Heidi Kerosuo: Muista, unohda

Ehkä riidat eivät olleetkaan syy vaan seuraus? Ehkä kevään räikeä valo oli liian suuri vastakohta mustuvalle mielelle. Mutin masennus sikisi pitkistä lasisista kevätilloista kun valkeus viipyi ikkunoiden takana ja leikkasi  ihon läpi suoraan sieluun, vaikka verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Sellainen valo jätti ihmisen ilman suojaa, teki ihmisestä niin ohuen ja hauraan, että hän särkyi pienestäkin kolhaisusta. Kevät sai Mutin sydämen haluamaan jotain enemmän ja suurempaa, ja silloin kaikki se mitä itsellä oli muuttui tyhjäksi ja oli vain sormiin takertunutta tomua.

Heidi Kerosuon esikoisromaani Muista, unohda (Docendo 2019) vie meidät perhedraamaan, josta voisin sanoa, että jokainen meistä on sen itse kokenut likeltä, itse siinä ollut tai ainakin tuntee tästä monta asiaa omakseen. Muti, perhen äiti, on matriarkka, joka kantaa mukanaan monia oman emigranttiperheensä tapoja ja sisään kasvaneita ihanteita. Hän on Saimi, vahva nainen, joka on avioitunut Mikkonsa kanssa varmistuttuaan tämän hyvyydestä. Lapset, Lauri, Marta ja Elin kutsuvat vanhempiaan Mutiksi ja Papaksi. Elin on perheen kuopus ja isän silmäterä. Perhe asettuu Joutsenoon, kun Mikko saa sieltä insinöörin työpaikan. Perheeseen kuuluu myös cockerspaneli Ditte. Kaunis perhekuva, hyvät tulot, sillä Saimikin saa toimistotöitä ja lapsista pitää sitten kaikista tulla lääkäreitä, niin on Muti päättänyt. Mitä Muti haluaa, sen Muti saa. Mikko on rauhallinen ja hyväntahtoinen, mutta ei mikään kynnysmatto. Hän tiesi jo naidessaan, mitä sai, sillä Saimin isä varoitti kahdenkeskisesti ’kohtauksista’. Kun Muti ei ole tyytyväinen kellään ei ole hyvä olla ja jossain vaiheessa Joutseno käy Mutille liian ahdistavaksi, liian pieneksi ja mitättömäksi. Onneksi kaiken pelastaa tässä vaiheessa saari Saimaalla, jonka he hankkivat omistukseensä vähän ennen Papan jäämistä eläkkeelle. Siitä tulee ehkä heidän onnellisin aikansa ja paikkansa. Lapset lähtevät opiskelemaan, vain nuorin, Elin jää vielä kotiin. Mutta kesäisin kaikki kokoontuvat saareen.

Perhe on täynnä ristiriitoja. On niitä jotka kätketään sateenkaaren tuolle puolen ja niitä, jotka ilmaantuvat kuin menossa olisi sotatila. Aivan tavallista on Mutin kevätkiihdytys, jolloin mikään ei hillitse hänen rahankäyttöään ja ideoitaan, niitä hän aivan tulvii. Ja tietysti myös kunnianhimoa lapsista: Papan oli määrä puhua Elinille, nuorimmalle, aina saksaa, kunnes Elinin kiinnostus asiaan lopahti. Sen sijaan Elin oli niin isän tyttö kuin ikinä olla voi. Hän pakeni omalla tavallaan Mutin vahvuutta sekä niitä varjoja, jotka Mutia vetivät. Kun Lauri oli jo lähtenyt opiskelemaan, Marta seuraa ja vahtii Mutia:

Yö veti Mutia luokseen. Hän nukkui läpi pitenevien kevätiltojen, joiden silmiä särkevä valo karkotti yön ilta illalta kauemmas. Hän nukkui lääkkeillä, vaikka en silloin sitä tiennyt. Lääkkeet toivat yön, niiden avulla hän pystyi kääriytymään unen antamaan unohdukseen.

