Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Vaellan kuin raskaan merilevän alla. Tiedän leninkini olevan mauton ja se paljastaa tukevan vatsani. Yritän saada happea, haukon sitä kuin yrittäisin juoda ilmaa. Nimeni on Kuka Tahansa tai Olive Kitteridge, joka on täydellisesti epäonnistunut jossakin vaikka ei tajua missä. Olen eläkkeellä opettajan työstäni ja tiedän monista perheistä paljon. Tunnen vieläkin oppilaani  ja tiedän heidän heikkoutensa siinä, missä vahvuutensakin. Yritän olla piikittelemättä ketään. Onneksi kukaan ei osaa lukea ajatuksiani. Ne ovat villejä, vapaita ja usein pahantahtoisia. Syystä tosin, sillä eivät kaikki ihmiset ole niin kohteliaita ja mukavia kuin ovat olevinaan. Me olemme Henryn kanssa onnistuneet. Rakensimme kaksi taloakin itse. Toisen meille ja toisen Chrisille, ainoalle lapsellemme. Hän voi asettua siihen asumaan sitten, kun menee naimisiin ja saa lapsia. Tänään on Chrisin hääpäivä ja alkoi uuvuttaa. Vetäydyin vähän tähän sängylle lepäämään odottamaan sitä hetkeä, kun pääsen kotiin ja saan riisua kaiken puristavan ympäriltäni pois. Ikkuna on auki ja pihalta kuuluu outoa keskustelua, kuiskuttelua, varoen heitettyjä asioita...Jotain heidän Chrisistään, jotain hänestä...Oliko se Chris joka tuli viime vuonna joulun aikaan, ennen kuin merilevä tri Sue oli tullut hänen elämäänsä, oliko se Chris, joka sanoi hänelle: Joskus tekisi mieli tehdä loppu kaikesta...

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, Tammi 2020, suomennos Kristina Rikman) vetää lukijalta täysin maton alta tai vaihtoehtoisesti tuuppaa lukijan Olive Kitteridgen merileväolotilaan, jonka erityinen tunnelma kulkee mukana läpi kolmentoista tarinan miekanterävänä. Minä koin molemmat. Olin potenssiin ziljoona yllättynyt Stroutin varhaisemman kirjan vuodelta 2008 olevan näin julman rohkea, ihan sitä oikeaa elämän nurjan puolen neulosta, mitä se usein voikin olla etenkin Olive Kitteridgen ja kaltaistensa maailmassa ja heitä riittää. Ken syytön on heittäköön ensimmäisen kiven! Passiivinen unohtaminen on armeliasta, mutta sitä armoa ei ainoan pojan hääpäivä Olivelle Mainen Crosbyssä suonut. Avoimesta ikkunasta tihkuu hänen poikansa kanssa juuri vihityn vaimon sirpaleisia huomatuksia:

”Hän on kyllä kokenut kovia. Ja ainoa lapsi – se on todella ottanut koville.”

Merilevä mumisee, ja Suzannen airo viiltää taas vettä. ”Kovat odotukset, katsos.”

Voi miten sattuu – Olive ähkäisee istuessaan sängyn reunalla. Vähätpä Suzanne tietää hänen sydämestään...

Hänen on palattava olohuoneeseen ennen kuin joku löytää hänet täältä. Hänen täytyy kumartua suutelemaan poskelle morsianta, joka hymyilee kaikkitietävästi.

Hän ei muista paljon mitään Christopherin ensimmäisestä vuosikymmenestä. Jotain hän kuitenkin muistaa, vaikkei haluaisi.Hän yritti opettaa poikaa soittamaan pianoa eikä tämä oppinut soittamaan nuotteja oikein. Poika pelkäsi häntä niin että hän aivan sekosi. Mutta hän rakasti poikaansa!

Strout on pelottavan tarkkanäköinen kirjoittaja. Hän kirjoittaa mistä tahansa, kenestä tahansa ja kaikesta löytyy kun pintaa vähän raaputtaa mitä väkevin pohjavirtaus, joka nimenomaan tässä teoksessa on suorastaan sielua pusertava. Luettuani häneltä Kaikki on mahdollista, vertasin kirjailijaa Carol Shieldsiin, sillä yhtä tarkkakatseisia ja suoraan laukovia ovat molemmat kirjoittajat. Shields ehkä pirskahtelee ja lörpöttelee siinä missä Strout pistää rankemman vaihteen päälle. Näin etenkin minusta juuri Olive Kitteridgessä. Luettuani Nimeni on Lucy Barton, koin miten Strout sytytteli muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana täysi omistautuminen, tietty stroutilainen armottomuus. Olive Kitteridgessä armottomuus hiipii salakavalasti ja vaikkapa tarinassa Pianisti koin JeanRhysin maailmankuvaa, kyllä Mainen Crosbyyn ja Stroutin Olive Kitteridgeen mahtuu rhysiläisyyttäkin. Nimeni on Lucy Barton vei minua niin, että se oliilmestymisvuonnaan lukemistani kirjoista kolmanneksi paras kaikista!

En mitenkään voi olla vaikuttumatta Olive Kitteridgen persoonasta, jota tuskin kukaan sanoisi kohteliaaksi tai miellyttäväksi. Hän oli ehkä suorastaan pelottava, mutta tarkkakatseisin kaikessa muussa paitsi itsessään. Hänen ja Henryn suureksi tragediaksi muodostui Chrisin muutto uuden vaimonsa kanssa Kaliforniaan. Siitä tuli kummallekin sellainen tuska sisälle, että se ei ollut kauniisti jaettavissa, ei tajuttavissa. Olivelle katkeruudesta tulee elämän bensa, jolla hän vaeltaa tarinasta toiseen milloin enemmän tai vähemmän esillä, mutta ehdottomasti mukana. Kaupunkilaisten tarinat eivät vaella irrallaan vaan kaikilla on joku yhteys Kitteridgeihin, joista Henry oli ehdottoman pidetty. Oliko hän ansainnut sen? Mitä Olive oli ansainnut? Vieläkö Olivelle koittaisi uusi kevät, jolloin sata tulppaania aukeaisi hänen pihallaan? Onko jokaisella tarinalla kuitenkin hopeareunuksensa?

...valkoisina kukkivien villiruusupensaiden tuoksu tuntui heikosti huumaavalta, hyväntahtoisen  valkoisiin terälehtiin tuntui piiloutuneen murheellinen tietämättömyys.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Laura/Tässä kaupungissa tuulee aina  Suketus ja Tuijata, joka kiteyttää näin huikeasti:

"Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon."