Tim Weaver: Kadonneet jäljet

Markin kanssa oli helpompi olla kuin oikeastaan kenenkään kanssa, jonka hän oli tuntenut. Se ei silti tarkoittanut, että Mark olisi varsinaisesti kehunut häntä, mutta hän koetti ymmärtää asian. Mark oli uskomattoman ujo, aivan erilainen kuin kukaan hänen edellisistä miesystävistään, ja piirre miellytti häntä. Kaikki muut olivat olleet niin itsevarmoja. Miehiä, jotka kehuivat häntä kauniiksi ja sitten repivät häneltä sydämen rinnasta. Markin hiljaisuus – hänen hiljaisuuden tajunsa – oli hänelle uutta ja jännittävää ja tuntui turvalliselta.

Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven katsoen itseään taas peilistä. Parikymppisenä hän oli tehnyt jonkin verran mallin töitä, ja oli nyt,vähän päälle kolmekymmentävuotiaana, edelleen hyvännäköinen. Vaaleat hiukset, siniset silmät ja korkeat poskipäät keräsivät yhtä katseita...Hän täyttäisi kahden päivän päästä kolmekymmentäkaksi ja tiesi, ettei ollut enää täydellinen. Mutta hän oli löytänyt miehen, jolle sillä ei ollut merkitystä.

Mies, johon hän alkoi rakastua...

Brittiläisen Tim Weaverin trilleri Kadonneet jäljet (The Dead Tracks, MinevaCrime, suomennos Maikki Soro) kertoo hyytävää tarinaa kadonneista naisista, heitä kaipaavista perheistä sekä kadonneita jäljittävästä David Rakerista. Kadonneiden  perheitä auttava Raker ryhtyy toimiin, koska poliisi tuntuu ignooraavan tapaukset. David, entinen toimittaja, on itse kadottanut oman rakkaansa kuolemalle, joten häneltä riittää ymmärrystä kauhistavalle tuskalle, jota omaiset tuntevat. Kaikilla ei ole varaa tai ymmärrystä kääntyä Davidin puoleen, mutta kun Megan Carver katoaa, hänen vanhempansa Caroline ja James palkkaavat Rakerin. Toki poliisit katsoivat tehneensä parhaansa ja mitä muuta he olisivat voineetkaan, sillä mediassa pyöri valtavia uutisointeja kadonneista valkoisista naisista. MWWS eli Missing White Woman Syndrome – kadonneen valkoisen naisen syndrooma. Niin...kaikki huomionarvoiset kadonneet ovat valkoisia naisia, mutta David huomaa, että he ovat myös blondeja, sinisilmäisiä, suhteellisen hyvävartaloisia, mutta iällä ei tunnu olevan mitään väliä. Kun Carver näyttää valokuvaa perheen viimeiseltä yhteiseltä lomalta:

Megan oli selvästi isänsä tyttö. Samanlaiset kasvot, jopa samanlaiset naurunrypyt silmäkulmissa, ja saman tyyppinen ruumiinrakennekin. Kookas muttei lihava. Hän oli viehättävä seitsemäntoistavuotias tyttö: pitkät vaaleat hiukset, hienot ja kiiltävät, ja kauniisti päivettynyt iho.

Niinhän he kaikki olivat kauniita. Myös Markiin rakastunut Sona ja monet muut kadonneet naiset. Miten monta heitä jo olikaan ja vain yksi poliisi on todella mukana jutussa enää, sillä hänen oma tyttärensä on kadonnut. Rikosylikonstaapeli Colm Healy on varma, että kukaan ei välitä enää hänen Leannestaan, vain pari mitätöntä pikkujuttua lehdessä ja antaa asian olla. Colmin mielestä vain Meganilla on merkitystä, koska hän on valovoimaisempi, menestyvämpi, varakkaampi...Colm on eronnut vaimostaan ja hän uskoo, että sekin vähentää hänen tyttärensä kiinnostavuutta. Carterin pariskunta pitää itsensä esillä hyvin vahvasti samalla vaikuttaen yleiseen mielipiteeseen Meganin kunnollisuudesta. Healy liimaantuu Rakerin pariksi halusi tämä tai ei. Healy ei myöskään salaa ollenkaan, mitä hän aikoo tehdä, jos Leannen kidnappaaja saadaan kiinni. Alkaa siis olla hyvin todennäköistä, että tytöt eivät ole lähteneet vapaaehtoisesti perheiltään. Mitä enemmän jälkiä löytyy, sitä enemmän Raker ihmettelee poliisien vetäytymistä. Oman surunsa keskellä hän lohduttaa miehensä Frankin poliisioperaatiossa menettänyttä Jilliä, joka uskoo jonkun varjostavan häntä...

