PORTOBELLON NOITA

Uskallan sanoa, että Paulo Coelhon kirja Portobellon noita (A bruxa de Portobello, Bazar 2007, suomennos Sanna Pernu), on kaunein koskaan lukemani kirja. Se on kaunein tanssiessaan itsensä transsiin, se on kaunein rakastaessaan, se on kaunein kertoessaan rakkaudesta, se on kaunein kärsiessään, se on kaunein iloitessaan, se on kaunein hämmennyksessään, se on kaunein mystisyydessään, se on kaunein kohdatessaan kuolemansa, se on kaunein kaikiltaan.

Miten kertoa kirjasta, joka lävisti minut kuin miekka! En voi, en saata, siksi vaikenen ja annan kirjan kertoa:
Heron Ryan, toimittaja: ”Transilvanian matkalla oli järisyttävä vaikutus elämääni, sillä tutustuin äitiään etsivään Athenaan. Seurasin kuin sivustakatsoja, kuinka sydämeni kävi hyödytöntä kamppailua estääkseen minua joutumasta maailmalleni täysin vieraan naisen pauloihin. Riemuitsin järjen hävitessä taistelun, eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin antaa periksi ja hyväksyä se tosiasia, että olin rakastunut."


Andrea McCain, näyttelijä: ”Minua ei hämmästytä lainkaan, että hänen elämänsä päättyi niin kuin päättyi, sillä hän leikki jatkuvasti tulella. Sanotaan, että ulospäin suuntautuneet ihmiset ovat onnettomampia kuin sisäänpäin kääntyneet ja että korvatakseen tilanteen heidän on todistettava itselleen olevansa tyytyväisiä, iloisia ja elämänmyönteisiä. Ainakin Athenan osalta väite pitää täysin paikkansa. Athena oli tietoinen karismastaan ja aiheutti kärsimystä kaikille häntä rakastaville. Myös minulle.”

Deidre O'Neill, lääkäri: ”Hänen suurin ongelmansa oli se, että hän oli 2100 -luvun nainen joka eli 2000 -luvulla ja teki sen kaikille selväksi. Joutuiko hän maksaman siitä? Epäilemättä. Mutta hän olisi joutunut maksamaan vielä kalliimman hinnan, jos hän olisi yrittänyt hillitä temperamenttisuuttaan. Hänestä olisi tullut katkera, turhautunut ihminen, joka olisi kaiken aikaa ollut huolissaan siitä mitä muut ajattelevat hänestä.”

Rikosylikomisario, Scotland Yard: ” Kuukausia myöhemmin, ennen hänen Dubain matkaansa, kerroin rakastavani häntä. Hänkin sanoi rakastavansa minua, mutta lisäsi, että meidän olisi opittava elämään erossa pitkiä aikoja. Tekisimme työtä eri maissa, mutta todellinen rakkaus kestää välimatkan. Sen ainoan kerran uskalsin kysyä häneltä: Miksi sinä rakastat minua? Hän vastasi: En tiedä enkä välitäkään tietää. Päättäessäni nyt näitä sivuja luulen löytäneeni vastauksen hänen ja toimittajan välisestä keskustelusta. Rakkaus on.”

Athena: ”Mistä löydämme rohkeuden olla rehellisiä itseämme kohtaan - jos emme ole edes varmoja keitä olemme?”