pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun...

pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun palaat,
mustat siivet silmäkulmassa ja tolpat jalkojen alla, siellä ne
huojuvat yrittäen unohtaa, miltä maistui domino ja maito, se
tunne, kun joku pitelee vatsan alta veden päällä, polskit ja luotat,
sen he yrittävät unohtaa, kun lähtevät vilkuttamatta, pujottavat
käden pojan käteen,
naurettavan pieni käsi

- Pirkko Soininen -
Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013)

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Vaikka A.J. rakastaa kirjoja ja omistaa kirjakaupan, hän ei erityisemmin pidä kirjailijoista. Hänen mielestään he ovat ruokkoamattomia, narsistisia, typerehtiviä ja pääsääntöisesti epämukavia ihmisiä. Hän yrittää välttää tapaamasta itselleen rakkaiden kirjojen kirjoittajia, sillä hän pelkää heidän pilaavan omat kirjansa hänen silmissään. Hän ei onneksi juuri välitä Danielin kirjoista, ei edes suositusta esikoisromaanista. Entäs itse mies? No, hän huvittaa A.J.:tä jossain määrin. Toisin sanoen Daniel Parish on A.J.:n läheisimpiä ystäviä.

Joskus parhaita kirjoja ei näe kustantajan katalogeista, eihän niitä nähnyt edes kirjakauppas A.J.Fikry, siksi Gabrielle Zevinin kirjallisesti pirskahteleva Tuulisen saaren kirjakauppias (The Storied Life of A.J.Fikry, Gummerus 2014, suomennos Tero Valkonen) olisi jäänyt minulta lukemattomuuden katveeseen ilman ihanan sinnikästä kustantajaa, joka lähetti kirjan minulle pokkarina eli siis liian pieni präntti ja pehmeät kannet. Aloin kirjoittaa kitkerää viestiä tutulle kustannushenkilölle, että ’saan päänsärkyä pokkareista ja tätä en ole tilannut ollenkaan ja aikani vie nyt liian suuri puutarhani blaa, blaa, blaaa....’ Onneksi luin alun: ’Vaimo tappaa miehensä pakastetulla lampaanreidellä ja hankkiutuu ”aseesta” eroon tarjoamalla sen poliiseille ruoaksi.’ Jatkoin vielä vähän, kuten muuten teen kirjakaupoissakin ostaessani kirjoja, sillä olen tasan samaa mieltä kirjakauppias A.J.Fikryn kanssa, että jos vaikka joku kuuluisuus kehuu kirjaa takakannessa, niin nuo lauseet ja koko takakansiteksti ovat vain ”kustannusalan verisiä timantteja.” Kaksikymmentä sivua luettuani ilmoitin Lumimiehelle, että ’minua ei saisi nyt häiritä, sillä aion tyydyttää samanaikaisesti sekä saari- että kirja-addiktiani ja jos viitsit, kulta, hakisitko suklaata.’ Tarvitsen suklaata kun tapahtuu jotain erityistä ja jääkaapin hätätilasuklaa oli kadonnut jonnekin... Mitä oli tapahtunut: Olin löytänyt kirjan, joka sai minut sekä nauramaan että kyynelehtimään, olin löytänyt Alice Islandin saaren, missä liekään, mutta kun minä en voi asua kuin saarella ja olin löytänyt juuri sellaisen kirjakaupan, Island Booksin, jollaisiin pujahdan aina ja kaikkialla vaihtelevin seurauksin. Olin löytänyt miehen, joka jollain kierolla tavalla vetosi kätkettyyn minääni eli olin ihastunut leskimies A.J.Fikryyyn, jonka suuri missio vaimonsa kuoleman jälkeen on juoda itsensä kuoliaaksi ja saattaa kirjakauppansa konkurssiin, mutta tietenkin tämäkin kaiken aikaa kirjoja lukien.

Kirjakauppias Fikryn tahto olisi taatusti toteutunut ellei olisi tapahtunut kahta asiaa, jotka suistivat hänet suunnitelmistaan: Tutun kustantajan tutun miesmyyntiedustajan sijasta saarelle saapuu Amelia Loman pukeutuneena kuin virkattuun pöytäliinaan ja hieman vanhalta viinalta tuoksahtaen. Amelia, jonka kaikki miessuhteet ovat kariutuneet, koska koekappaleet eivät olleet lukumiehiä. Amelia saapuu varmana tilauksista, sillä hän on todella hyvä myymään eikä usko tyrkyttämiseen. Lisäksi vuorossa on juuri talvilista, paras kaikista, koska silloin ilmestyvät hitaat, mutta varmat timantit. Ja nyt hänellä on kirja, The Late Bloomer, joka oli saanut hänetkin kyynelehtimään, joten miten hän saattoikaan odottaa törmävänsä jäävuoren vertaiseen ja erittäin äreään vastustukseen. Fikryn suunnitelmien toinen este Amelian lisäksi oli kohta kauppaan saapuva käärö, joka vaati häneltä miltei yli hänen kykyjensä, joten millekään hitaalle kuolemalla ei jäänyt enää aikaa. Jos kohta enää edes tahtoakaan...

Kukaan ei matkusta vailla päämäärää. Eksyvät tahtovat eksyä. (The Late Bloomer)

-        Tuulisen saaren kirjakauppias on jokaisen kirjajahullun toiveuni. Se pirskahtelee sekä hauskoja että kitkeriä huomatuksia kirjoista ja lukemisesta, kirjailijoista, sitaateista ja rakkaudesta. Yhtenä hetkenä vertaat kirjaa Maevy Binchyn varhaisimpiin teoksiin, eräs asia tuo mieleesi Richard Powersin loistavan Laulut joita lauloimme ja kohta jo muistelet miten innostuneena luit Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Hykertelet kun mainitaan Ystäväni Owen Meany ja ennen kaikkea iki-ihana Humiseva harju Jossain kohtaa naurahdat ja tunnet samoin kuin lukiessasi Kirjaston henget, mutta sivujen vähetessä tajuat, että vaikka A.J.Fikry ja Lauri Viita olisivat sitä mieltä, että kirja ei saa olla yli 400 sivua (Fikry), ei yli 300 sivua (Viita), juuri tämän teoksen kohdalla kustannustoimittaja olisi saanut unohtaa sanan tiivistäminen ja Fikryn tarina olisi saanut vain jatkua ja jatkua. Jopa minä, joka aina narisen tiivistämisen autuudesta, annan ainoan miinuksen Gabriellen tuuliselle, värisyttävälle, sweet&bitter –tarinalle liian nopeasti lopusta. Loppu on kuin editoija olisi leikannut filmistä pois vahingossa liikaa. Jäljelle jää monenlaisen menetyksen tuska. Ja kaiken huipuksi minä rakastuin Fikryyn just siinä kohdassa, kun kävi ilmi, että meillä on sama suosikkinovelli eli Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Koska toivon mahdollisimman monen lukevan tämän kirjan,  annan yhdelle nopealle mahdollisuuden saada omaksi innostuneena vähän merkkailemani pokkarin, jossa ei ole suklaahippusia, sillä nautin siististi. Jos haluat tämän kirjan, kerro minulle, mikä on se kirja, josta pidin myös todella paljon, mutta jonka kohdalla olen jaksanut ruikuttaa liian nopeasta/väärästä lopusta? Vinkki: Kirja on ollut melkoinen kirjabloggaajien ja kaiken lukemani perusteella myös suuren yleisön suosikki. Kakkosvinkki: Kirja ei ole kotimainen. Huomiseeen klo 12 mennessä tulleista kommenteista arvon tämän kirjan saajan ellei löydy vastausta kysymykseeni. Mutta just nyt se löytyi eli lukijani Sanna, jolla on intuitiivisia kykyjä arvasi että kyseessä on Siilin eleganssi, kirja josta pidin hyvin paljon, mutta josta olen kaikkialla valittanut, että 'väärä loppu, väärä loppu...' Hyvä Sanna!

