Joskus mietin, miten olisi käynyt, jos olisimme jatkaneet
samaan tapan. Emme olisi tapailleet, vaan pelkästään jutelleet puhelimessa.
Joskus pohdin, olisiko se ollut viisainta. Ajatella, jos me olimme silloin
onnellisillamme, kun tulevaisuudentoiveet olivat suurimmilllaan ja arki
enimmäkseen kaukana poissa. Aikana ennen turvakodin perustamista, seksiä,
muuttumista siksi kummalliseksi pariskunnaksi, joka nukkui erillään riideltyään
siitä, pitääkö ostaa ekologisesti
viljeltyä kahvia vai ei. Jos olisimme pitäytyneet puhelinkeskusteluissa, suhde
olisi ehkä toiminut. Puhuimme tuntikausia ja minusta tuntui kuin sanamme
olisivat aukoneet aivoistani sopukoita, joita en ollut käyttänyt vuosiin.
Jonas Hassen Khemirin kolmas suomennettu teos Kaikki se mitä
en muista (Allt jag inte minns, Johnny Kniga 2016, suomennos Tarja Lipponen) on
ollut mediassa esillä niin paljon, että kohina suorastaan häiritsi. Nollasin itseni, aloitin kuin ei mistään ja
kukaan ei saanut enää tulla August-palkitun kirjan ja minun väliin!
Kaikki se mitä en muista keskittyy kaikellaan minäkertojan
kautta löytämään selitystä ystävänsä Samuelin odottamatomaan kuolemaan. Hän
haastattelee heidän yhteisiä ystäviään ja tuttujaan, myös vähemmän tuttuja ja
aikoo kirjoittaa tapahtumista kirjan. Mitä pidemmälle ystävien kertomukset
etenevät, sen selvemmäksi käy, että kaikilla on oma totuutensa. Jokaisella on
oma subjektiivinen näkökulmansa, mikä johti mihinkin. Ja kuinka olisi käynyt,
jos ei sitä ja tätä olisi tapahtunut sen ja sen kanssa.
Khemirin tyyli oli minulle helppo, vaikka kirjailija ei
kerro kuka kulloinkin on äänessä. En tiedä, mistä se tieto tuli, valui...että
tiesi, millon puhuu Pantteri, milloin Samuel, Laide tai...Pidin tuosta tavasta
kertoa näin. Kuolen puuduttaviin dialogeihin, joissa
koko ajan joku sata kertaa ’sanoo’ tai ’kysyy’. Siitä ei Khemirin kanssa ollut pelkoa. Ihastuin eri näkemyksiin jo
katsoessani kaksi tuotantokautta sarjaa The Affair, jossa tosin katsojalle
annetaan nimi, kenen näkökulma on vuorossa, mutta sama tilanne nähdään ihan erinä riippuen kertojasta. Kokonaisuutena Khemirin tarinan kokee särjettynä peilinä, jossa sen palaset kuiskivat omia tarinoitaan
ehdottomina totuuksina.
Sitten hänen levottomuutensa. Aloin hermostua siitä, ettei
Samuel voinut olla rauhassa, ottaa hetkestä kiinni, vaan ajoi aina takaa
seuraavaa kokemusta. Hän oli jotenkin itsekeskeinen, aina oli kyse hänen
kokemuksistaan, hänen muistoistaan. Ei koskaan kenenkään muun.
Kirjan henkilöt ovat ruotsalaisia toisen polven
maahanmuuttajia, jotka kuitenkin omalla tavallaan elävät yhteiskuntaa yhteiskunnassa. Toiseus on läsnä
muistoissa, suvun kielessä, jopa arabian eri murteissa sekä hämmentävässä
irrallisuudessa, joka ei ole vain nuoruutta. Juuret ovat vasta ilmajuuria,
herkkiä irtoamaan, hankalia vahvistumaan tietyn asettumisen rauhan puttuessa.
Khemirin kirjailjaäni on tyylikäs huolimatta runsaista puhekielisistä ilmaisuista. Niitä ei melkein edes huomaa upotessaan todistajien
kuulemisiin. Kirjan jännite oli minusta alussa vahvempi eli luin noin puoleen
väliin miltei hengittämättä odottaen suurta, kokoavaa draamaa, sellaista
kliimaksia, joka olisi sekä paljastanut totuuden muuntelijat, että tehnyt
Samuelista kiinnostavamman. Koska Samuel oli Samuel loppuun asti ja vähän
kaikkien kanssa eri, odotin kirjailijan itsensä hyppäävän tarinan tehostajaksi. Hänestä olisi voinut tulla se superliima, jolla peilin sirpaleet koottaisiin
näyttämään Samuelin kohtalo sellaisena kuin se tapahtui. Koska Drama King ei
puuttunut peliin, Samuelin kohtalo jää koskettamaan oudon vähän. Tässä kohtaa tuli mieleen, että niin tyylikäs
ja tavallaan hirveän täydellinen kuin tämä teos onkin, sille olisi ollut taikaa
ripaus Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Barneskin kirjoittaa
muistamisesta, unohtamisesta, muistojen muuntumisesta vuosien myötä, mutta
emmekö me lopultakin haluaisi nähdä sen todellisen peilin heijastuksen vaikka se satuttaisikin?
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Omppu Tuijata. Kulttuuripohdintoja
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Omppu Tuijata. Kulttuuripohdintoja