Sunnuntaina 9. kesäkuuta 1985
Evelyn oli sunnuntaina 9. kesäkuuta 1985 perheensä kanssa Náutico Paulista - purjehdusklubilla Guarapirangan tekojärven rannalla, kun äkkiä hänen katseensa kiinnittyi juuri ilmestyneeseen Veja-aikakauslehden numeroon. Hän huomasi siinä kookkaan otsikon: " Tapaus Menegele saattaa ratketa pian." Artikkelissa todettiin: "On löydetty muutamia Mengelen lähettämiä kirjeitä, joista kaksi on osoitettu itävaltalaiselle avioparille Wolfram ja Liselotte Bessertille." Toisessa kohdassa kerrottiin, kuinka "rouva oli purskahtanut itkuun ja myöntänyt, että hän ja hänen miehensä olivat São Paulossa piilotelleet Josef Mengeleä". Jutun lukeminen oli Evelynille šokki. Hänen kahden pikkulapsensa opettaja Liselotte oli suojellut miestä, joka oli järkyttävällä tavalla vaikuttanut hänen perheensä elämään.
....Mengele itse erotti hänet vanhemmistaan, jotka lähetettiin kaasukammioon.
Varttuessaan Evelyn kuuli jatkuvasti kertomuksia juutalaisiin kohdistuneesta vainosta, jota hänen äitinsäkin oli joutunut kohtaamaan, sekä Auschwitzista ja kaikkialla läsnä olevasta kuolemasta. Hän hylkäsi oman tyttönimensä, joka kuulosti hänen mielestään liian juutalaiselta, ja otti aviomiehensä sukunimen Hän antoi kastaa lapsensa kristinuskoon....Mutta kaiken pelon keskelläkään hän ei nähnyt ongelmaa panna lapsiaan saksalaiseen kouluun.
Betina Antonin teos Mengelen vuodet Etelä-Amerikassa(Baviera tropical - A história de Josef Mengele, o médico nazista mais procuraro do mundo, que viveu quase vinte anos no Brasil sem nunca ser pego, Minerva kustannus 2024, portugalista suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä) kulkee yhden etsityimmän natsin jalanjäljissä ja hyvin likellä, sillä kirjan kirjoittajakin oli kuusivuotiaasta Mengeleä kaikin tavoin suojellut opettaja Liselotte-täti. Kun opettaja yllättäen katosi se jäi kaivamaan hänen mieltään. Opettaja oli pyörittänyt Brasiliassa 20 vuotta verkostoa, jonka tärkeä tehtävä oli suojella tiettyjä natseja ja etenkin Josef Mengeleä. Eichmannin jälkeen etsityintä paossa olevaa natsia.
Kuvassa Liselotte, hänen lapsensa ja 'Pedro-setä' eli Mengele. Lapset olivat häneen hyvin ihastuneita ja niin taisi olla Liselottekin, sillä loppuun asti hän kielsi Mengelen hirviömäiset teot.
Bossertien talo São Paulon Brooklynissä, jonne Mengele kutsuttiin usein päivälliselle ja ja jopa yöksi.
Talo, jossa Mengele vietti viimeiset vuotensa. Se sijaitsi São Paulon ja Diademan rajalla Elrodaron kaupungintalossa. Koska hänen välinsä häntä neljätoista vuotta majoittaneisiin Geza ja Gitta Stammeriin olivat katkenneet...syytä voi vain arvailla: Syrjässä olevalla tilalla asuivat viikolla vain Gitta ja Mengele, sillä Geza oli viikot töissä muualla kuvaan astuivat itävaltalaiset Bassertit. Mengele valitti usein yksinäisyyttään, joten tukijoukot keksivät hankkia hänelle kotiapulaisen.
"Pedro-herra" eli Mengele on kutsunut uuden kotiapulaisen Elsa Gulpianinin syömään São Bernando do Comossa olevaan ravintolaan. Mengele kutsui Elsaa saksankielisellä nimellä Perle (helmi). Hän antoi tytölle kalliita koruja ja kävi tämän kanssa ulkona, joten suhde lienee ollut tosi. Kun Elsa lähti ja löysi toisen miehen, se oli Mengelelle tuskallista, mutta ei niin paljoa, mitä hän itse oli aiheuttanut!
Mengelen ystävät olivat vähissä ja etenkin sen jälkeen kun Eichman oli Mossadin toimesta saatu kiinni ja hirtetty. Wofgang Gerhard, Josef Mengele ja Wolfram Bossert. Rahaa kuitenkin riitti, siitä Guinzburgin klaani piti huolta.
