Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisimme kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa, joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis (Kärlekens Antarktis, Tammi 2019, suomennos Outi Menna) on äärimmäisen kuulas ja kipeä tarina. Se soi ja soi, mutta samalla se satuttaa tajunnavirrallaan, vie mennessään, tulvii yli. Se houkuttaa valoon, se viettelee pimeään, se ei voi vastustaa yötä. Tarina on kertomus sukupolvelta toiseen kertautuvasta syrjäytymisestä. Kertojana on heroinisti ja prostituoitu Inni, joka niin haluaisi parempaa äidilleen ja isälleen, itselleen ja Shanelle sekä heidän lapsilleen, joista ensimmäinen viedään sijaisperheeseen ja toisen hän luovuttaa pari tuntia synnytyksen jälkeen pois. Siltikin, vaikka aihe satuttaa, Stridsberg kirjoittaa niin kauniisti, että se sattuu vieläkin enemmän!

Putosin samaan tunnelmaan kuin luettuani Saran kirjan Niin raskas on rakkaus, mutta Rakkauden Antarktis on vahvempi. Tarinassa on konsepti, joka toistuu kerta kerran jälkeen hieman erilaisena, hypnoottisena. Jokaisella kerralla putoan syvemmälle ja syvemmälle kunnes maistan mudan. Ei se ole paha, sillä sitähän kertoja on kaivannut. Hän on oikein etsimällä etsinyt, kunnes hänet löydetään. Kunnes mies löytää hänet. Kunnes yö.

Tässä se nyt tulee. En ole totta puhuakseni koskaan halunnut päästä eroon heroiinista.  Siis oikeasti halunnut, en edes Vallen tai Solveigin takia. Sen oivaltaminen tekee ihmisestä painottoman. Tieto siitä että on jotain vielä rakkauttakin suurempaa.

Innin elämä on kaipausta. Hänen maailmansa tuoksuu ikävältä, vedeltä, savulta, levältä, yöltä...Hän on syntynyt peto sisällään. Hän tietää joutuvansa odottamaan kunnes saisi riittävän rauhan ja hiljaisuuden. Hän on osa jokea, mutta hän ei jaksa enää virrata. Inni tietää saavansa hiljaisuuden kautta riittävän etäisyyden nähdäkseen ja ymmärtääkseen, löytääkseen perheensä. Hänen pitää ensin vain hajota. Muuttua tähtipölyksi.

Oli kesäkuu, alkukesä, minun viimeiseni.

Istuimme hetken katsellen sumuista vihreää maisemaa ja kuuntelimme moottorin hyrräystä, kunnes hän sammutti auton valot ja käänsi katseensa minuun.

”Nouse autosta ja odota minua”, hän sanoi, ja minä tottelin ja jäin odottamaan häntä. Sitten kuulin ihan läheltä hänen äänensä.

”No, mennäänkö?”

Sara Stridsbergin teksti virtaa kuin joki. Hämää kuin uni. Kaunista kuin kevyesti leijaileva puuterilumi. Valoa pimeään. Tähtitomua.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön!