Kirkonkello heräsi ja paukautti lyöntinsä. Miten aika
kuluukaan? Nyt oli jo todellakin kiire, jos halusi välttää välirikon arvon
rouva Lindin kanssa. Miten se nainen olikin päässyt kasvamaan talon valtiaaksi.
Ei vain valtiattareksi, vaan oikeaksi valtiaaksi. Hän määräsi kaikesta. Ihan
kaikesta, eikä hänen samomisiinsa ollut apteekkarilla nokan koputtamista.
Muuttuvatko sävyisät naisihmiset vanhetessaan äksyiksi? Onko
se jokin luonnonlaki, vai mikä? Onhan se aika kummallista. Miehistä taas tulee
niin leppoisia ja mukavia, ettei paremmasta väliä. Ei hän uskaltanut Martalle
panna hanttiinkaan, jättää hänet vielä tuuliajolle. Se nyt vielä puuttuisi,
että ottaisi ja lähtisi! Miten hän sitten tulisi toimeen.
Porilaisen Leila Tuuren Tuulentuojat (Sunkirja 2020) vie
meidät Poriin 1920 luvulla, jolloin tehdaskaupungilla meni hyvin. Taloudellinen
kasvu oli vahvaa ja Kokemäenjoen yli saatiin vihdoin kunnon ponttoonisilta,
jonka yli työstä palaavat puuvillatehtaan työntekijät kiirehtivät koteihinsa
laittamaan ruokaa. Oi, olen kuin kotikaupungissani, monet rakennukset, kadut,
tori, tutut nimet levitoivat minut nostalgisiin sfääreihin, mutta samalla
aikaan, jota en ollut saanut Porissa elää.
Kirjan keskiössä on sympaattinen apteekkari Aron Ruusvirta,
joka on vähän aikaisemmin luovuttanut apteekkioikeudet alaa opiskelleelle
Synnove tyttärelleen. Hiukan käy aika pitkäksi, sillä oma rouva Miriam oli
matkustanut Helsinkiin oman äitinsä tautivuoteen ääreen. Toki nyt on kiva
patseerata kaupungilla ja ihailla vaikka Raatihuonetta, tavata tuttuja ja
vaihtaa jokunen tervehdys, mutta ei se ole ihan sama kuin ennen kun piti kiiruhtaa
Antinkatua omaan apteekkiin. Nyt oli kuitenkin Synnöven aika ja olihan hän jo
avioliitossa Gustavinsa kanssa ja heillä oli kaksi lastakin. Omat pojat olivat
ties missä. Lauri toki Helsingissä töissä pankissa ja oli kai äitinsä silmäterä
vielä isona miehenäkin. Talo vain
vaikutti entisiin aikoihin verrattuna niin tyhjältä, onneksi oli vielä Martta:
'Siält se apteekkari sentäs tullee!' Lind tervehti
isäntäänsä, joka puuskuttaen oli kivunnut kotitalon toiseen kerrokseen.
Närkästys värisi hänen äänessään. 'Tääl on jo kauheest ventattu, frouvalt o
tullu preivi Helsingistä ja fröökynä o telefuneerannu ainaki kaks kertaa. Mää
en ymmärrä, miks frouva tarttee preivei skriivail, ko telefooniki o molemmis
päis', hän äksyili.
'Rouva Lind ei nyt hermoile, Miriam rouva ei varmaankaan
halua, että kaikki asiat kulkevat sentraalin kautta, Niin kuin rouva Lind
tietää, ne leviävät aika nopeasti semmoisiinkin korviin, joihin niitä ei ole
tarkoitettu.'
'Juu, kyl maar mää ny tierä, mut sittenki. Eikä ny ennää
mihinkä soitet!' hän ärähti, kun apteekkari oli tarttumassa puhelimeen. 'Ny just
mennää syömää! Apteekkari sais vähä nuukemmi pittää huolt kellostas, emmää voi
ruokii koko päivää pittää lämpösin!'
Tämä oli sitä tehdaskaupungin elämää keski- ja ylemmässä
keskiluokassa. Suurten tehtaiden omistajat mieluusti leikkivät omilla
hiekkalaatikoillaan. Porissa on aina ollut luokkajärjestys, mutta siinä ei ole
ollut mitään ongelmaa, kun on ensin oppinut leikin kirjoittamattomat säännöt
eli normit tai viis niistä veisaa! Ruusvirtojen kodissa sitä oli vain hupaisaa
seurata, sillä Aronin säännöt ovat ne, mitkä Martta on luonut. Kun illallinen
on nautittu ei ole mitää asiaa koskea Miriamin kirjeeseen, ennen lupaa. Se lupa
irtoaa sillä hetkellä, kun rouva Lind ilmestyy kaffebrikkansa kanssa ja mukana
on tietysti pari öörfiilaa ja pieni keko kaneliässiä. Rouva Lindin öörfiilat
olivat aina tuoreita, joten niitä meni.
'Nyt apteekkari saa sit avat kuverti, sormet kuitenki
polttelee nii et tullee viel palovammoi!' rouva Lind lupasi armollisesti kuin
hyväntekijä.
Ihastuin heti apteekkari Aron Ruusvirtaan ja vielä enemmän
kirjan tulevien tapahtumien myötä, sillä Laurin tullessa kotiin, käy ilmi, että
hän ja vävy Gustav ovat innokkaita suojeluskuntalaisia. Karhulinnassa pidetään
kokouksia, tehdään suunnitelmia. Vanhemmat herrat kera Ruusvirran koittavat nuoria
hillitä, mutta mitä siitä tulee, kun Lapualta on kova paine jatkaa Suomen rajaa
vaikka kuinka pitkälle itään. Vanhoja ei kuunnella, vaikka eletään hyviä
aikoja. Aron saa helposti juttuseuraa, sillä on kieltolaki päällä ja koko
sosieteetti tietää hänen perineen vauraan helsinkiläisen appensa
alkoholivaraston. Apteekkarilla onkin aina mukanaan pienessä pullossa Remy
Martinia ja jo puhe luistaa. Siitä on kiva kaataa Klubillakin vähän vahvistusta
kahvin joukkoon...
Miriamin saapuessa välillä Poriin, Lauri tulee usein mukana.
Lauri menee menojaan, mutta ei aavistakaan, että häntä odottaa kohtalotar, joka
ei ole määrättävissä. Kohtalotar, joka on kaunis, koulutettu, mutta
työläisperheestä, jossa isä ja kaksi veljeä ovat niin kommunisteja että ja katkeria...osin
syystäkin, myöntää herra Ruusvuorikin.
Kohtalotar, joka ei kysy lupaa, vaan toimii. Helsingin Sanomien tuleva
toimittaja ja ulkomaan kirjeenvaihtaja. On siinä Miriamilla vähän nielemistä,
vaikka hän ei olekaan mikään snobi, vaan mitä hauskin ja rohkein seurapiirien
hämmentäjä. Porissa jotkut voivat leikkiä ylhäisöä olemalla naama rutussa ja
kylmiä kuin kapakalat. Aron niin iloitsee vaimostaan, joka on niin vilkas ja
iloinen:
Hän oli onnellinen rouvastaan, jolla oli omat heikkoutensa
ja usein suorastaan naurettava turhamaisuutensa, mutta Miriam oli iloinen
poikkeus kaupungin seurapiirien rouvista. Aron oli joskus ajatellut, että hän
oli kuin värikäs kolibri, vilkas ja nauravainen arvokkaan ja vakavamielisen
rouvasväen keskellä, joka aina ja kaikkialla muisti käyttäytyä arvonsa, tai
oikeastaan miestensä arvon, ja ikänsä mukaisesti. Ja useimmiten suut mutrussa,
niin kuin sekin olisi osa arvokkuutta. Miriam ei arvokkuuttaan tai vuosiaan
juuri miettinyt. Aron tiesi hänen saaneen osakseen rouvien taholta ankaraa
arvostelua kevytmielisyytensä ja huolettomuutensa takia, mutta hän oli
kuitannut sen silkaksi kateudeksi eikä koskaan ollut moisesta moksiskaan.
Voitte olla varmat, että olen saanut Leila Tuuren matkassa piipahtaa paitsi monissa, monissa muistoissa, myös Tirrassa,
palannut Otavaan, muistanut jouluyön messun Keski-Porin kirkossa, muistanut
myös joulukuun räntäiset kadut ja tuulitunnelit ja ihanat herkut Klubilla ja
erään erityisen tanssin Juhana Herttuassa...Väskynäsopasta en niin välittänyt,
mutta siika, tuore merisiika, mikä sen voittaa. Ja masaliisa...