Niin kauan kuin syntyy kirjoja kuin Tuulisen saaren kirjakauppias, tiedän miksi elämä on seikkailu!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Paula Jane Jenni/Kirjakirppu Katja/Lumiomena, Kirjakaapin avain  Susa Sonja Norkku Erja Katri  Krista  Villasukka kirjahyllyssä

Kasvot uponneina kasteeseen, hänessä viileä...

Kasvot uponneina kasteeseen,
hänessä viileä tuoksu,
niin kuin lapsuudessa, kädet
kulhona pitelemässä pionin päätä,
niin mies piti hänen päätään
onnellisesti, hetken,
ja viileä kaste
kuin kyyneleet kasvoilla,
jotka katsoivat ylös mieheen,
häikäistyneet.

- Bo Carpelan -
Yötä vasten (Otava 2013, suomennso Caj Westerberg)
kuva Tuija

Maria Autio: Varjopuutarha

Häpeä on kuin kattovalo, joka yhtäkkiä rävähtää päälle. Irvokas peili. Armoton valmentaja, joka tuuppii eteenpäin.

Maria Aution Varjopuutarha (Karisto 2014) on poikkeuksellisen kaunis ja vahva nuortenkirja, jota myös aikuinen lukee herkkänä. Jo kirjan kaunis kansi sekä onnistunut nimi vetävät puoleensa, mutta tarinan päähenkilö, lievästi autistinen Pihla ja hänen löytämänsä barokkipuutarha kohottavat kirjan uusiin sfääreihin. Vaikka Pihla saa kerta kerran jälkeen kokea häpeää ja syrjimistä, avuttomuutta omasta erilaisuudestaan sekä kärsimystä ääniyliherkkyydestään, hänellä on tahto, vimma ja unelmat. Välillä räiskyy niin koulussa kuin kotona, mutta isommat sisaret ovat tottuneet ja paras on äiti, joka kuiskaa: ”Pihla, tuulitukka.”

Pihla käy erityislasten koulua ja haluaisi saada ystävän, mutta aina kun hän yrittää, alkaa kuulua sama huutelu: Vammainen, vammainen! Moni muukin luokassa on eri tavoin vammautunut, mutta kaikista sitä ei heti huomaa. Yksi heistä on itsevarma Matja, jonka Pihla haluaa ystäväkseen ja saakin:

Matja liikkui kuin shakkipelin kuningatar, luotisuoraan ja rohkeasti, ja minä ihailin häntä. Jos minä olisin ollut pelinappula, olisin jo tehtaassa liimautunut vahingossa lautaan. Olin oman ruutuni vanki. Monet luulivat minua ujoksi, mutta oikeastaan he erehtyivät. Minä en vain tiennyt miten lähestyä muita. Uskoin, että Matja oli ainoa, joka tajusi sen ja tarttui siksi käteeni auttaakseen.

Kaikki ei kuitenkaan suju kuin todeksi tullut unelma ja tapahtuu jotain äärimmäisen mustaa, jonka läpi Pihla haluaa kulkea uudelleen, rohkeana kuin soturi, kaiken kohdaten. Ja kun äitiä uuvuttaa, Pihla kantaa hetken häntäkin. Kirjan suloisimmat hetket koetaankin äidin ja Pihlan suhteessa. Pihlalla on myös oma hauska huumorintajunsa, joka saa lukijankin hymyilemään. Hän on tahtotyttö eikä mikään kynnysmatto ja sitä en voi olla kertomatta, että Pihla pääsee lukioon ja sitten...

Herkkä, todenmakuinen, sydänmusteella kirjoitettu teos, jota suosittelen kaikille!

Aikatunneli oli kuin makuupussi, jossa minä nukuin. Tai perhostoukan kotelo. Mutta karvaisella toukallakin tulisi olemaan vielä hetkensä. Vetoketju aukeaisi. Kotelo halkeaisi.

Silloin se osaisi tanssia.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria, Sara,  Marjatan kirjaelämyksiä, Kirjasähkökäyrä, Rita  ja Jonna

PS. Ritalla on blogissaan Aution haastattelu

Toukokuulta

Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, - 
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari, 
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden - ?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

Helteisiä terveisiä Suomen Tahitilta ja ihanin kerrottu tulppaani ikinä!

Alvar Aallon huvilasaarella on läkähdyttävää. On myös ollut hiukan vaikeaa löytää varjoista hetkeä kuvaamiseen. En kuvaa ikinä enää auringossa - tai sitten vain hätätilassa. Suurella toiveella istutin  tätä kerrottua tulppaania Tulipa 'Orca' ja yhdessä se onnistui: Väri on juuri niin vangitseva kuin toivoinkin.

Lumettomuus tai joku muu niitä lie vaivannut, sillä kaikki eivät nousseet ja osa on kuin jämähtänyt nuppuvaiheeseen aukeamatta. Laitoin näitä muutaman ryhmän ja nyt kuvassa oleva minisellainen näkyy kivasti vaikka keittiön ikkunasta ja alapuutarhassa katse hakeutuu väistämättä oranssiin valloittajaan.

Tämä markkeeraa nyt paremman puutteessa ryhmää;) Pitää oppia olemaan kiitollinen vähästä ja pieni on kaunista etc.

Tässä toinen ryhmä aivan toiselta puolelta alapuutarhaa. Muistaisin istuttaneeni 9+9+9, mutta netto on noin 5+5+5. Paljon huonompiakin vuosia on nähty - tulppaaneissa.

