Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Läheisemme ovat vaikeita vain niin kauan kuin he ovat luonamme. Kuolleiden kanssa tulemme loistavasti juttuun. Parhaat keskustelut käydään muutenkin aina niiden kanssa, jotka eivät ole paikalla.

Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan.

Pasi Ilmari Jääskeläisen teos Väärän kissan päivä (Atena 2017) leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, mutta etenkin kissaa. Juuri kun olet tavoittamassa kirjan päähenkilön, Kaarnan, Marrasvirran kaupunkisuunnittelun toimiston pääinnovaattorin, hän lipeää otteestasi ja muuttuu pikkupojaksi, jonka näet hyvin kilttinä, kunnes tulee varjo ja hän katoaa sumuun palatakseen ilkimyksenä, jonka kaltaisesta et halua tietää mitään. Tarinan alussa hän on keski-ikäinen herra istumassa taksissa ruuhkaisilla kaduilla matkalla äitinsä hoivakotiin, josta on ilmoitettu muistisairaan äidin olevan kuolemaisillaan. Kaarna ei ole kovastikaan pitänyt yhteyttä 71 –vuotiaaseen äitiinsä, jonka takana on huikea ura psykologian tohtorina. Äidin nimi on Alice aivan kuten Lisa Genovan kirjassa Edelleen Alice (Still Alice): kummallakin samasuuntainen ura ja muistisairaus. Pidin kovasti siitä, että äidin nimi on Alice: Se antoi hänelle kuvitteellista vahvuutta, jota varmaan, jos Kaarnalta olisi kysytty, äidissä oli ollut liikaakin. Näin ollen äidin poissaolo jokapäiväisestä elämästä oli kuin vahvistanut sekä Kaarnaa että hänen avioliittoaan Minervan kanssa hetkellisen jääkauden väistyttyä. Kaarna on täynnä huimia suunnitelmia Marrasvirran kaupungin suhteen, mutta ajoittain hänet saavuttaa sumu, joka kuiskuttelee äidin äänellä maagisesti synnyttäen kaipauksen olla taas äidin kanssa. Olla siten kuin oltiin ennen kuin hän sairastui lapsena vakavasti ja oli vuoteenomana kokonaisen vuoden. Kaupungin Syysfestivaali hidastaa entisestään kulkua ja Kaarna ehtii muistaa myös toisenlaisen äidin. Äidin, joka oli pitkä tyylikäs nainen, äidin joka piti vain pitkistä ihmisistä, äidin jonka nauru raikui pitkien herrojen seurassa. Äidin, joka sanoi omalle pojalleen:

Ei sinun töppöjaloillasi minnekään ehdi, vaikka miten pinkoisit ja kipittäisit. Ellet opi toimimaan ajoissa, myöhästyt ikuisesti kaikkialta.

ja:

Lyhyeksi jääneet ihmiset ovat ihmisinä merkityksettömämpiä kuin pitkäksi kasvaneet. Eivät varsinaisesti lyhyytensä vuoksi, sehän olisi naurettavaa, ja epäreiluahan se on totta kai, mutta lyhyet ovat tutkitusti vähäisempiä sekä muiden ihmisten mielessä että omassaan, ja se on ratkaiseva juttu.

silti kuiskaten:

varpunen, pikku prinssini

Väärän kissan päivä on ehdottomasti minulle kirja äidin ja pojan suhteesta. Sellainen värisyttävän kiinnostava, kuten oli vaikka Paul Austerin uusin 4 3 2 1, jossa poika kasvaa mieheksi uudelleen ja uudelleen, Colm Tóibínin Äitejä ja poikia –novellikokoelma ja etenkin Per Petterssonin Kirottu ajan katoava virta, jossa Arvid ei ollut koskaan tuntenut riittävänsä äidilleen ja äiti näyttää hyvännäköiseltä kuin filmitähti kulkiessaan aina kirja käsilakussaan, ollen kaikessa niin ylivertainen.

Kaarna oli saanut äidiltään paljon poissaoloa tämän uran takia ja isäkin oli kaikonnut kauas. Sumuinen ulkopuolisuuden tunne syleili Kaarnaa niinä hetkinä, kun hän muisti. Menneisyys painoi kuin raskain varjo ja nyt pitää sitten mennä istumaan äidin hoitohuoneeseen, mennä kohtaamaan hänen lähtönsä, alkaa järjestellä hautajaisia...Aika ja ikä alkavat saavuttaa Kaarnankin päivänä, jonka jatkon hän luuli tietävänsä:

Keski-ikään tultuani olin oivaltanut, että nuorelle ihmiselle vanhuus oli kaukainen maa, johon aikanaan purjehtisi joku toinen, täysin hypoteettinen versio itsestä.

Nuoruutta sen sijaan oli vanhuksenkin helppo kuljettaa mukanaan kuin olkapäälle heitettyä takkia. Siksi ikäerot...Oli lohdullista samaistua itseään nuorempiin, kun taas vanhuutta kukaan ei halunnut syleillä ennen kuin oli pakko. Elysia oli tästä ainoa tietämäni poikkeus.

Elysia...

Väärän kissan päivä on maagisen jälkimaun jättävä tarina, joka mielestäni on Jääskeläisen vahvin teos. Kaikki on kohdillaan sivumäärästä kirjan intensiteettiin. Henkilögalleria on hyvin hallittavissa ja kiehtova. Tarina tapahtuu pienessä tilassa, Marrasvirran maiseman yhdessä päivässä, tilan laajetessa muistoihin, oikeisiin tai vääriin, sen päätelköön lukija. Kaarnan lopulta saavuttua äidin hoitokotiin ja lukittua itsensä pakokauhussaan vessaan, alkaa maaginen jännitystarina, jossa varjot ovat isossa roolissa. Iäkäs lääketehtailija Lang kokee olevansa vain vaivainen varjo, Schatten. DDR:n Stasikin väijyy varjoissa. Arkkitehtuuri vie taloon, jossa varjot estävät valon. Muistojen varjot, jotka vääristävät menneet. Eletyn elämän varjot, ne jotka estävät näkemästä oikein vieläkään. Vaan heijastavatko peilit valoa? Oliko viisaus Elysiassa, Herrain Vaatehtimon toisinajattelijassa, jolle aika oli suuri kuvanveistäjä ja tulos arvaamaton? Kuka oli keski-ikäinen mies peilissä? Pitäisikö hänen sulkea mielestään menneisyys voidakseen olla täydemmin oma itsensä?  Vai tuliko valoa jostain niin paljon, että Kaarnan oli vielä mahdollista ylittää suuri autiomaa omaan itseensä lapsena ja samalla äitiinsä?

Lapsuusmuistot olivat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuijata  Kirja vieköön!  Susa/Järjellä ja tunteella  Tuomas/Tekstiluola  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Arja/Kulttuuri kukoistaa Katja/Lumiomena