Leila Tuure: Tuulentuojat

Kirkonkello heräsi ja paukautti lyöntinsä. Miten aika kuluukaan? Nyt oli jo todellakin kiire, jos halusi välttää välirikon arvon rouva Lindin kanssa. Miten se nainen olikin päässyt kasvamaan talon valtiaaksi. Ei vain valtiattareksi, vaan oikeaksi valtiaaksi. Hän määräsi kaikesta. Ihan kaikesta, eikä hänen samomisiinsa ollut apteekkarilla nokan koputtamista.

Muuttuvatko sävyisät naisihmiset vanhetessaan äksyiksi? Onko se jokin luonnonlaki, vai mikä? Onhan se aika kummallista. Miehistä taas tulee niin leppoisia ja mukavia, ettei paremmasta väliä. Ei hän uskaltanut Martalle panna hanttiinkaan, jättää hänet vielä tuuliajolle. Se nyt vielä puuttuisi, että ottaisi ja lähtisi! Miten hän sitten tulisi toimeen.

Porilaisen Leila Tuuren Tuulentuojat (Sunkirja 2020) vie meidät Poriin 1920 luvulla, jolloin tehdaskaupungilla meni hyvin. Taloudellinen kasvu oli vahvaa ja Kokemäenjoen yli saatiin vihdoin kunnon ponttoonisilta, jonka yli työstä palaavat puuvillatehtaan työntekijät kiirehtivät koteihinsa laittamaan ruokaa. Oi, olen kuin kotikaupungissani, monet rakennukset, kadut, tori, tutut nimet levitoivat minut nostalgisiin sfääreihin, mutta samalla aikaan, jota en ollut saanut Porissa elää.

Kirjan keskiössä on sympaattinen apteekkari Aron Ruusvirta, joka on vähän aikaisemmin luovuttanut apteekkioikeudet alaa opiskelleelle Synnove tyttärelleen. Hiukan käy aika pitkäksi, sillä oma rouva Miriam oli matkustanut Helsinkiin oman äitinsä tautivuoteen ääreen. Toki nyt on kiva patseerata kaupungilla ja ihailla vaikka Raatihuonetta, tavata tuttuja ja vaihtaa jokunen tervehdys, mutta ei se ole ihan sama kuin ennen kun piti kiiruhtaa Antinkatua omaan apteekkiin. Nyt oli kuitenkin Synnöven aika ja olihan hän jo avioliitossa Gustavinsa kanssa ja heillä oli kaksi lastakin. Omat pojat olivat ties missä. Lauri toki Helsingissä töissä pankissa ja oli kai äitinsä silmäterä vielä isona miehenäkin.  Talo vain vaikutti entisiin aikoihin verrattuna niin tyhjältä, onneksi oli vielä Martta:

 'Siält se apteekkari sentäs tullee!' Lind tervehti isäntäänsä, joka puuskuttaen oli kivunnut kotitalon toiseen kerrokseen. Närkästys värisi hänen äänessään. 'Tääl on jo kauheest ventattu, frouvalt o tullu preivi Helsingistä ja fröökynä o telefuneerannu ainaki kaks kertaa. Mää en ymmärrä, miks frouva tarttee preivei skriivail, ko telefooniki o molemmis päis', hän äksyili.

'Rouva Lind ei nyt hermoile, Miriam rouva ei varmaankaan halua, että kaikki asiat kulkevat sentraalin kautta, Niin kuin rouva Lind tietää, ne leviävät aika nopeasti semmoisiinkin korviin, joihin niitä ei ole tarkoitettu.'

'Juu, kyl maar mää ny tierä, mut sittenki. Eikä ny ennää mihinkä soitet!' hän ärähti, kun apteekkari oli tarttumassa puhelimeen. 'Ny just mennää syömää! Apteekkari sais vähä nuukemmi pittää huolt kellostas, emmää voi ruokii koko päivää pittää lämpösin!'

Tämä oli sitä tehdaskaupungin elämää keski- ja ylemmässä keskiluokassa. Suurten tehtaiden omistajat mieluusti leikkivät omilla hiekkalaatikoillaan. Porissa on aina ollut luokkajärjestys, mutta siinä ei ole ollut mitään ongelmaa, kun on ensin oppinut leikin kirjoittamattomat säännöt eli normit tai viis niistä veisaa! Ruusvirtojen kodissa sitä oli vain hupaisaa seurata, sillä Aronin säännöt ovat ne, mitkä Martta on luonut. Kun illallinen on nautittu ei ole mitää asiaa koskea Miriamin kirjeeseen, ennen lupaa. Se lupa irtoaa sillä hetkellä, kun rouva Lind ilmestyy kaffebrikkansa kanssa ja mukana on tietysti pari öörfiilaa ja pieni keko kaneliässiä. Rouva Lindin öörfiilat olivat aina tuoreita, joten niitä meni.