No juu, olen ihan myyty tähän Tulipa 'Orcaan'....

Nyt on menossa se vaihe, että osa aikaisemmista narsisseista ja tulppaaneista on kukkinut, mutta kerrotuista ja yleensä erikoislajikkeista osa kukkii nyt, osa vielä jotain odottaa.

Tässä Texas, Dallas tai Tahiti, en muista koskaan...., sillä niitä kaikkia on joskus istutettu.

 Kauniita ovat lehdossa kukkiessaan olipa nimi sitten mikä tahansa.

Osa näistä pitäisi jakaa, mutta puutarha tuotti lumettoman talven jälkeen sellaisen yllätyksen, että hyödyllisin ja ihastuttavin kaikista kääpiökatajista sanoi itsensä irti noin 15 vuoden jälkeen. Tarkoitus oli tänä vuonna tehdä niistä juttua, sillä osa oli niin suuria, että puutarhakävijät ovat olleet ihmeissään. Menetys oli noin kymmenen yksilöä, pari kolme selvisi, mutta ne olivat eri paikoissa kuin menehtyneet, jotka selvästi kuolivat lumen puutteeseen. Säilyneet olivat paikoissa, joissa on hyvin vähän routaa, joten lumenvähyys ei niitä sitten vienyt. Nyt on japanilainen rinne kuin hautuumaa. Kaksi on jo katajista jo poistettu ja tilalle on istutettu revontuliatsaleaa Mandarin Lights ja Northern Hi-Lights. Tämä aukaisee kohta nuppunsa etupihalla:

Oranssia atsaleaa on siis nyt myös pohjoisrinteessä valkokeltaisen lisäksi.

Vaahtera on kukkinut kultaisin kukin terassiparvekkeemme edessä. Nämä on kuvattu auringonlaskun aikaan ja suoraan päin aurinkoa, koska se möllikkä ei suostunut häipymään;)

Vuosikymmeniä sitten keksimme istuttaa tämän vaahteran suuren parvekkeemme eteen ja kyllä sitä asiaa on kiitetty. Merin riparin aikaan vaahtera juuri ja juuri ylitti parvekkeen reunan ja jossain on hauska kuva kun juhlavieraista osa seisoo heinäkuun helteellä pienen puun suojissa hyvin tiukkana ryhmänä. Ennen vaahteraa terassimme oli kuin sauna, nyt se on keidas, jossa myös oravat vilvoittelevat:

Tämäkin tupsukorva lepää vaahteran oksalla ja sillä on koirien vesikupeissa joka päivä raikasta vettä.

Tätä kurret ja minä odotamme: Viileät suuret vaahteranlehdet sadepisaroissa. Vaahtera on valoisa puu, ei pimennä yhtään ja se taitaa olla myös paras melunsuojapuu, näin olen jostain lukenut.

Luumupuut ovat aukaisseet kukkkansa. Pilvikirsikat myös, mutta en saanut niitä vielä hyvin kuvattua liian valon takia. Tässä oli pieni pilvisauma.

Ensi viikolla Bessu vie minut lounaalle ja taidamme viettää aikaa myös eräässä kauppapuutarhassa. Sen lisäksi saattaa olla, että tänne saamme lisää kuvia ja juttua Kirstin puutarhasta.

Pitäkää  huolta itsestänne, läheisistänne ja lemmikeistänne. Älkää ottako koiraa ellei teillä ole sille aikaa! Tai miettikää ainakin tosi pitkään, mitkä ovat motiivit ja riittääkö sitä jaksamista, sillä liian usein näkee koiran häkissä juoksevan kehää aamusta iltaan tunteja ilman mitään virikkeitä, jolloin tulee mieleen Rilken runo Pantteri Koira on laumaeläin ja ellei tätä tiedä, kannattaa tyytyä lelukoiraan. Hyvä olo ja elämänarvostus kuuluvat kaikille luoduille!

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All

PS. Aamulla kun lehden hain...

Etupihan sisääntulon pilvikirsikka kadulta päin. Tämän puun piti olla hillittykasvuinen....;)

Sama kun jo seison sisääntulon kohdalla. Huomatkaa hyvässä värissä oleva kartiovalkokuusi, jonka elämää kera noin kymmenen muun, olemme seuranneet jo vuosia täällä  Lampun kohdalla oleva lehdetön kasvi on kuutamohortensia, joka vasta aloittelee. Lisää hortensioista täällä

Jos haluat lisää kuvia pilvikirsikoista myös ruskaväreissä ja eri puolilla puutarhaa eri-ikäisinä, mene tänne

PPS. Tässä ehkä etupihan pilvikirsikan koko näkyy parhaiten:

Ja tässä just auenneita kärhöjä kirsikkapuussa:

Ja vielä:

Jos haluat nähdä ja lukea enemmän kärhöistä, mene tänne  Minä käytän vain Clematis Alpinaa, sillä sain oppia parissa vuodessa, että tämä on kestävin ja pidän myös väristä. Nyt näitä ihanuuksia on 9, mutta ensi viikolla tulee lisää...

On kesäkuu 2015. Viime syksynä en saanut Tulipa 'Orcaa', mutta onneksi osa sentää kukki uudelleen. Tässä lemmikkien kanssa. 

Tässä sama...ihanuus. Jos näitä saisi, en käyttäisi muita tulppaaneja ollenkaan. Nyt siis pakko keksiä muuta ja mieleen ovat tulleet villitulppaanit...

Tämä on eri kohdasta puutarhaa, joten huomaa, miten viisi on vaihtunut enää kahteen. Lehtiä kyllä tuli, mutta eivät kukkineet tässä kuin nuo kaksi. Väri ja tiheä kerronnaisuus vain tuntuvat riittävän ja vaikuttavan näin pienelläkin määrällä. Tässä yksi, jota ei niin vain unohdeta...


Leena Lumin puutarhassa

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Onko milloinkaan minään aikana otettu niin paljon ja helposti avioeroja kuin nykyään? Meidän vanhempiemme aikana ainakin maalla pysyttiin tiukasti yhdessä ja kriisit elettiin yhdessä läpi ja selvittiin. Tosin monessa perheessä myös jopa tilukset ja arvokas päärakennus saattoivat pitää paria yhdessä tai sitten eletttin avioliittohelvetissä, josta toinen ei uskaltanut lähteä tai ei voinut lasten ja omaisuuden menettämisen pelossa sitä tehdä. Nyt en kuitenkaan kirjoita ihan suoraan tästä vaan siitä, mitä parisuhteessa oikein tapahtuu kun unelmapari huomaakin elävänsä kuin vieraan ihmisen kanssa eikä ymmärrä toisen käytöstä, kylmyyttä, piittaamattomuutta tai vaikka takertumista.

