Virginia Woolf: Menomatka

Outo orvokkien tuoksu leyhyi rouva Dallowaysta, ja se sekoittui hänen hameidensa pehmeään kahinaan.

Virginia Woolfin esikoisromaani Menomatka (The Voyage Out, Savukeidas 2012, suomennos Ville-Juhani Sutinen) julkaistiin vuonna 1915 kirjailijan ollessa vasta 33-vuotias ja vuosi sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt itsemurhaa kolmannen kerran. Kymmenen vuotta myöhemmin Woolfilta ilmestyi Mrs. Dalloway, joka oli kirjailijan merkittävä kirjallinen etappi ja alleviivasi Woolfin oman kirjallisen, uniikin tyylin. Miten yllättävää, että tapaammekin Clarissa ja Richard Dallowayn jo Menomatkan alussa. Clarissa on kiinnostava, mutta kuitenkin vielä vain hauska seurapiirien nainen, joka koskettaa kaikkia matkalla mukana olevia kevyesti, mutta unohtumattomasti. Myös Rachelia, Menomatkan päähenkilöä.


Kirjan juoni on yksinkertainen. Joukko englantilaisia on lähdössä laivamatkalle kohti eteläamerikkalaista, kuvitteellista paikkaa tarkoituksenaan viipyä siellä jonkin aikaa. Matkalle ovat lähdössä myös pariskunta Helen ja Ridley Ambrose sekä monta, monta muuta henkilöä. Kirjan alussa aivan kuin katoaa henkilömäärään ja ajattelee, että ’voiko tämä olla Woolfia?’ Kyllä! Tämä on todellakin nuoren Virginian omaa ääntä, joka kirkastuu sillä hetkellä, kun Dallowayt jättävät seurueen, väki asettuu Santa Marinaan, toiset hotelliin ja kuinka ollakaan, laivan omistajan tytär Rachel, jää tätinsä Helenin vieraaksi tämän huvilalle sen sijaan, että jatkaisi matkaansa isänsä kanssa. Rachel, joka on Helenin mukaan kasvanut hieman suppeasti isänsä valvonnan alla äitinsä kuoleman jälkeen keskittyen vain pianonsoittoon. Nyt 24-vuotias Rachel Vinrace aloittaa menomatkan kohti tuntematonta tulevaisuutta, jossa odottavat uudet maisemat niin konkreettisesti kuin henkisesti, sillä nuori nainen on menomatkalla oman kasvunsa viidakkoon ilman, että kukaan muistaa tarjota hänelle paluulippua.

Runsaaseen seurueeseen saa jokainen lukija tutustua ihan itsekseen ja ennen kuin hän huomaakaan, alkaa epätodellisuus vallata alaa: Ei ole aikaa, ei ole todellisuutta. On vain tämä hetki ja sekin jo mennyt ennen kuin tajuat sen tulleenkaan. Lyhdyt syttyvät pimenevissä etelän illoissa ja koiperhoset lentävät itsensä uupumuksesta kuolemaan tanssiessaan liekkien ympärillä. Olet tässä hetkessä, etkä kuitenkaan ole. Olet Rachel, matkustat jokilaivalla viidakon sydämeen, rakastat, tai luulet rakastavasi Terencea, mutta samalla:

Heidän välilleen jäi kuitenkin epämieluisa etäisyys, vaikka he olivat painautuneet aivan toisiaan vasten Rachelin puhuessa, eikä heitä tuntunut erottavan mikään. Seuraavassa hetkessä he kuitenkin olivat jälleen etäällä toisistaan.


”Mitä oikein on tapahtunut?” Terence aloitti. ”Miksi minä pyysin sinua naimisiin kanssani? Kuinka se oikein tapahtui?”


”Kositko sinä todella minua?” Rachel ihmetteli. He häilyivät ikään kuin kaukana toisistaan, eikä kumpikaan muistanut mitä oli sanonut.

Yhtä hyvin kuin kosinta olisi tapahtunut, se olisi voinut olla unta. Ainoa todellinen voisi olla vanha rouva englantilaisessa puutarhassa, joka juuri silloin leikkaa ruusun kukan tai rakastuneen nuoren miehen kiihkeä kuiskaus tytön korvaan kunnon brittiläisessä usvassa ilman tätä kaikkea sinistä merta ja valkoisena hohkaavia taloja, jotka kuin imevät ihmisestä kaiken voiman.

Virginia Woolf on jo ensimmäisestä kirjastaan aivan omassa teemassaan tarkkailemassa miten kaikki tapahtuu, miten ihmiset katsovat toisiaan, miten he seurustelevat, miten kuun valo tekee polun mereen…Hän on läsnä hetkessä, mutta hänen vahva intuitionsa, äärimmäinen, sairauteen asti äärimmäinen herkkyytensä, pakottaa irrottamaan otteen olemassa olevasta ja pakottaa tilalle tunteen, että kaikki on jo ennen sanottu, kaikki on jo ennen tapahtunut, on olemassa vain menetyksen syvin syvyys.

Menomatkan kokee alusta alkaen tummaa taustaa vasten, vaikka kaikki näyttääkin aluksi tyhjänpäiväiseltä, joutilaan yläluokan seurustelulta, jossa tärkeintä on tuntea oikeat henkilöt ja nuoret naiset eivät saa olla liikaa koulutettuja, vaan pelkästään viehättäviä ja miestään vaieten tukevia. Vielä tässä kirjassa Woolf ei uskaltaudu suomimaan uskontoa täysillään, mutta avioliittoon ja naisasiaan hän koskee jo kyynisellä kynällä:

Kun kaksi ihmistä ovat olleet naimisissa vuosikaudet, he vaikuttavat unohtavan toistensa ruumiillisen läsnäolon niin, että liikkuvat ikään kuin olisivat yksin, sanovat ääneen sellaisia asioita, joihin eivät odota vastausta ja vaikuttavat yleisestikin nauttivan kaikista yksinäisyyden tavallisesti muassaan tuomista eduista ilman, että kuitenkaan ovat yksin.

Ja mitä sanokaan Terence Rachelille:

Uskoakseni meillä on samanlainen valta teihin kuin hevosiinkin. Ne näkevät meidät kolme kertaa suurempina kuin todellisuudessa olemme – eiväthän ne muuten tottelisi meitä. Juuri siitä syystä minä epäilen mahdatteko te naiset pystyä koskaan mihinkään, vaikka saisittekin äänioikeuden.

Woolfin tarkkanäköisyys läpivalaisee koko tyhjäntärkeän yläluokan. Sen tärkeilevät herrat yhtä hyvin kuin heitä myötäilevät rouvansa ja koko yhteiskunnallisen teennäisyyden ja sen normiston. Hän saa ihmiset paljastamaan omien elämiensä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden sanomatta mitään suoraan. Riittää kuvata naisen pään asento hänen myötäillessään paasaavaa herraa tai antaa tärkeilijän todistaa oma mitättömyytensä tarpeessaan kohottaa itsensä ylemmäs alentamalla muita. Vahvimmillaan Woolf on kielessään sekä vivahdeherkkyydessään, jossa pienikin asia voi saada suuren symbolisen merkityksen. Miten puun varjo heittyy vastapäiseen seinään, miten aallot liikkuvat, miten tuuli liikuttaa pöydälle jääneen kirjan lehtiä…ja miten tämän maailman koiperhoset jatkavat lentämistään tulen ympärillä.

Whoever you are, holding me now in hand,
Without one thing, all will be useless,
I give you fair warning, before you attempt me further,
I am not what you supposed, but far different.


- Walt Whitman -

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Sara