Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu

Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä ristiriitaiseen naiskuvaan, kuin nyt parin lukuyön ajan. Hän syntyi 1885 ja kuoli 1943. Hänet oli kasvatettu ajattelemaan, miten ollaan parempia piirejä, mutta hän vähät välitti. Hän oli nainen, joka kävi kouluja vähän, mutta osasi monia kieliä. Hän hätkähdytti ulkonäöllään ja viehkeällä liikehdinnällä. Hän ärsytti ollessaan haastava ja sanavalmis, mutta harva tiesi, miten paljon hän sai sinnitellä alakuloa vastaan. Hän valitsi kuvataiteilijan kivikkoisen uran miesten hallitessa ateljeissakin mitä törkeimmin. Hän oli enemmän mies kuin nainen, tai ainakin haaveili niin, mutta avioitui kahdesti. Hän oli useimmiten ihmisryhmien keskellä, sillä hän ei kestänyt yksinäisyyttä. Hän tuli mielestään paremmin toimeen eläinten kuin ihmisten kanssa ja hänellä olikin aina koira. Hänen taiteensa herätti huomiota, mutta silloinkin kiiteltiin hänen ’animaalisia värejään’ ja katsottiin hänen jättävän osan kyvyistään käyttämättä. Hän kuin etsi koko ikänsä jotakin, sillä kaikki mahdolliset salatieteet vetivät häntä puoleensa ja myös veivät hänen aikaansa. Hän oli perheensä ainoa lapsi ja kasvoi lastenhoitajien ja isoäitinsä vaikutuspiirissä, sillä äiti oli omistautunut seuraamaan miestään tämän työkohteisiin. Taiteilijana Meri rakasti eniten Pariisia ja siellä hän tutustui Tulenkantajiin ja jakoi heidän aatteensa ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Hän itse piti itseään degeneroituneena vanhan suvun jälkeläisenä eli tätä kautta erityisenä. Hänen erityisyytensä voima oli hänen henkinen vimmansa, joka saattoi ylittää hänen upeat maalauksensa, sillä niin harvat hänen töitään tuntevat. Silti hän nousi aikakautensa taiteilijoiden kärkijoukkoon ”temperamenttia uhkuvilla” ja ”vapautunutta ja aistikasta väri-iloa ilmaisevana naistaiteilijana” ollen Suomen taiteilijain 40-vuotisjuhlanäyttelyssä 1932  ”oikea kosteikko tässä näyttelyssä”.

Sanna Ryynäsen elämäkerta Meri Genetz Levoton sielu (Avain 2019) tarjoaa meille hyvin monipuolisen kuvan kuvataiteilija Meri Genetzistä, suorastaan ylitsepursuavan, joka on sekä historiaa, että taidehistoriaa rakastavalle kaksinkertainen riemu. Olen jo pitkään ollut utelias Meri Genetzistä, sillä luettuani useita Riitta Konttisen taidekirjoja, törmäsin mm. hänen kirjassaan Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa kolmetoista kertaa ja useampia sivuja, Meriin. Häntä sivuttiin mennen tullen, mutta en saanut häneen ’otetta’ vaikka olisin halunnut. Nyt lähestyn Meriä hänen aikalaiskulisseissaan ja niissä historian käänteissä, joissa Meri varttui, eli elämänsä ja tietysti maalasi.

Nuori Meri Genetz kävi Ateneumin piirustuskoulua, saaden tuta miehisen kaunan naistaiteilijoihin. Sitä tapahtui vielä paljon törkeämmin Pariisissa! Nuori Meri vaihtoi ajatuksia ystävänsä ja sukulaisensa Teodorin kanssa kertoen menevänsä avioon Georg Ignatiuksen kanssa. Tämä avioliitto vei hänet pian tehtaanjohtajan rouvaksi Venäjälle ja Pietariin.

Kuvassa Georg, Meri ja Karhu.

Vallankumous hiipii Venäjälle ja Suomen asemalta liki heidän asuntoaan kulkee eräs mies nimeltä Lenin johtamaan tsaarivallan kaatamista ja koko järjestelmän muutosta. Meri on aitiopaikalla, mutta häntä kiinnostaa eniten Rasputin, sillä tämä ’jumalanhoukka’ on jo lumonnut itse keisarinnan, joten miksi hän ei olisi vallankumousta kiinnostavampi mystiikkaan taipuvalle Merille. Tätä ennen Merin ja Georgin esikoinen Virma syntyy 1910 Kamennojessa ja Meri on lumoissaan niin vauvasta kuin Tolstoista, jonka oppeja alkaa seurata. Pikkuveli Georg, jota kutsuttiin Urmaksi sekä Ponuksi, syntyy Pietarissa. Merin taiteilijuus jää täysin lastenhoidon, mystiikan ja okkultismin jalkohin...