Luin saksalaisen kirjailija, toimittaja ja elämäntapavalmentaja Ruediger Schachen kirjan Sielunkumppani (Das Geheimnis meines Spiegelpartners. Die Beziehung als Weg zur inneren Befreiung, Minerva 2014, suomennos Maikki Soro) ja aloin uskoa todeksi niitä kertomuksia, joissa pitkään aviossa olleet pariskunnat olivat eronneet sen tähden, että toinen puristaa hammastahnatuubia väärin tai laittaa astiat pesukoneeseen toista osapuolta ärsyttävällä tavalla. Herää todella iso kysymys, mistä on kysymys?, ja miten tähän on tultu?

Kirja on äärimmäisen herättävä ja sisältää aivan konkreettisia esimerkkejä siitä, kuinka lähtökohdiltaan hyvässäkin parisuhteessa voidaan kuin huomaamatta ajautua erilleen – ja kuinka nämä nämä konfliktit voidaan ehkäistä. Kirjan ydinajatus on saada lukija tajuamaan tiedostamattomat tottumukset niin omassa kuin kumppaninkin käytöksessä, jolloin ne menettävät tunnistettuina voimansa, ehkäisevät väärät ’kaavat’ ja antavat tilaa sille tunteelle, joka parin on alunperin yhdistänyt eli rakkaudelle.

Schachen teoriassa rakkaus ja parisuhde ovat eri asioita, vaikkakaan eivät erillisiä:

Ensin on rakkaus. Sitten muodostuu parisuhde. Nämä noudattavat täysin erilaisia sääntöjä: rakkaus ei vaadi mitään, se vain on. Parisuhde sitä vastoin perustuu toiveille ja ennakko-odotuksille, jotka joutuvat vastakkain kumppanin toiveiden ja odotusten kanssa.

Parisuhde on kuin peili, johon tarkkaan katsomalla voimme oppia ymmärtämään paremmin myös itseämme. Kirja paljastaa seitsemän peilisalaisutta, joiden takana ei ole pelkästään onnellisempi parisuhde, vaan myös henkilökohtainen vapautuminen ja kasvu.

Kun Sielunkumppania alkaa lukea tuntuu ensin hiukan vaikealta sisäistää niin usein toistuvaa sanaa ’kaava’ ja peili, mutta kun on lukenut kirjan ensimmäiset pariskuntatapaukset läpi, tajuaa helposti, mistä on kysymys. Me itse, me kaikki, kannamme mukanamme tiettyjä käyttäytymisen ja odotusten kaavoja, joista suuri osa on lähtöisin jo lapsuudestamme. Ne ovat osa olleet oma tapamme saada jotain enemmän lapsena, saada huomiota, huolenpitoa ja rakkautta, mutta ne voivat olla myös kaavoja, jotka tiedostamattamme opimme omien vanhempiemme avioliitoista olivatpa ne sitten olleet onnellisia tai onnettomia. Kun kannamme näitä kaavoja ja käyttäydymme niiden pohjalta tunnemme toimivamme oikein, mutta hämmästymme suuresti, kun jossain vaiheessa pitkää avioliittoa ja ehkä jopa parin vuoden yhdessäolon jälkeen, kumppanimme käytös alkaa muuttua meistä täysin tunnistamattomaksi jolloin tunnemme itsemme petetyiksi: Hän ei olekaan se, johon rakastuin! Jos näin on sinulle tapahtunut, lue ihmeessä tämä kirja, sillä vaikka aloittaisit uuden liiton tai jopa kolmannen, kaikki kaavasi seuraavat mukanasi sinun sitä ymmärtämättä. Nyt ei tarkoiteta, että sinun tarvitsisi välttämättä muuttua toiseksi, sillä minusta ainakin parisuhteessa pitää olla oma itsensä ja myös saada sitä olla, mutta aina on mahdollisuutta hienosäätöön ja siihen, miten jotain tekee tai sanoo. Tämä antaa toivoa:

Parisuhteessa ei ole onnea tai epäonnea. On vain rakkautta ja tiedostamattomia kaavoja. Ja kaavojen takana odottaa vapaus.

Kirja sisältää värisyttäviä eli hirveän todellisia esimerkkejä onnellisista pareista, jotka ajautuvat avoimeen konfliktiin vaikka unelmalomalla sen tähden, että toinen on hukannut mieheltään edellispäivänä saadut hiukan hintavat aurinkolasit. Mies raivostuu ja nainen tajuaa, että ei tunne miestä ollenkaan. Kotiinpalattua hän toteaa, että on avioliitossa muukalaisen kanssa. Lue ihmeessä, mistä miehen käytös johtui!

Sielunkumppanissa mainitaan mm. kymmenen suurinta harhaluuloa rakkaudesta ja käytännön ratkaisuja ongelmaan. Olisin voinut valita esimerkiksi tähän minkä vain, mutta valitsin nyt toisen harhaluulon, joka on ”Rakkaus merkitsee vapautta”. Tässä tilanteessa sielu pyrkii järjen mielestä mahdottomaan: täydelliseen yhteenkuuluvuuteen, johon liittyy täydellinen vapaus. Suhteen alussa sitoutuminen on usein täydellistä ja jopa niin, että mitään ulkopuolista ei tarvita, ei huomata. Sitten jossain vaiheessa jompikumpi osapuoli ajattelee tai jopa sanoo ääneen:”Älä enää sido minua.” Mutta rakkaus sanoo:”Anna minun sitoutua.” Ristiriita on valmis! Kirja antaa kolme tunnistetta, joilla voidaan havaita ”rakkaus on vapautta” –harhaluulo. Ne ovat puheet, todistelu ja kärsimys. Todistelussa vapautta haluava todistelee ehdottoman vapauden puolesta ja on kovasti iloissaan, jos kumppani on samaa mieltä, mutta ei itse pidä kiinni vapaudestaan. Kärsimyksen kohdalla parisuhteessa ainakin toinen osapuoli kärsii ja sitä myöten varmaan lopulta toinenkin, sillä kuvaan astuvat mustasukkaisuus, yksinäisyys, sydänsäryt ja tunne siitä, että jotain on vialla. Ainakin yksi kärsii, kun toinen toistelee ”Haluan olla vapaa ja vailla sitoumuksia. Haluan tehdä mitä huvittaa.”  Tähän Ruediger toteaa:

Kaikenlainen epävarmuus aiheuttaa parisuhteessa mittavaa kärsimystä. Jos toinen ei selkeästi sitoudu toiseen, heidän väliltään puuttuu läheisyys. Ilman sitoutumista ei ole turvallisuutta. Vapaus, joka merkitsee itsekkyyttä tai välinpitämättömyyttä toisen tunteita kohtaa, ei voi koskaan muuttua rakkaudeksi. Tällaisen vapauden aiheuttama kärsimys koituu suhteen tuhoksi.