Weaverin sarja kadonneita etsivästä Rakerista on edennyt jo kymmenenteen kirjaan, mutta Kadonneet jäljet on toinen suomennettu. Ensimmäinen oli Uhri. Sarja on ollut valtaisa menestys noin miljoonan kappaleen myynnillään, useilla käännöksillään ja palkinnoilla. Eipä ihme, sillä halusipa Weaver tai ei, hän kantaa yhtä Agatha Christien jännitysromaanisääntöä:Lukijalle tulee antaa mahdollisuus arvata syyllinen! Näin ei ole aina. Tämän takia kirja vei ja minä kävin kuumana kauhistuttavan totuuden auetessa. Guardianin mukaan kerronta on ’jännitteistä, monitahoista, kauhistuttavaa, hohdokasta ja huolellista.’ Hohdokkuus kuulostaa...no, hohdokkaalta, mutta lukijaa ehkä pelottaa niin, että tarina alkaa hohtaa. Onko tämä ns. naisten pelkäämä äijädekkari vai ei, kysyi eräs nainen minulta. Eipä olekaan, vaikka niin itsekin ensin pelkäsin. Weaver on liian taitava kirjoittaja: Hän ottaa huomioon tunteet, hän osaa kärsiä toisen kärsimystä, hän on empaattinen, hänellä on ajatustyötä enemmän kuin toimintaa, eikä naisia aliarvioida ylenpalttisilla stereotypioilla, joita minä kavahdan. Kaiken kukkuraksi, lukija ei tukehdu vauhtiin. Äijäromaaneissa on kova action tärkeintä, tässä sen vuoro on vasta loppumetreillä kammottavassa sadan vuoden takaista historiaa toistavassa Kalmankorvessa, keskellä ei mitään. Paikassa, jonka henki jo kehoittaa pakenemaan. Ja kyllä, Weaverkin halusi palata takaisin, mutta...

Eniten minua kauhistuttaa kirjoittaessani jännitysromaanista, että spoilaan ja tässä dekkarissa tajusin heti, mitä en voi tekijäksi epäillyistä kirjoittaa. Onneksi löysin yhden asian, jonka tohdin.

Monipolvisen rikosvyyhdin alkaessa aueta ja lopulta johtaessa yhteen tiettyyn pidätykseen, koin déjà-vun: epälty pitää itseään huippuälykkäänä ja samankaltaisena kuin hänet paljastanut David Raker. Kukaan poliiseista ei kelpaa häntä kuulustelemaan, hän puhuu ainostaan Rakerille. Sebastian Bergman ja sarjamurhaaja Edward Hinde kirjasta Oppipoika!

Silloin kirjoitin:

Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima,sama lähtökohta.  Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä...Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain outo pimeys, jossa...

Nyt kirjoitan:

Davidin taitavuus nähdä ihmisten läpi näiden valehdellessa, hänen taitavuutensa uhrien löytäjänä ja sarjamurhaajien kiinniottajana. Eri käyttövoima, eri lähtökohta. Alituinen ahdistus uhrien pimeydestä aina pahimpaan saakka...Vain halu tuoda valoa pimeään, intohimo palauttaa kadonneet kuolleista, tuoda heidät kotiin. Metsäpolku on hiljainen ja jäljellä on vain kylmä viima ja outo pimeys, jossa...

*****

Dekkarit Leena Lumissa