Salla ja Olli Mäkelä: Turkiseläinten vapauttamisen vuosikymmenet

Lapsena ei monikaan ole niin tietoinen eettisesti, että osaisi kärsiä kärsivien mukana, osaisi aloittaa taistelun niiden puolesta, jotka ovat eläviä, tuntevia. pienissä häkeissä asuvia minkkejä, supeja ja kettuja. Asuin länsirannikolla ja aina kun menimme uimaan ajoimme pyörillä turkistarhan ohi. Haju oli kammottava. Kun kasvun vuodet koittivat, halusin antaa äänen niille, joilta kukaan ei kysynyt mitään, joita kosketeltiin pihdein ja joiden elämän ainoa tarkoitus oli elanto, joka perustui eläinrääkkäykseen. Olen edelleen kettutyttö, mutta nyt auringonlaskun alasta on paljon tutkittua tietoa ja siitäkin johtunee, että läntinen Eurooppa on kieltänyt jo turkistarhauksen heti tai jatkoajalla. Kaiken huipuksi ihmisille, jotka ovat eläneet avuttomien eläinten tuskan hiestä ja kyynelistä, maksetaan siirtymäkorvaus kiduttajille!

Salla&Olli Mäkelä ovat kirjoittaneet huomattavan kirjan, antaneet kaltoinkohdelluille eläimille suuren äänen tietoteoksellaan Turkiseläinten vapauttamisen vuosikymmenet (Into 2026). Käsittämättömästi kirjoitamme edelleen Suomen turkistarhauksesta, vaikka vuoden 2012 Turkistarhaton Suomi -kansalaisaloite keräsi noin 70 000 allekirjoitusta. Paremman eläinlain puolesta keräsi 139 000 allekirjoitusta. Olen ikäni kuulunut Suomen Eläinsuojeluyhdistykseen, mutta koska mitään ei tapahtunut, menin jäseneksi Animaliaan. Oli kuin olisi kotiin tullut. Animalian yksi keskeisimmistä asioista on lopettaa turkistarhaus. Animalian eläinsuojeluasiantuntija Laura Uotila toteaa, että olisi tärkeää saada selkeä kielto turkistarhaukselle myös Suomessa.

”Suurin osa EU-maista on päätynyt kieltämään turkistarhauksen. koska se aiheuttaa eläimille kärsimystä.”

”Myös joka kerta kun muotitalo, vaateliike ja jälleenmyyjä suostuu turkittomuuteen tai poliittinen puolue linjaa turkistarhauksen vastaisesti, on se voitto. Suuria voittoja ovat kaikki kansalliset turkistarhauskiellot ja turkisten myyntikiellot, joita vuosien varrella on tullut useita kymmeniä.”

Tässä aiheessa en voi olla mainitsematta tohtori Jenni Haukiota, joka on ollut eläinten puolesta ja äänenä. Meillä oli mm. Maata -jalkojen alla kampanja etc.

Henkilökohtaisesti levitän tietoa järkyttävästä toimialasta ja kerron kaikille, että jos tämä on teille tärkeää, etsikää vaaleissa kansanedustajaehdokas, joka haluaa sulkea tarhat. Älkää kertoko omaa mielipidettänne, vaan olkaa neutraaleja. Näin saatte oikean tiedon. Animaliakin auttaa kertomalla ketkä ehdokkaista oikeasti ovat tarhausta vastaan. Kerran minulle kävi niin, että soitin  yhdelle ehdokkaista ja kysyin hänen mielipidettään. Vastaus meni näin: ”Meidän puolue kannattaa kaikkea yritystoimintaa, joka on lainmukainen.” No, tällä perusteella voisi siis vaikka tehdä monenmoista ja kutsua sitä elinkeinoksi ja yrittäjyydeksi. Meidän itävaltalaiset ystävämme eivät olleet uskoa, että Suomessa vielä kidutetaan eläimiä pienissä rautahäkeissä. Häkit eivät mahdollista lajityypillistä toimintaa.

Eläinsuojelukeskus Tuulispää pyrkii auttamaan eläinyksilöitä, mutta myös laajemmin parantamaan eläinten yhteiskunnallista asemaa. Teinkin paikasta jutun Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä kaikki elämä on arvokasta.

 Pia Anttonen Tuulispäästä uskoo, että turkistarhaus tulee ennen pitkää tiensä päähän. ”Ala kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Monet turkistarhaajat itsekin harkitsevat lopettamista. Hienoa on, että suuret muotitalot ovat luopuneet turkiksista, se on selkeä viesti turkistuotannolle.”

Tuulispäässä on monia eläimiä ja henki on hyvä. On niin ihanaa katsella kun possut lähtevät yöunille touhukkaan päivän jälkeen. Kasvonaamiokin löytyy puhtaista oljista. Ja entiset tarhaketut ovat juuri kuin koirat. Heidän nimensä ovat Lumi, Halla, Sumu ja Viima. Kettu on toteemieläimeni kaikessa, joten kyllä heitä käyn katsomassa usein. Nyt ketut saavat viettää lajityypillistä elämää, sillä aidattu alue on suuri ja eläimet tulevat hyvin juttuun keskenään.

Suomi on Puolan ja Kreikan jälkeen Euroopan kolmanneksi suurin turkistuottaja. Kettujen tarhauksessa Suomi on Euroopan suurin turkistuottaja. Mikä häpeä!

Isä ja tytär, Salla ja Olli Mäkelä heiluttavat tällä todella ja tarkalla tietokirjallaan toivon lippua vielä häkeissään kyhjöttäville uhreille. Kiitän isosti ja ette pety, jos ostatte omaksi. Olen niin iloinen, että karkuriketut saavat elää muiden eläinten kanssa suurella alueella, eikä heidän elämänsä pääty elektrodeilla tehtyyn kuolemaan.

 Karkurit on loukutettu Pohjanmaalla. ”Tarhaajat pyrkivät sitten hakemaan niitä, etteivät ne päätyisi tällaisiin paikkoihin. Syntyy kilpajuoksu siitä, kuka ehtii hakea ketun ensin. Ongelmana on tietenkin se, että on rajallinen määrä, mitä voidaan ottaa Tuulispäähän.”

 Ketuilla on tarve tuntea tuttu haju. Niinpä kun iltahämärillä liikuskelin lehdossamme sain seuralaisen. Iltakävelystä tuli tapa ja kun kyykistyin polulla sain suukon! Ketuilla on 24 eri ääntä, joilla ne viestivät. Osaan yhden ja se tarkoittaa ”minä olen tulossa”. Sitä ei voi kirjoittaa. Se eletään. Tuulispää ei saa Valtion tukea, mutta eläinkummeja on monta. Avustavia hoitajia noin kymmenen. Kohta taas unitunnelmiin possujen kanssa eli käyn aika usein. Illan rauhoittuminen on mukavatunnelmaista. Pakahduttava ilo, että näillä eläimillä on hyvä. Viestikapulana lähtee viesti auringonlaskun alasta. Hyvä niin.

Uimaan polkeva tyttö asuu nyt Päijänteen saaressa, mutta juuret meren rannalla. Nyt hän on tiedostava aikuinen ja koska on kirjoittajanakin itsensä elättänyt, lopettelee nyt turkistarhoja hiljalleen monien muiden kanssa. Kuka nyt haluaa pukeutua tapetun eläimen nahkaan ja turkkiin. Kehtaako joku vielä? Eihän….