Kun on kyse rakkaudesta, et tarvitse vapautta. Rakkauteen tarvitsee vain rakkautta.

Parisuhde on vapain silloin, kun kumpikin tekee mitä huvittaa. Suurinta vapautta on se, että kumpikin voisi tehdä mitä vain, mutta päättää olla toisen kanssa. Tätä ei kutsuta vapaudeksi vaan vapaaehtoisuudeksi.

Mielestäni kirjan koskettavain esimerkkipari ovat Stefanie ja Matthias, joista kirjoitetaan tarinaa huimaavan onnellisesta alusta siihen hetkeen, kun asiantuntija korjaa tilanteen. Toiset voivat olla sitä mieltä, että kukaan vieras ei  voi auttaa, mutta kun lukee tästä pariskunnasta tajuaa vieraan näkevän metsän puilta: Asiantuntija on nyt parisuhteen peili. Tarinan nimi on erikoinen eli Suursiivous, mutta se liittyy ihan oleellisesti tähän tähtiin kirjoitettuun liittoon, jossa kumpikin luuli tekevänsä, mitä toinen odottaa, mikä tekee tämän onnelliseksi, mutta kaikki toimiikin peilistä katsottuna toisin. Ennen avun hakemista kumpikin tahollaan miettii:

”Oliko tämä tyhjyyden tunne merkki siitä, että he olivat menettäneet yhteyden toisiinsa?”

Ja hyvin onnettomina:

”Missä oli se taika, joka sai heidät ajattelemaan yhtä aikaa samaa asiaa?”

Koska muutamat ystäväni ovat ajautuneet eroon puolison kylmän vetäytymisen vuoksi, paljastan, että tässä kirjassa on paljon myös siitä ja mistä tuo kaava syntyy.

Kirjan erikoisin jakso on Ongelma-minän seitsemän muotoa ja niiden purkaminen eli eroon ongelma-minästä. Ongelma-minät ovat Puhdas ”ongelma-minä”, Vastaanharaaja-minä, Kärsijä-minä, Avuntarvitsija-minä, Huolehtija-minä, Draama-minä ja Henkinen-minä. Näitä lukiessa sitä voi sitten löytää vaikka itsensä tai ainakin monta läheistään. On helppo ymmärtää, miten syntyy Huolehtija-minä, sillä siihen riittää vaikka se, että on äiti, jonka lapsi sairastaa kauan ja vakavasti. Paljon myöhemmin puoliso huomaa, että huolehtimisen kaava on jäänyt päälle ja se rasittaa molempia. Tästäkin on tie ulos...Avuntarvitsija-minä on usein henkilö, joka tekee itsestään tarkoitushakuisesti avuttoman. Tällä hän kerjää myötätuntoa, huomiota ja kiintymystä, joita ilman muuten jäisi. Tällaisen löytää helposti sisarusparvesta, jossa yksi on aina se autettavin ja valittaa koko ajan huonoa kohtaloa, huonoa kohtelua tai mitä tahansa näkemättä itsessään mitään vikaa. Näin hän kerää sympatiapisteitä vanhemmiltaan ja lopulta voi jäädä näiden tai muiden läheisten  huomaan loppuiän käenpoikaseksi ellei sitten mene parisuhteeseen ja siirrä tätä kaavaa liittonsa, jolloin kaavataakan kantaminen jää puolisolle. 

Ruediger Schache on hyvin suosittu ja hänen kirjojaan on käännetty useille kymmenille kielille. Häneltä ovat ilmestyneet aiemmin Sydänmagneetti, Sydämen viisaus ja Totuuden seitsemän verhoa. Olen itse lukenut häneltä Sydänmagneetin ja sain ratkaisun tosi isoon ongelmaan, jota en ollut tiedostanut: Vedin tiedostamattani puoleeni juuri niitä ihmisiä, joita vähiten kaipasin! Tein muutaman korjausliikkeen ja se toimii!

Varmaan nytkin opin jotain tai ainakin olen matkalla oikeaa tähteä kohden, sillä olen niin vaikuttunut...ja tajusin taas yhden ison jutun...

Haluan lopettaa erääsen kappaleeseen, joka on ”Rakkaus on kärsimystä”-harhan korjaamisluvusta:

Voit haudata kaiken, mikä on ollut olemassa ennen tätä hetkeä. Hyvästele mielessäsi vanhat, tutut matkakumppanisi. Hyvästele kaikki entiset suhteesi ja kärsimyksesi. Muista niitä kunnioittavasti ja anna niiden herättää sinussa vielä tunteita. Heitä sitten kourallinen multaa niiden päälle ja lähde pois hautausmaalta. Sen ulkopuolella sinua odottaa uusi elämä ja uudet ihmiset, jotka eivät välitä menneisyydestäsi.

Todellisuudessa olet olemassa vain tässä ja nyt.

Rakkaus ei merkitse kärsimystä. Rakkaus on kärsimyksen täydellistä puuttumista.

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa 

Päivä viilenee iltaa kohti...

Päivä viilenee iltaa kohti...
Juo lämpö minun kädestäni,
käteni veri on kevään veri.

Ota minun käteni, ota valkea käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipuu...
Olisi kummallista tuntea yhtenä yönä, tällaisena yönä,
sinun raskas pääsi rintaani vasten.

Sinä heitit rakkautesi punaisen ruusun
valkoiseen syliini -
minä puserran kuumiin käsiini
rakkautesi punaisen ruusun joka pian kuihtuu...
Oi kylmäsilmäinen hallitsija,
minä otan vastaan ojentamasi kruunun
joka painaa pääni kohden sydäntäni...

Näin tänään ensi kerran herrani,
vavisten tunnistin hänet heti.
Missä on nyt helisevä neidonnauruni,
missä pystypäinen naisenvapauteni?
Nyt tunnen jo hänen lujan otteensa
värisevän vartaloni ympäri,
nyt kuulen todellisuuden kovan soinnun
heleitä, heleitä uniani vasten.

Sinä etsit kukkaa
ja löysit hedelmän.
Sinä etsit lähdettä
ja löysit meren.
Sinä etsit naista
ja löysit sielun -
olet pettynyt.

- Edith Södergran -
suomennos Pentti Saaritsa
Edith Runoilijan elämä ja myytti (Schildts&Södertröms 2014, suomennos Jaana Nikula)
kuva Runotalo

Agneta Rahikainen: Edith Runoilijan elämä ja myytti

En minä ole nainen. Olen neutri.

Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,

olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...

Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,

olen malja kaikkien naisten kunniaksi,

olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,

olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni...

Olen veren kuiske miehen korvassa,

olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,

olen uusien paratiisien portinkilpi.

Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.

Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,

olen tuli ja vesi rehellisesti yhteydessä, ilman ehtoja...

Tämän runon me Edith Södergranin (1892-1923) ihailijat tunnemme, Vierge Moderne Pentti Saaritsan suomentamana on tuttuakin tutumpi. Voi vain kuvitella miten runo on aikanaan ollut perinteiden ja siveyden vaalijoille kuin punainen vaate härälle, joka kuolee liian pian, kuumana iltapäivänä, ennen kuin on edes ehtinyt elää...

Agneta Rahikaisen huimaava teos Edith Runoilijan myytti ja elämä (Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, Schildts&Söderströms 2014, suomennos Jaana Nikula) on vienyt yöni jo pari viikkoa. En tiennyt mille matkalle lähdin, kun tartuin Rahikaisen kirjaan. Ehkä minä olen ihan väärä henkilö tästä kirjoittamaan, sillä Edith Södergranin Runoja (Dikter) on ollut yöpöydälläni vuodesta 1969. Toisin kuin Agneta Rahikainen, minä löysin Edithin jo hyvin varhain, Edithin runot ja etenkin elämä taas löysivät hänet, kirjallisuuden tutkijamme.

Mietin kuumeisesti, miten tämän kirjan teille esittelisin ja päädyin siihen, että kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen saa olla järki ja tieto, minä olen tunne ja harhapolut. Vien teidät eksymään, mutta Agneta on perilletulo.

Eksytykseen kuuluu se, että alussa on sen loppu eli miksi ihmeessä aloitin juuri sillä Edithin runolla, joka jo esikoisteoksesta lähtien on raivostuttanut sekä ihastuttanut niin monia? Siksi juuri: Edithin ylistykseksi! Rahikaisen kirjassa Erik Hjalmar Linder toteaa: ”Ylimielinen Vierge moderne on melko yllättävä runo niin nuorelta ja kokemattomalta naiselta.” Pääsemme heti siihen, että muut (miehet) jo esikoisteoksesta alkaen arvostelivat Edithiä kautta linjan omien arvojensa ja ennakkoluulojensa kautta kuin peläten, että heidän miehiset sukukalleutensa olisivat vaarassa jos tällainen Raivolan tyttö pääsisi suosioon ja ääneen. Ensimmäinen iso bonus Rahikaisen kirjalle on tuoda esiin miten törkeää ja röyhkeää oli Edith Södergranin arvostelu. Aion jatkaa tästä aiheesta vielä, mutta paljastan, että eniten ’pelätty’ ja tutkittu runo on ollut Päivä viilenee, joka minusta on yksi Edithin kauneimmista.

Teoksestaan Agneta Rahikainen:

Tarkoitukseni on tutkia elämänkerran ja mytologian yhteyttä ja osoittaa, miten eri tutkijat näkevät tietyt puolet luonteenomaisina Södergranille samalla kun työntävät joitakin muita puolia syrjään. Tämä on tutkielma siitä miten Södergran itse, hänen ystävänsä, arvostelijat, kirjallisuushistorioitsijat ja elämänkerturit käytännössä asettavat hänen elämänsä näyttämölle ja nostavat sinne myöhemmin hänen runonsakin. Tämä kirja on toisin sanoen Södergranin elämänkerta, mutta samalla myös kirjailijakuvan analyysi.

Yllä olevasta voitte arvata, että saamme lukea käytännössä jokaisesta, joka on jotain Edithistä kirjoittanut, joten aineisto on runsas, innoittava ja kukaan ei voi ihmetellä, miksi sänkyni ympärille on kerääntynyt koko Edith –kirjastoni. Kaikesta huolimatta Agneta Rahikainen onnistuu tuomaan esiin paljon uutta, josta en ollut tiennyt. Sen, millainen oli Hagar Olssonin suhde Edithiin aavistin, mutta en tiennyt, että Hagar tapasi Edithin vain viisi kertaa, saatoin arvata, että hänellä ’voi’ olla fyysistä epämukavuutta Edithin suhteen, mutta en arvannut sitä syyllisyyden määrää, mihin Hagar putosi Edithin kuoltua juhannuspäivänä 1923 samalla kun hän jo valmistautui isoon taisteluun Edithin henkisestä perinnöstä Elmer Diktoniuksen kanssa. Kiinnostavaa on se, että Ernst Brunnerin kohukirja Edith, josta olen itsekin innoittunut jopa tänne asti, ei jouda tämänkään jälkeen roskakoppaan, sillä näin Agneta Edithin persoonasta:

Löytämäni Södergran on nuori elämäniloinen nainen, huumorintajuinen, itserioninen ja epäsovinnainen, hän on valpas. Hänellä on aikaansa nähden hyvä koulutus ja hän tuntee laajasti kirjallisuutta, hänellä on aimo annos vastustushalua eikä hän ole valmis minkäänlaisiin kompromisseihin vakaumuksensa puolesta. Ja hän jos kuka elää sormi ajan hermolla. Hänellä on äkkiväärä huumorintaju ja itseironinen asenne, ja jatkuvasti saa muistutuksen siitä, ettei hän ota itseään kovin vakavasti.

Edellä mainitun lisäksi voidaan kautta kirjan nähdä, miten Edith ärsyttää ’piirejä’ korostuneella itsetunnollaan. Se oli häntä itseään silloin, kun hän oli vielä terve ja varakas, mutta se oli häntä myös hänen elämänsä viimeiset viisi vuotta, jolloin perheen varallisuus meni bolsevikkivallankumouksessa ja sairaus paheni Edithin kieltäydyttyä jo 1914 alkaen enemmistä hoidoista. Mutta sairaus paheni ja köyhyys alkoi vasta syksyllä 1917, eikä Edith senkään jälkeen ollut kynnysmatto kenellekään, mutta oi, minkä hinnan hän siitä maksoikaan! Olisiko hän jättänyt kirjoittamatta: ”Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.” (suom. Pentti Saaritsa), jos olisi aavistanut...Ei, ei hän olisi. Edith oli kasvanut yläluokkaisen äitinsä Helena Södergranin ihailussa koko elämänsä. Kaikki mitä hän teki ja sanoi oli Helenalle täydellistä ja tytär sai elää äitinsä täydessä palvonnassa, joka ei kehittänyt häntä kohtaamaan sitä maailmaa, jossa Raivolan tytön olisi pitänyt olla nöyrä, sovinnainen ja pienempi kuin oli.