Mengelen poika Rolf vieraili Brasiliassa. Ja nyt tuli se kohta, jossa suosittelen lukemaan Gerald L. Posnerin ja John Waren teoksen: Josef Mengele. Elämä ja teot (Minerva) Kerran Sveitsin alpeilla tavattu "Pedro-setä" olikin nyt isä. Asianajaja Rolfille ei ollut koskaan ollut mieluisaa, että perhe tuki näin rankkaa rikollista, mutta hän kirjoitteli isänsä kanssa ja toi nytkin tullessaan rahaa. Posnerin ja Waren kirjassa näemme toisenlaisen Rolfin ja samoin tv-haastatteluissa, joita olen kuunnellut. Mielikuva Rolfista on aivan eri näissä kahdessa kirjassa. Ja Rolf on eronnut Guinzburgin perheestään ja muuttanut nimensä.
Rolfille hänen isänsä läsnäolo Auschwitzissa oli anteeksiantamatonta. Muille Mengeleille se oli epämiellyttävä tehtävä, jota Josef ei voinut välttää. Tänään nämä kaksi Mengelen leiriä eivät puhu toisilleen. Heidän käsityksensä Josefin rikoksista ovat sovittamattomassa ristiriidassa. (Posner ja Ware)
Aiempi kirja oli elämäkerta, mutta tämä ei. Betina Anton ei halua nostaa Mengeleä framille edes elämäkerran määrää. Kaikki hänen kirjoittamansa perustuu kirjeisiin, asiakirjoihin ja keskusteluihin tuttujen henkilöiden kanssa, sillä Anton oli hyvin liki Mengeleä.
Vaikka kirjan alussa on myös Mengelen rikoksia "tieteen nimissä", en halunnut tuoda niitä nyt esiin kuin tšekkiläisen Ruth Eliasin verran. Ruth oli synnyttänyt keskitysleirillä lapsen. Natsilääkäri käski sitoa Ruthin rinnat niin piukkaan kuin voi, jotta hän ei voisi imettää tyttövauvaansa. Kokeen tarkoituksena oli tutkia, kauanko vastasyntynyt kestää ennen kuin kuolee. Ihminen, luomakunnan pahin peto.
Natsilääkärit tuomiolla Nürnbergissä, mutta yksi on joukosta poissa: Mengele, joka sai kuolemaansa asti elää suhteellisen mukavaa elämää. Hän jopa kuoli mieliharrastuksessaan.
Gitta Stammer, jonka luona Mengele asui neljätoista vuotta maatilalla Brasiliassa, toimittajien tentissä.
Tämä on hyvin tarkka kirja. Lukija kauhistelee, miten niin kauheiden tekojen tekijä voi esiintyä ja luulla olevansa tiedemies. Tässä kirjassa on ehkä enemmän sitä Mengelen sisintä luonnetta kuin Posnerin ja Waren kirjassa, jossa on päällä enemmänkin jahti. Lue molemmat ja hämmästy. Anton itse sanookin, että kirja tuo esille erilaisen Mengelen. Mitä hän ajatteli ja kertoi sitten harvoille ystävilleen Ja tosiaankin olot olivat varsin hyvät kaikki ne 34 vuotta, jotka hän sai elää varakkaan sukunsa ja ystäviensä avustamana. Ja hyvin cinemaattinen loppu, jota hän ei ollut ansainnut!
*****
Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Kirjojen Kuisketta
Kammottava olento tuo Mengele. Teki hirvittäviä kokeita keskitysleirillä ihmisille. Pelottaa kun nykyisin äärioikeisto on joka puolella nousussa ja se näkyy ja kuuluu eri yhteiskunnissa.
VastaaPoistaMai, todellakin oli! Aivan hirveitä. Muka tieteen nimissä. Pelkkää julmuutta, ei todellisen tiedemiehen ja tutkijan jälkeäkään. Niin se on menossa taas. Empatia ja kaikenlainen inhimillinen ymmärrys on kaikkoamassa.
PoistaOlen sen verran saksalaistunut, että en jaksa lukea näitä (enää). Meillä oli töissä opiskelijapoika Etelä-Amerikasta, nimi oli Mengele, emme uskaltaneet kysyä onko sukua.
VastaaPoistaAllu, onneksi luin jostain aviisista, että etenkin saksalaiset haluavat näyttää muistavansa. Tuntuu mahdottomalta ajatella, mitä Ukrainassa nyt tapahtuu: kansanmurha. Se ei ole sota, kun joku maa hyökkää yksipuolisesti toiseen maahan ja haluaa sen hävittää.
Poista