Siitä ei päästä nyt mihinkään, että kirja on loistava
läpileikkaus Suomessa alkaviin vaaran vuosiin, porilaisuuteen, tehdaskaupunkiin,
työläisiin sekä seurapiireihin ja kaikkiin siltä väliltä. Tarinan on suotavaa
jatkua, sillä vastahan lopussa kaksi itsepäistä...kuin Scarlett O’Hara ja Rhett
Buttler Tuulen viemästä, löysivät yhteisen melodiansa. Kaiken huipuksi kirjan
kansi, joka on Porin Kallosta ja Antti Suomisen kuvaama, on huikea. Tuure kirjoittaa kuin olisi Kokemäenjone virta, pakottomasti, lukijaa viedään kuin lastua lainehilla. Nautittavaa! Kirjan
paperi on laadukasta. Tämän sivut eivät repeä, kun irrotat merkkinä olleen post
it –lapun. Laatukirja kaikellaan ja olen niin tohkeissani, et taira otta vähä
lissä luumukräämi ja se pääl tietyst kretta! Mite mä jaksa orotta, mite Allida
ja Kultatukka...
Kiitos kirjan mielenkiintoisesta esittelystä. Vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta, tästä kirjailijasta en ole aiemmin kuullutkaan. Luin juuri Pekka Hyytin Mustan talven, joka sijoittuu Tampereelle vuonna 1930. Samoja teemoja liittyen oikeistolaisuuden nousuun on näissä molemmissa kirjoissa. Hyvää naistenpäivän iltaa!
VastaaPoistaAnneli A, ole hyvä ja kiitos! Minä korjaan nyt sitä, että tämä muka olisi vain porilaisten asiaa. Tässäkin kirjassa ollaan mm. Helsingissä ja Italiassa. Leila on kirjoittanut paljon: Googlaa ja hämmästy♥ No, tässä onneksi ei kovin syvälle mennä tuohon asiaan vielä, kun nuoret miehet pelästyvät entisen presidentin ja tämän rouvan kyyditystä. Lueppa tämä: Minä kovasti arvostan mielipiteitäsi.
PoistaKiitos samoin sinulle♥
Taida määki, tua, innostuu, vaikken ny sillai porilaine ol, mitä ny muutama vuade siäl ole, tua, asunu. Täytyy kattoo ja miättii. Kiitos ny ko vinkkasit!
VastaaPoistaKikka L.ole sää melkkei...luvialaine. Ja ole menos just koht Porii. Miät ny, mut mä veikka, et sä pitäsit. Ol hyvä vaa!
Poista♥♥
mielenkiintoista, katson Göteborgin kirjastosta
VastaaPoistaHannele, voi kun olisi!
Poista♥
Kiva, että pidit kirjasta. Olemme menossa katsomaan musikaalia Porin teatteriin, My Fair Lady. Ensimmäinen teatterivierailu Poriin. Jazz-festivaaleilla sentään on käyty.
VastaaPoistaMai, Luvia on kotipitäjäni, mutta Pori oli kotikaupunkini, koulu-, ura- ja biletys etc. Kävin Porin teatterissa katsomassa varmaan kaikki näytelmät, täällä yli 30 vuodessa vain muutaman. Pori on kulttuurikaupunki ka erityisesti kaipaan Porin teatteria, taidemuseota, torielämää ja Ratsulaa. Reposaaren olen jo ottanut takaisin ja Ratsulassa on käyty vaateostoksilla...ja sitten se yksi ihana lahjapuoti...Leilan tekstistä ei voi olla pitämättä ja just mun vuosikymmenet. Sinne olisin kuulunut, mutta toki olisin mieluummin ollut fröökynä kuin piika, jonka kuuluu herätä klo 5 lämmittämään kakluuneja. Pori on tietysti myös meri eli onneksi meillä oma Meri♥ Hauskaa teatteria♥
PoistaKappas, Apteekkari on siis saanut jatkoa. Kaipa sitä on luvassa vielä tämänkin jälkeen, kun Tuure on aiemminkin kirjoittanut pidempiä kirjasarjoja. Lukujonoon ilman muuta tämäkin :)
VastaaPoistaJane, minä olisinkin halunnut aloittaa Apteekkarilla, mutta kevään uutuskirjojen tulva sai minut järkiini. Lähden tästä kirjasta Leilan matkaan. Vahva suositus!
Poista♥♥