Taistelu Edithin henkisestä perinnöstä hänen kuolemansa jälkeen oli suhteellisen kohtuullinen Hagar Olssonin ja Elmer Diktoniuksen kohdalla, mutta kumpikin imi kuin kaiken Edithin tuotannosta oman tuotansa kustannuksella. Mukaan taistoon liittyy kyllä huomattava määrä muitakin henkilöitä, mutta heistä voi lukea kirjasta. Sen sijaan voimme keskittyä toisenlaiseen Edithin ’jakamiseen’ eli oliko hän suomalainen joka vain alkoi kirjoittaa ruotsiksi, vaikka osasi monia kieliä, vai oliko hän venäläinen, sillä hänhän oli käynyt koulunsa Pietarin hienostokoulussa ja liikkui äitinsä kanssa Pietarin seurapiireissä kuin kotonaan ennen muuttoa Raivolaan, vai oliko hän sittenkin karjalainen, vilkkaan Kivennavan rajapitäjän Raivolan kylän asukas, joka asui melkein vain kivenheiton päässä minun isoäidistäni, joka syntyi 1906? Raivolasta oli Viipuriin melkein sama matka kuin oli Valkjärveltä Viipuriin. Mammani katse on voinut kohdata Edithin ja he ovat saattaneet viipyä hetken vaikka noutamassa kuvia samasta kuvaamosta tai heidän kulkunsa Viipurin torilla ovat risteyneet, pieni hipaisu tungoksessa....Luvussa Runoilija ja hänen maisemansa Edithin karjalaista maisemaa suhteessä hänen persoonaansa ja tuotantoonsa käsitellään laajasti.

Kirjallisuudentutkija Hannes Sihvo, jolle olen äidin puolelta sukua, on sitä mieltä, että ’olisi ehkä aiheellista puhua karjalaisesta kulttuurista yksinomaan kansankulttuurin ja etnologian yhteydessä, ei silloin kun on kyse kaunokirjallisuudesta, kuten Södergranin tapauksessa.’ Tämän mukaan Edithin ja erityisesti karjalaisen luonnon ja kulttuurin välillä ei ole mitään yhteyttä. Olof Lagercrantz kirjoittaa Hård höst –kirjassaan kauniisti, että: ”Yö on käynyt pimeämmäksi ja ahdistus syveämmäksi, mutta samalla on myös tieto karttunut ja karjalaisesta vapauden sävelestä tulee ehkä se joka kaikuu voimakkaimin, kun kanuunat ja pomminjyske ovat hiljenneet.” Ja juuri Edith Södergran ja Hagar Olsson – siinä järjestyksessä – on liitettävä tuohon vapauden säveleen, ”joka on monille ainoa oikea kotiseutulaulu."

Nyt Edithistä haluaa kirjoittaa kattavan elämänkerran Gunnar Tideström ja hän haluaa kaivaa esiin kaiken, mitä ei ole naulattu kiinni. Yksityiskirjeet, Edithin seksuaalisen suuntauksen, ulkonäön ja' mitä ihmeen rotua tuo outo nainen olikaan.' Sen aikaisen miesarvostelun mukaan Tideström tulkitsee Edithin tuotantoa paljolti sairaan mielen houreiksi, joille oman lisänsä antavat täyttymätön eroottinen kaipuu sekä tietty se outo asia, että jos vaikka myyttien jumalatar olisikin jotain ’outoa’ ja vierasta rotua...Ja epänaisellisen käytöksen katsottiin ilman muuta olevan sairauden merkki. Mihin herratutkijat unohtivat karjalaisen vilkkauden, sen jota on verrattu ranskalaisuuteen? Lopulta mennään niin pitkälle, että mukaan tuodaan rotubiologia! Upsalan yliopiston dosentti Bertil Lundman sanoo, että Södergranilla on ”orientaalisia ” roupiirteitä, ei kuitenkaan juutalaisia vaan ”ehkä mustalaisten suunnalta.” Tideström ei jätä kiveäkään kääntämättä ja niinpä esiin nostetaan jälleen runo Päivä viilenee, josta usein on tuotu esiin vain yksi tai kaksi säkeistöä sen eroottisuuden takia. Kirjassa runo on kokonaisena! No, pitäähän noin eroottisen runon taustalta löytyä mies. Ja mies löytyy ja hän on sitä sorttia, joka tykkää rehvastella naisjutuillaan. Hän kehtaa kertoa kaikki yksityiskohdat yöstään Edithin kanssa ja rumimman kautta: ”Tämän lisäksi Finne kertoi, että E.S. oli riisuutunut ja maannut hänen vierellään ja se oli tuntunut Finnestä todella pahalta, koska...” Ja se mitä sitten seuraa on todella, todella törkeää. Mikä ihme miehiä vaivaa, kun he eivät ole oppineet Mika Waltarilta, että ’herrasmiehet vaikenevat!’

Rahikaisen teoksessa käsitellään runsaasti Edithin teoksia, aikalaisia, kirjallisuutta...joten kirjan lopusta löytyy runsas hakemisto. Pelkästään jo kun vilkaisee henkilöhakemistoa, voi ymmärtää, minkä vuosien työn Agneta Rahikainen on Edith –aineiston parissa tehnyt. Ainoa, mitä kaipasin loppuun, oli runoviitteet niiden nimillä. Niinpä kerronkin nyt, että runo Päivä viilenee alkaa sivulta 121.

Kirjallisuusviitteitä on kiitettävän runsaasti. Kävin läpi koko listan ja olin aivan varma, että sieltä löytyy eräs kirjoista, joka on minulla täällä pyörinyt nyt mukana eli Olof Lagercrantzin Finlandssvensklyrik från Mörne till Enckell, jossa on paitsi Edithin runoja myös Elmer Diktoniusta ja Jarl Hemmeriä. Tässä kohden sitten muistankin todeta, että kaikki miehet eivät pitäneet Edithiä mielisairaana, eristyneenä, rasvaisena, outona, homssuisena, vastenmielisenä...Hänen puolellaan olivat monet, kuten Jarl Hemmer, Olof Lagercratz, Olof Enckell ja etenkin Schildt-kustantamo. Tosin elinaikanaan Södergran sai kokea sen laatuista herjaavaa kritiikkiä, että nykyään siitä varmaankin tulisi tuomioita! Miten hän kesti sen...