Ne toiset yöt olivat usein riitaa rahasta, joka ei voinut riittää kaikkeen siihen, mitä Muti saattoi keksiä. Hän oli innokas sisustaja ja halusi remontteja, mutta rahasta Pappa oli usein tiukkana. Riitely kuului makuuhuoneesta aamun sarastukseen ja vain saaren taika sai Mutin rauhoittumaan.

Kirjassa toimii kertojana alussa ja lopussa Marta, mutta Mutikin saa sanoa mielipiteensä, joten pääsemme tunkeutumaan niihin kipukohtiin, joissa äiti koki itsensä niin loukatuksi, että kirjoitti tajuttoman pahanmielen kirjeen Martalle. Marta oli perustanut perheen, valmistunut hammaslääkäriksi ja avioitunut hammaslääkärin kanssa. Juhani seurasi sivusta, mutta vaimoaan tukien, miten vaativa Muti saattoi olla. Pahinta oli kun Muti aloitti kuukausien mykkäkoulun miehensä kanssa. Se kaikki näkyi Mikossa ja Marta kärsi. Lienee selviö, että nuorten muuttaminen pariksi vuodeksi töihin Afrikkaan ei tilannetta parantanut.

Jotenkin tulee mieleen ajatus: Miten paljon tällaista on ollut etenkin niinä aikoina, kun ei vielä ajateltu lasten kärsivän riidoista tai jonkun perheenjäsenen masennuksesta tai alkoholismista. Suomihan on täynnä näitä tarinoita ja erittäin todenmakuisesti Heidi Kerosuo tarinaa kuljettaa. Melkein putosin, sillä miten tämä kirja osui juuri tähän vuoteen, kun tapahtui, kun...Niin epäoikeudenmukaista! Silti aurinko nousee ja laskee, junat kulkevat ja ihmiset touhuavat tärkeinä asioitaan, kuin kaikkella olisi kauheasti väliä. Sekunti voi muuttaa kaiken. Yksi silmänräpäys. Perhosen siiven värähdys.

Martan lähdettyä kotoa, todistajaksi jää Elin eikä kukaan tajua, että myöhemmin psykiatriksi valmistuva Elin, kaiken sisälleen sulkeva Elin, on heistä kaikista haurain kokemaan tällaista perhe-elämää etenkin, kun Muti ei millään anna välimatkaa. Muti tarrautuu, vaatii, syyllistää. Ei pahuuttaan, mutta ymmärtämättömyyttään. Marta ymmärtää aika pitkälle, mutta mikään mitä hän neuvoo, ei läpäise Mutin toilailuja ja niitä kirjassa riittää etenkin Mikon kuoltua. Martakin on sokea, mutta miksei olisi? Jokaisella on omat perheensä, lapsensa, heidän kouluttamisensa, ulkomaan työvuodet...Saimista on tullut hyvin yksinäinen, vaikka Marta pitää huolen, että käy niin usein kuin voi ja soittaa alvariinsa. Se ei vain riitä.

Heidi Kerosuo on selvästi Pirjo Rissasen tyylinen kertoja, joka osaa tuoda esiin elämän kipupisteitä, niitäkin, joista vaietaan, mutta myös valoa, kun sen aika on. Äidit ja tyttäret, lukekaa ihmeessä tämä kirja! Jokainen löytää jostain itseään jos on vähänkin intuitiivinen. Miehet, lukekaa tämä kirja, jotta ymmärtäisitte! Kasvattajat, tämä kirja on juuri teille, sillä onko kukaan kysynyt, mistä juurista Mutin vahva, mutta hauras persoona otti kasvunsa? Kukaan ei ole luvannut, että elämä on helppoa tai oikeudenmukaista, mutta yrittämisellä ja hyvällä tahdolla ymmärtää, siitä voi saada ihmissuhdeverkoston, jossa perhe vetää yhtä köyttä ja asioista puhutaan syyttelemättä. Hyvä tahto ja rakkaus ovat jo kuin matka suvisaareen!