ANNAN JÄÄHYVÄISET

Samana päivän, jolloin kirjailija Lucy Maud Montgomery kuoli, 24.huhtikuuta 1942, hänen kustantajansa sai koneella kirjoitetun käsikirjoituksen. Teksti oli ja on Maudin kirjallinen testamentti, jossa hän ensimmäistä kertaa vapaana kuin tuuli kirjoittaa omana itsenään. Vuosikausia hän oli kirjoittanut sieluaan rakkaisiin tyttöihinsä, Annaan, Emiliaan, Saraan ja Patiin ja kaikissa hän soi eri asteikolla. Annassa löytyi se temperamenttinen puoli, joka löi rihvelitaulun rikki Gilbertin päähän, Runotyttönä hän oli romanttinen Emilia, Sarana hän kertoi tarinoita ja oli myös iloisempi kuin myöhemmin Patissa, nuoressa tytössä, johon kulminoitui hänen pettymyksensä ja melankoliansa. Etenkin kirjassa Pat – Vanhan kartanon valtiatar, luemme jo rivien välistä Maudin sisintä ja syvintä.


Käsikirjoitus julkaistiin kuitenkin vasta 1974, mutta ei muodossa, johon hän oli sen tehnyt, vaan toisena. Mysteeri toisensa jälkeen on estänyt meitä pääsemästä Montgomeryn omimpaan, siihen, joka hän todella oli ja jona hän halusi jäädä jälkipolville muistiin samalla näpäyttäen hänet naiviksi romantikoksi luokittelevia kriitikoita. Anna kuitenkin vain odotti oikeaa hetkeä ja nyt hetki on tullut:


L.M.Montgomeryn Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, WSOY 2010, suomennos Marja Helanen-Ahtola) on Maudin kirjallinen testamentti ja samalla yhdeksäs Anna-kirja. Kiintoisaa on, että hän halusi lähteä temperamenttisena Annana, mutta asuihan kirjailijan sisällä kahlittu tuli. Vasta niinä päivinä, kun hän oli päättänyt lähteä elämästä, hän oli vapaa kirjoittamaan kuten halusi. Annan jäähyväiset on samalla Maudin jäähyväiset meille, jotka olemme eläneet hänen kirjojensa lapsuuden ja nuoruuden. Ensimmäistä kertaa saamme kokonaisuutena lukea, mitä Montgomery halusi meidän vielä tietävän itsestään, Glen St. Maryn yhteisöstä ja tietenkin Blythen perheestä. Teoksen muoto on erikoinen ja kirjan esipuheen kirjoittaja Elizabeth Rollins Epperly toteaa siitä ja vähän muustakin:


Mitä Montgomery halusi kirjansa kertovan tai kyseenalaistavan? Miksi hän valitsi nämä tarinat ja runot satojen joukosta ja asetteli ne välinäytöksineen juuri tähän järjestykseen?


Kenties meidän on tarkoitus havaita, että Montgomery karttoi helppoja vastauksia. Kukaan, joka lukee nämä runot ja kokee novellien huolellisesti jäsennetyt vaihtelut toiveikkuudesta ankeuteen, ei erehdy pitämään tätä kirjaa minkään asian auliina kannattajana – olipa kyse sodasta tai romantiikasta. Kirjan puoliskot kommentoivat toisiaan, ja tarinat, runot ja dialogit herättävät kaiken aikaa kysymyksiä siitä, mikä kestää, mikä on väistämätöntä ja minkä täytyy muuttua.


Taiteilija Montgomery loistaa tämän viimeisen kirjan muotoilussa. Annan tarinalle ei ole helppoa päätöstä, ja meille on tärkeää tietää miksi ei.

Annan jäähyväisten novellit ovat paljon rohkeampia kuin mitkään aikaisemmat Montgomeryn tekstit. Silti niissä on tuttu montgomerylainen viehätys. Tarinoissa saavat yksi toisensa jälkeen loppunäytöksen monet aiemmissa kirjoissa lukemamme kertomukset. Kohtaamme Kotikunnaan ja tietysti Blythen perheen, mutta myös Omenakummun, joka remontoidaan kauniisti ja sielläkin solmitaan erään kudelman päät:


Sillä siinä hän oli, ylitti kuun valaisemaa nurmikkoa kevein askelin, jotka olivat aina tuoneet mieleen ”tanssivan tähden alla syntyneen” Beatricen. Siinä samassa hän seisoi ovella takanaan tummat puut ja purppurainen iltataivas.


Hänen suloiset kasvonsa, silmänsä, tummat hiuksensa kasvoja kehystämässä…samanlaisina, muuttumattomina.

Ette ikinä arvaa, mikä tarina yllä saa uskomattoman ja suloisen ratkaisunsa!