Yläluokan kodeissa pohdittiin salattua viisautta ja järjestettiin spiritistisiä istuntoja. Mystiikka kiehtoi myös keisariparia. Nikolai ja Aleksandra osallistuivat istuntoihin, joissa pöydät tanssivat ja esi-isät antoivat ohjeitaan.

Vallankumouksen lopulta puhjettua Meri ja Georg lähtevät viimeisten joukossa, Meri ennen miestään, josta on alkanut Venäjän vuosina vieraantua. Pariskunta saapuu vallankumouksesta Suomen alkavaan sisällissotaan ollen nyt aivan uudenlaisten asioiden pyörteissä. Kaikkien nyt kaivatessa parempia oloja Merikin alkaa haikailla omaa itsenäisyyttä, ei miehen vallan alaista elämää, jota avioliitto siihen aikaan naiselle oli. Meri ja Georg ovat jo sopineet eroavansa ja sitä varten Merin piti olla jonkin aikaa poissa, että mies voisi sitten valittaa vaimon jättäneen hänet. Tämä oli siisti tapa erota. Merille se oli mahdollisuus löytää Pariisin taideopetus ja –piirit.  Georg ’uhrautuu’ hoitamaan molemmat lapset, vaikka se onkin hänelle tukalaa työasioiden takia. 

Meri ja Carl Cagnesissa.

Pariisissa Meri kohtaa monia taiteilijoita, taidesuuntauksia sekä kokee suorastaan huikeaa itsenäisyyttä kulkiessaan naisystäviensä kanssa baarista baariin, ollen kerrankin vapaa. Pariisissa Meri tutustuu myös Carl Nymanin, jonka kanssa myöhemmin avioituu. Carl eli Kalle on myös taiteilija, joten heillä on yhtäläinen kiinnostus, mutta aivan vastakohtaiset luonteet, mistä sitten taas aiheutuu monenlaista...

Merin auringonkukat.

Meri on selvästi coloristi ja impressionisti ranskalaisella vaikutuksella. Voimakkaat ja erikoisetkin värit ovat hänen tavaramerkkinsä. Yhtä vähän kuin Ellen Thesleff, Meri maalaa yhteiskunnallisia aiheita, vaikka hän onkin Elleniä kiinnostuneempi ympärillään olevista ihmisistä aina kurjimpaan rapajuoppoon. Meristä puuttuu tyystin luokkatietoisuus, hän on aito oma itsensä ja jotenkin se näkyy hänen töissäänkin. Pidän kovasti hänen auringonkukistaan sekä tästä naisen muotokuvasta.

Ryynänen on tehnyt loistavan työn, sillä kirja on täynnä Merin ja hänen ystäviensä aikalaiskirjeitä. Myös kuvia on runsaasti ja tässä jutussa olevat ovat kaikki Ryynäsen teoksesta. Merin luonteen ristiriidaisuudesta saadaan kuulla ja myös tietysti hänen maalauksistaan ja monista näyttelyistä. Hyvin käy myös selväksi, miten kotimaa kehittyy ja suomenmielisyys lisääntyy. Nimiä vaihdetaan suomalaisiksi ja suomen kielestä puuttuville sanoille keksitään suomalaiset vastineet, kuten vaikka ’tiede’ ja ’taide’. 

Meri 1922.

Teos on kaikkineen melkein neljäsataasivuinen. Lopussa ovat aikajana, viitteet ja lähteet, joita on paljon. Alussa on sisällys ja esipuhe. Etenkin esipuhe on ’merimäinen’ eli ei mitään tavallista. Luvut ovat selkeät ja kiehtovasti nimetyt. Kiitän myös selkeistä kirjaimista sekä sivunumeroista, joista sai tolkkua. Kansi on eksoottinen. Viimeiset luvut ovat Pimeää, Sota ja Yksin. Sanna Ryynänen tuo esiin myös Merin viimeiset hetket:

Kirjat ja henget eivät kuitenkaan kyenneet antamaan Merille sitä täydellisyyttä ja rauhaa, jota hän niin epätoivoisesti etsi. Huhtikuussa 1943 hän oli ateljeeasunnosssaan Meritullinkadulla. Avioliitto Carlin kanssa oli päättynyt murhenäytelmään, poika oli kaatunut talvisodassa, henget olivat osoittautuneett epäluotettaviksi, ystävät olivat kaikonneet, ja hellasta virtasi kaasua.

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

Elämäkerrat Leena Lumissa