Ei Sebastian ollut suorastaan hyvännäköinen. Ylipainoinen ja
melko nukkavieru, ei selvästikään piitannut erityisen paljon ulkoisesta
olemuksestaan. Mutta Sebastian oli läsnä. Se oli puoleensavetävä piirre. Siinä
luultavasti oli salaisuus, Vanja arveli. Sille hän ei ollut koskaan suonut
ajatustakaan. Hän oli aina, heti kun päästiin Sebastianin luonteen siihen
puoleen, tukahduttanut ajatukset ja reagoinut kiukkuisesti. Sebastian vain
käytti naisia hyväkseen, hän oli ajatellut. Mutta nyt hän pystyi ymmärtämään,
miksi niin moni lähti leikkiin mukaan. Sebastian sanoi oikeita asioita, sanoi
ne oikeaan aikaan. Sai varmasti naiset tuntemaan itsensä huomioon otetuiksi,
oletettavasti jopa haluttaviksi. Siinä oli varmaan Sebastianin metodi: se oli
peliä, jonka hän oli vuosien saatossa viimeistellyt täydellisyyteen asti.
Hjorth & Rosenfeldtin kolmas Sebastian Bergaman -jännitysromaani Tunturihauta (Fjällgraven, Bazar 2013, suomennos Veijo Kiuru)
vie meidät nyt hyvin sekavaan murhamysteeriin, sillä kahden naisen syksyinen tunturivaellus
päättyy kammottavaan hautalöytöön, joen törmällä näkyvään käsivarteen.
Tutkimuksissa paljastuu, että paikkaan on haudattu kuusi ihmistä, joista neljä
aikuista ja kaksi lasta. Alkaa niin hämmentävä tutkimus, että kannattaa
todellakin huomata muutakin kuin naislukijoita kaatava psykologinen
profiloijamme, älykäs, mitään kaihtamaton Sebastianimme, sillä arvatkaapas
mitä: Myös kaikkivoipa Sebastian hukkaa rikoksen kultaisen langan, minkä hän jutun
loppumetreillä myöntääkin keskustellessaan tutkinnanjohtaja Torkel Haglundin
kanssa:
”Mitähän siinä oikein mahtoi tapahtua”, hän mietti.
Minä mietin aivan samaa, sillä en vieläkään ymmärrä aivan
kaikkea Tunturihaudan motiiveista enkä niihin liittyvistä tekijöistä. On
hämmentävää olla kokenut ja intohimoinen dekkarinlukija, jolle kaiken huipuksi
juuri Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipoika oli viime vuoden toiseksi
paras dekkari.
Pahat uutiset ensin eli Tunturihauta oli minulle liian
rönsyilevä ja sekava. Henkilöitä oli niin runsaasti, että puolet olisi aivan
hyvin voitu karsia pois jo kustannustoimittajan toimesta. Kirjassa esiintyvän afgaaniperheen tarina on
järkyttävä, mutta juuri se toi mukaan USAn turvallisuuspalvelua, kaksois- ja
kolmoisidentiteettiä ja kaikkea sellaista, joka ei ainakaan minua kiinnosta.
Kun vertaa Oppipoikaan, jossa lukija saa huurtua kauhusta eläessään
psykopaattisen sarjamurhaaja Edward Hinden pään sisällä, voi vain todeta että
yksilökauhu päihittää mennen tullen kollektiivisen kauhun. Mitä on joku USAn
turvallisuusuhka ja pelkokuvat verrattuna siihen, että Hinde sieppaa Vanjan!
Hyvät uutiset ovat loistavia ja niistä on ilo kertoa!
Sebastian on aivan yhtä mahdoton kuin ennenkin vaikka maanista paneskelua unohduksen toivossa on
nyt vähemmän, sillä kauhukseen antisankarimme saa kuulla, että hänen tyttärensä
Vanja, joka vieläkin pitää Valdemaria isänään, on hakenut FBI:n koulutukseen
Quanticoon kolmeksi vuodeksi. Tieto suistaa hurmurimme raiteiltaan ja saa hänet
toimimaan hyvin epäeettisesti, mutta älykkäänä miehenä hyvin jälkensä salaten.