Teoksen novelleissa tapaamme Lumotun puutarhan, joka vetää erästä puoleensa täydenkuun öinä, tapaamme Pitkän-Alecin, jonka talossa paikkakunnan uusi pastori, nuori Curtis, joutuu ratkomaan järkyttävän ja talon väkeä piinanneen kummittelun, kohtaamme Glen St. Maryn tutun sosiaalisen hierarkian, jossa on rahvasta ja sitten ’meitä muita’…tapaamme kaiken tutun, mutta…ilman usvan huntua, sillä nyt näkyy kirkkaammin, koskee kovemmin, satuttaa sulommin. Rakastan, rakastan näitä Maudin kertomusten loppunäytöksiä!


Kaikkein kiinnostavinta ovat kuitenkin Anna Blythen runot, joita hän lukee perheelleen ilta illan jälkeen ja sitten perhe kommentoi niitä. Blythen perheen dialogit ovat hyvin valaisevia. Gilbert, johon aikanaan hullaannuin sokeana, osoittautuu varsin arkiseksi tohtori Blytheksi, joka ei osaa liitää vaimonsa tunnemaailmoissa. Hän on ystävällinen, mutta jotain puuttuu ja sen on Anna tajunnut jo kauan sitten. Neljäntenä runoiltana Anna lukee runonsa Kaivatulle ystävälle ja yllättäen kommentoijien joukkoon liittyy Ääni, jota kukaan ei kuule:


Walter, ajattelee: ”Kunpa minäkin tapaisin sellaisen ystävän jonain päivänä.”


Ääni, jota kukaan ei kuule: ”Tapaat sinä. Ja hänen nimensä on Kuolema.”

Nyt kun matkaamme jälleen Prinssi Edwardin saarelle, löydämme kaiken tutun, mutta vain tummemmin ja todemmin. L.M.Montgomery, jolta on ilmestynyt kaksikymmentä romaania, runsaat viisisataa novellia, viisisataa runoa, kymmenen päiväkirjaa ja lukuisia esseitä, haluaa meidän nyt kulkevan hänen kanssaan saaren tarinoissa silmät ja sielu auki. Nyt kurkistamme kulissien taakse ja kohtaamme aviorikosta, aviottomuutta, epätoivoa, naisvihaa, kostoa, ikääntymistä ja kuolemaa, mutta myös huumoria. Viime mainitusta on oivallinen esimerkki novelli Sovitus, jossa ikäneito Shelley lähtee kävellen pitkälle matkalle antaakseen Lisle Stephensille anteeksi sen, että tämä ryösti häneltä Ronald Evansin kolmekymmentä vuotta sitten. Hän aikoo ihan vilpittömästi antaa anteeksi, mutta kuinkas sitten sattuukaan…Ihan aito Annan ’alter ego’ vauhdissa!

Kirjan Jälkisanoissa Benjamin Lefebvre kertoo siitä, miten hän löysi Guelphin yliopiston arkistosta L.M.Montgomeryn konekirjoitetun Annan Jäähyväiset. Ja nyt saa selvityksensä se, miksi niin paljon kysyttiin tämän kirjan perään, kun tein Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme. Nyt vasta ilmestynyttä sekoitettiin kirjaan The Road to Yesterday (suom. Tie eiliseen 1976), jonka muuten löysin vain pari viikkoa sitten omasta kirjastostani!: Tie eiliseen on lyhennetty versio Annan jäähyväisistä. Hyvin merkittäviä osia oli poistettu ja ne olivat juuri niitä vinjettejä ja runoja, joilla Maud oli halunnut meidän tajuavan oman elämänsä varjon: Syvän alakulon ja täysin epäonnistuneen avioliittonsa, joiden johdosta hän päätyi itsemurhaan samana päivänä kuin Annan jäähyväiset kokonaisuudessaan saapui kustantajalle.

Ilman Annan jäähyväisiä emme tavoita oleellisinta Maudista. Vasta tämä kirja on se Sateenkaarinotkon silta, joka surumielisesti, mutta yllättävän rohkeasti kaartuen nivoo yhteen koko Montgomeryn tuotannon. Tämä on myös se tuuli ja tuli, joka asui meidän rakkaassa kirjailijassamme, se sisin ja syvin, jonka hän nyt ojentaa meille voidaksemme lukea häntä lävitse vuosikymmenten ilman usvan harsoa. Näethän: Maud vaeltaa Prinssi Edwardin saaren rantojen tuulissa ja kantaa mukanaan myrskylyhtyä...


Pientä salaista porttia etsin,
joka auki lennähtää
alla auringonlaskun pilven
tai kun noustessa eteeni jää.
Tai kenties loimussa keskipäivän
näen varjoissa siitä häivän.


Yöperho kai tähtenä ohjaa
ja metsä poluin hämyisin,
tai jokin ihana minua kutsuu
kuin sulotuoksuisin sävelmin…

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jenni, Norkku,  Sara ja Katja/Lumiomena.

***

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan Marian Tyttökirjahaasteeseen.