että rikottua lapsuutta ei voi korjata eikä unohtaa. Eivätkä maailmasta lopu miehet, joille kaikki naiset ikään katsomatta ovat saalista. Siinä Gerhardsen ei sanoja säästele. Mahtaako olla ikinä kuvailtu iljettävämpää tyyppiä kuin Jocken isä ja niitäkin riittää. Kuten myös tuhkimoehdokkaita, joilta kukaan ei kysy heidän toiveitaan. Melkein ketään ei kiinnosta, joten selviä ilman lasikenkääsi ja kurpitsavaunuja!

*****

Dekkarit Leena Lumissa