Tietenkin voi miettiä, että kerran kaikki jo tiedämme Vanjan olevan Sebastianin
tytär, niin ei omena kauas puusta putoa eli mahtaakohan kiinnostava
profiloijamme joutua heikoille jäille…Ainakin hän on päättänyt estää Vanjan
lähdön sekä saada Valdemarin näyttämään Vanjan silmissä kaikkea muuta kuin
hyvältä isältä:
Nyt täytyi onnistua tekemään Valdemar persoonattomaksi.
Muuttaa hitaasti symboliksi. Ihmiset tappoivat helpommin symboleita. Siinä oli
koko kansojen ja ryhmien yleistämisen salaisuus. Kasvottomista ryhmistä oli
helpompi olla pitämättä. Romanit, homot, juutalaiset ja…rikolliset, Vanja
täytyi saada näkemään Valdemar rikollisena eikä isänä. Se ei olisi helppoa.
Mutta jos joku siinä onnistuisi niin Sebastian Bergman. Mutta nyt täytyisi
päästä lähemmäs. Olisi itse muututtava inhimillisemmäksi samalla, kun Valdemar
muuttuisi pienemmäksi…
Oi mikä taika kirjailijoilla Hjoth ja Rosenfeldt onkaan, että ovat osanneet luoda just Sebastianin kaltaisen tyypin. Miesparka kärsii
aidosti pahasta traumasta, onnettomuudesta, jossa menetti perheensä. Hän on
siis sympaattinen, mutta ei kaipaa sääliä, vaan toimii kuin norsulauma
lasikaupassa sekä naisasioissa että pimeän juonissaan. Silti hänestä vain ei
voi olla pitämättä. Ehkä koukuttumiseen on syynsä myös sillä, että Michaelin ja Hansin tekstissä nainen on
hyvin usein ratkaisijan roolissa ja sen saa myös hamesankarimme kokea. Vanjalla
ei ole edes kirjan lopussa hajuakaan, että Sebastian voisi olla hänen isänsä,
mutta jotain pahaa on ilmassa, sillä Vanja aavistelee kaikkien vaikeuksiensa
syyksi juuri Sebastiania, joka oli yrittänyt aivan päinvastaista:
”...paras selitys, mitä olen keksinyt on se, että Sebastian
on sairas. Haluaa jostain kumman syystä tuhota minun elämäni."
”Tuo kuulostaa vähän…hullulta.” (Billy)
”Juuri siksi se selviääkin siitä”, Vanja sanoi niin tyynesti
ja uskottavasti kuin pystyi. ”Kaikki on niin hullua, että kukaan ei pystyisi
uskomaan, että Sebastian on sen tehnyt. Minusta tuntuu, että se mies on
psykopaatti.”
Siis nyt Vanja vertaa hänet Hinden kynsistä Oppipojassa
pelastanutta miestä psykopaattiin. Mitä ihmettä on tapahtunut? Mihin on
kadonnut Vanjan kiitollisuus ja miten Sebastianin yritykset kääntyvät kaikki
häntä vastaan? Ja missä ihmeessä piileskelee luonnonvoima Ellinor Bergvist,
Ellinor, joka on kuin uskollinen koira…
Kukaan ei pannut häntä merkille.
Kukaan ei tiennyt, että hän oli sairas kotiavustaja, jota
nussittiin.
Kukaan ei tiennyt että hänen laukkunsa oli tänään
painavampi.
Kukaan ei tiennyt. Vielä.
*****
Jos kiinnostuit Sebastianista, lue myös sarjan ensimmäinen
kirja Mies joka ei ollut murhaaja.
*****