Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Charles seurasi tilannetta ällistyneenä suu ammollaan. Kuollut kala, hän ajatteli, oikein sydämestä kouraisi, poika oli lähes eloton, turha, ja hänen täysin tarpeeton olemassaolonsa oli syynä Charlesin perikatoon, hänen ja hänen kahden terveen tyttärensä, joilla oli elämä edessään, voi pyhä Maria, tuo lapsenraato oli tuhonnut kaiken, mitä hän oli rakastanut.

Raymond sopersi jotain hämmentyneenä ja laskeutui toisen polvensa varaan lommoontuneen autonoven viereen.

Hän otti pikkupojan syliinsä, nousi seisomaan, ja niin Paul-herra palasi kotiin puutarhurin kantamana, katse pysähtyneenä ja sääret velttoina heilahdellen.

Pierre Lemaitren Tulen varjot (Couleurs de l’incendie, Minerva 2018, suomennos Susanna Hirvikorpi) oli minulle yksi kirjavuoteni odotetuimmista teoksista, sillä olen omavaltaisesti julistanut tätä edeltävän pankkiiri Péricourtin suvusta kertovan teoksen Näkemiin taivaassa huomisen klassikoksi. Teos sai ilmestymisvuonnaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon. Tulen varjot on itsenäinen jatko-osa kantaen suuren lukuromaanin viittaa poimut täynnä kieroilua, äkillisiä tragedioita, intohimoa, sodan jälkeistä lamaa, vihaa, vilppiä ja nimenomaan tässä kirjassa naisen kostoa.

Kaikki alkaa pankkiiri Marcel Péricourtin hautajaisista vuonna 1927. Sodan jälkeinen lama on riistänyt kansaa ja kiristänyt mieliä, mutta Péricourt on nauttinut laajaa arvostusta ylitse sosiaaliluokkien. Jopa niin että heille

Marcel Péricourt edusti tuota entistä Ranskaa, maata, joka oli ennen hoitanut talouttan hyvän perheenisän lailla. Ihmisten oli vaikea käsittää, mitä hautausmaalle oltiin saattamassa, merkittävää ranskalaista pankkiiria vai hänen edustamaansa aikakautta, joka oli nyt ohi.

Hautajaisia ei kukaan voinut unohtaa: Tuskin oli Péricourtin arkku saatu hautausmaalle, kun hänen tyttärensä Madeleinen seitsemänvuotias poika Paul hyppäsi korkealta ja suoraan isoisänsä arkun päälle luonnollisesti järkyttävin seurauksin. Kun käy ilmi pojan jääminen henkiin kuin ihmeen kautta, kaikkien ilo ei ole aitoa. Ilmeet vain happanevat perukirjan lukemisen jälkeen, sillä Péricourt on jättänyt miltei kaiken tyttärelleen ja tämän pojalle. Ahne Charles –veli saa vain murusia, hän jolla on kaksi vähemmän viehkoa neitoa naitettavana ja monta, monta rahareikää. Alkaa syntyä vaarallinen kaunaisten ja pettyneiden kehä Madeleinen osaamatta varoa, sillä hänen kaikki huomionsa on nyt Paulin kuntouttamisessa vaikka lääkärit sanovatkin ettei hän kävele ikinä, Madeleine on päättänyt tehdä poikansa elämästä elämisen arvoisen. Kaiken hän tekee Paulin eteen samalla kun alkaa ottaa hoitoonsa isänsä pankkiiriliikettä. Kotiopettaja André Delcourt palkataan ja ennen kuin huomaakaan Madeleine on rakastunut mieheen. Sen sijaan Paul on yhä tuskaisempi, yhä masentuneempi. Lastenhoitajaa toisensa jälkeen testataan, kunnes löytyy puolalainen Vladi, joka ei osaa sanaakaaan ranskaa: Paul on haltioissaan. Vladi laulaa aina, flirttailee kaikkien kanssa, menee pidemmällekin ja on aina hyvällä tuulella. Juuri Vladi huomaa Paulin rakkauden oopperaan. Levyt joita Vladi alkaa soittaa herättävät Paulin elämälle ja tätä kautta hän ryhtyy kirjeenvaihtoon italialaisen primadonnan, Solagne Gallinaton kanssa. Tästä alkaa minulle teoksen rakkain osuus. Tästä alkavat myös tapahtumat, jotka vievät Paulin pyörätuolineen jopa samaan konserttiin Hitlerin kanssa. Kun hän kuuntelee Solangea a capella

Ich wurde mit dir geboren...

Ich will mit dir sterben...

Morgen werden wir zusammen sterben…

hänen sielunsa itkee ilosta, musiikin kauneudesta, uhkean primadonnan ystävyydestä.

Madeleinella puolestaan on helvetti irti, sillä katkeruus vie tuhkatkin pesästä, kun luottaa vääriin ihmisiin tai antaa huomionsa hetkeksikin herpaantua. Hän on kuitenkin isänsä tytär ja valmis taisteluun. Madeleinen taistelusta tulee kuin Alexander Dumasin seikkailutarina! Pimeiden, sateisten kujien tapahtumia, joissa Lemaitre muistuttaa, mistä hänet todella tunnetaan: Pelottavat jännitysromaanit! Tulen varjot on kuitenkin enemmän: Se on aikalaiskuvausta tuon ajan Pariisista, näemme sisustuksia, törmäämme rakasteleviin pareihin, tutustumme Pariisin alamaailmaan, luotamme pahimpiin pettureihin, nautimme ranskalaisherkkuja, sukellamme vihan ja koston yöhön, juomme yötä kunnes...

Miten kiinnostavaa onkaan lukea kirjan lopusta Lemaitrea innoittaneita kirjailijoita, kuten Alexander Dumas, Saul Bellow, Charles Baudelaire, Gustave Flaubert, Leo Tolstoi...

Hän laskeutui portaat. Hän tunsi olonsa hauraaksi, vatsaa kaihersi ontosti. Nyt hän saattoi vain todeta, millaisten raunoiden keskellä hänen täytyisi elää.

Hän kohotti päätään.

Pihassa odotti auto, jonka moottori kävi.

Hän käveli auton luo ja kumartui katsoman kuljettajaa lasin läpi.

”Pyydän saada saattaa teidät kotiin, Madeleine. On jo myöhä.”

Madeleine hymyili hiukan ja nousi kyytiin.

”Kyllä, olette oikeassa, on turvallisempaa liikkua autolla. Kiitos, herra Dupré.”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Tuijata. Kulttuuripohdintoja Kirja vieköön!  Arja/Kulttuuri kukoistaa   Mai/Kirjasähkökäyrä  Donna mobilen kirjat  Kirjaluotsi