'Nyt apteekkari saa sit avat kuverti, sormet kuitenki polttelee nii et tullee viel palovammoi!' rouva Lind lupasi armollisesti kuin hyväntekijä.

Ihastuin heti apteekkari Aron Ruusvirtaan ja vielä enemmän kirjan tulevien tapahtumien myötä, sillä Laurin tullessa kotiin, käy ilmi, että hän ja vävy Gustav ovat innokkaita suojeluskuntalaisia. Karhulinnassa pidetään kokouksia, tehdään suunnitelmia. Vanhemmat herrat kera Ruusvirran koittavat nuoria hillitä, mutta mitä siitä tulee, kun Lapualta on kova paine jatkaa Suomen rajaa vaikka kuinka pitkälle itään. Vanhoja ei kuunnella, vaikka eletään hyviä aikoja. Aron saa helposti juttuseuraa, sillä on kieltolaki päällä ja koko sosieteetti tietää hänen perineen vauraan helsinkiläisen appensa alkoholivaraston. Apteekkarilla onkin aina mukanaan pienessä pullossa Remy Martinia ja jo puhe luistaa. Siitä on kiva kaataa Klubillakin vähän vahvistusta kahvin joukkoon...

Miriamin saapuessa välillä Poriin, Lauri tulee usein mukana. Lauri menee menojaan, mutta ei aavistakaan, että häntä odottaa kohtalotar, joka ei ole määrättävissä. Kohtalotar, joka on kaunis, koulutettu, mutta työläisperheestä, jossa isä ja kaksi veljeä ovat niin kommunisteja että ja katkeria...osin syystäkin, myöntää herra Ruusvuorikin.  Kohtalotar, joka ei kysy lupaa, vaan toimii. Helsingin Sanomien tuleva toimittaja ja ulkomaan kirjeenvaihtaja. On siinä Miriamilla vähän nielemistä, vaikka hän ei olekaan mikään snobi, vaan mitä hauskin ja rohkein seurapiirien hämmentäjä. Porissa jotkut voivat leikkiä ylhäisöä olemalla naama rutussa ja kylmiä kuin kapakalat. Aron niin iloitsee vaimostaan, joka on niin vilkas ja iloinen:

Hän oli onnellinen rouvastaan, jolla oli omat heikkoutensa ja usein suorastaan naurettava turhamaisuutensa, mutta Miriam oli iloinen poikkeus kaupungin seurapiirien rouvista. Aron oli joskus ajatellut, että hän oli kuin värikäs kolibri, vilkas ja nauravainen arvokkaan ja vakavamielisen rouvasväen keskellä, joka aina ja kaikkialla muisti käyttäytyä arvonsa, tai oikeastaan miestensä arvon, ja ikänsä mukaisesti. Ja useimmiten suut mutrussa, niin kuin sekin olisi osa arvokkuutta. Miriam ei arvokkuuttaan tai vuosiaan juuri miettinyt. Aron tiesi hänen saaneen osakseen rouvien taholta ankaraa arvostelua kevytmielisyytensä ja huolettomuutensa takia, mutta hän oli kuitannut sen silkaksi kateudeksi eikä koskaan ollut moisesta moksiskaan.

Voitte olla varmat, että olen saanut Leila Tuuren matkassa piipahtaa paitsi monissa, monissa muistoissa, myös Tirrassa, palannut Otavaan, muistanut jouluyön messun Keski-Porin kirkossa, muistanut myös joulukuun räntäiset kadut ja tuulitunnelit ja ihanat herkut Klubilla ja erään erityisen tanssin Juhana Herttuassa...Väskynäsopasta en niin välittänyt, mutta siika, tuore merisiika, mikä sen voittaa. Ja masaliisa...

Siitä ei päästä nyt mihinkään, että kirja on loistava läpileikkaus Suomessa alkaviin vaaran vuosiin, porilaisuuteen, tehdaskaupunkiin, työläisiin sekä seurapiireihin ja kaikkiin siltä väliltä. Tarinan on suotavaa jatkua, sillä vastahan lopussa kaksi itsepäistä...kuin Scarlett O’Hara ja Rhett Buttler Tuulen viemästä, löysivät yhteisen melodiansa. Kaiken huipuksi kirjan kansi, joka on Porin Kallosta ja Antti Suomisen kuvaama, on huikea. Tuure kirjoittaa kuin olisi Kokemäenjone virta, pakottomasti, lukijaa viedään kuin lastua lainehilla. Nautittavaa! Kirjan paperi on laadukasta. Tämän sivut eivät repeä, kun irrotat merkkinä olleen post it –lapun. Laatukirja kaikellaan ja olen niin tohkeissani, et taira otta vähä lissä luumukräämi ja se pääl tietyst kretta! Mite mä jaksa orotta, mite Allida ja Kultatukka...