Punainen väri. Se liittyy niin Rahikaisen kirjan kauniseen kanteen, joka on Sanna Manderin luomus, kuin kaikkeen Edithissä. Veri. Edithillä oli viimeisinä vuosinaan tuberkuloosinsa pahentuessa verensyöksyjä, mutta Edith kantoi mielipiteitään kuin punaista julistusta. Hän myös liikkui luontorunoista erotiikkaan, Nietzscheläisyydestä kristinuskoon vuosien kujanjuoksussa. Näin Agneta Rahikainen Edithin ’punaisesta’ ja mukana seuraa minusta Rahikaisen tekstin kliimaksi, joita kutsun Lumikki-sivuiksi:

Tulevaisuuden varjo sisältää useitakin mahtipontisia Eros-runoja, joissa ylistetään rakkautta korkeimpana mahtina ja luomisvoimana. Myönteinen suhtautuminen Erokseen merkitsee punaisena elämistä, samaa maailmaa mullistavaa voimaa, jota Södergran kuvasi jo esikoiskokoelmassaan.

Vaikka ruumis on heiveröinen ja kuolevainen, runominä tuntee Eroksen voiman ja mahdin yltävän kaiken maallisen yli. Parhaita esimerkkejä hauraan ihmiselämän ja Eroksen luomisvoman yhteispelistä on runo Vaisto, yksi Södergranin voimakkaimmista runoista.

Runominän itsevarmuus ja hybris hurmoituu kuolemankin edessä. Runossa Autuus on sama tunnelma, ja siinä pilkahtaa jälleen esiin suosittu Lumikki-aihe:

Tahdon pian ojentua lepotilalleni,

pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin

ja sirottelevat punaisia ruusuja paareilleni.

Kuolen – sillä olen liian onnellinen.

Autuudesta vielä puren käärinliinojani.

Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,

ja kun sydämeni pysähtyy – nukkuu se hekumaan.

Vietäköön paarini torille –

tässä lepää maan autuus.

Oi Luoja, kun luen tätä Uuno Kailaan suomennosta, minussa huojahtaa...tämä on tähtihuimausta!

Hurmiossani melkein unohdin kertoa, että kirjassa on runsaasti mustavalkoisia valokuvia. Mukana on myös Edithin omakuva peilin kautta, joka on kantena kirjassa Kaikkiin neljään tuuleen.  Alakuvassa kävelyllä Davosissa (SLS:n arkisto):

Ihan sama mitä tähän loppuun kirjoitan, sillä tehän tiedätte jo sen. Sanon silti. Keväässäni oli kaksi kovaa kirjaodotusta, joista toinen ei lunastanut odotuksia, mutta toinen, tämä Edith Runoilijan elämä ja myytti ylitti kaikki odotukseni. Kirjoitin ystävälleni, joka on Edith-fani kuten minäkin: ”Jos ostat tänä vuonna vain yhden kirjan, osta Agneta Rahikaisen Edith Runoilijan elämä ja myytti.”

Agneta Rahikainen on huikeasti avannut meille kuvaa runoilijasta, joka oli ja on myyttien jumalatar. Viimeisenä näyttämölle nousee tietenkin runoilija Edith Södergran kuvalla, joka on Södergranien taloudenhoitajan Kirsti Moilasen valokuva-albumista ja ennen julkaisematon (Svenska Litteratursällskapet I Finland/SLS) ja Pentti Saarikosken suomennoksella erääseen Syyskuun lyyran runoon:

Miksi minulle annettiin elämä,

jotta kulkisin  kuin taikakirja kädestä käteen

polttaen puhki kaikki sielut

vaeltaen tulena yli tuhkan,

janoten enemmän.



*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Kirjojen kamari  Jaana  Aino ja Sokea kana

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Puutarhassa eilen vesisateessa ja vähän muutakin...

Nyt on saatu sitten vihdoinkin kunnolla sadetta. Eilen kävin ottamassa sateessa muutaman kuvan. Valkovuokot lisääntyvät tässä ison kallion reunalla vuosi vuodelta niin, että saamme siitä joka vuosi pienen pehkon siirrettyä milloin minnekin.

Minusta kukat sateessa ovat jotain aivan erityistä, kuten vaikkapa

sade ja ruusut, sade ja ruusut... Ristinummiruusu kukkii vasta juhannuksesta alkaen, mutta voi kukkia jopa kuukauden yksinkertaisin, hyvin suurin kukin.

Onnenpensas kukkii vielä lehdossa

samoin muscarit.

Lehtoakileijat vasta aloittelevat, mutta niillä on varaa mihin vain, sillä erityissuosin tätä keijukukkaa. Odotan kiinnostuneena, mitä mutantteja mahdollisesti tulemme vielä kohtaamaan, sillä muutaman vuoden istutin innokkaasti sinne tänne myös alppi- ja japaninakileijaa.

Valkoista akileijaa kasvaa paljon etenkin lehdossa. Tässä kukan taustalla osa jättimäisistä lehmuksistamme.

Lehtomme yläosa eli maantien puoleinen sivu on nyt kuin kynnetty aiemmin kerrotun onnettomuuden jäljiltä, jossa meni mm. upea ja vaalittu, kaunis näkösuojana toiminut 23 -vuotias kuusi. Tämä lännenhemlokki, Tsuga heterophylla, ei ehdi meidän elinaikanamme samaa näkö-, pöly- ja melusuojaa antaa, mutta toivossa on hyvä elää. Näyttää pieneltä pensaalta, mutta tiedot lupaavat aivan muuta.

Oksat ovat viehättävän rennot, mutta jollekin tämä puu antaa joskus vielä rauhaa ja suojaa, sillä korkeudeksi luvataan jopa 50-70 metriä! Tosin nämä pituudet on saavutettu Pohjois-Amerikassa. Mustilan arboretumissa on 60 vuotias lännenhemlokki, joka on 25 metrinen eli suunnilleen samankokoinen kuin menettämämme kuusi.

Tämä kuva ei anna 'ulos' mitään, mutta jos sanon, että on aika viehättävää kun noin miljoona scillaa levittäytyy ympäri pihoja ja joukossa paljon esikoita.

Bridal Crown -narsissit vain jaksavat kukkia ja esikot säestävät.

Kartiovalkokuuset ovat upeasti selvinneet talvesta. Tätä yksilöä ei ole enää tarvinnut huputtaa edes niitä kolmea viikkoa, joita vielä harrastan muutaman muun saman lajin yksilön kanssa.

Tässä sama kartiovalkokuusi toisesta suunnasta muutamaa viikkoa myöhemmin eli pilvikirsikat kukkivat jo. Ne aloittavat nyt hetkellä millä hyvänsä.

Tässä pieni kartiovalokuusi kaarisillan pihan puoleisesta osasta. Nyt sillan alla virtaa vesi runsaana kiitos sateiden. Sillan vasemmalla puolella juhannusruusua ja näköjään Holger Isabellan oksat yltävät jo aika pitkälle...

Sillan vastakulmassa asuu tämä möhköfantti, jonka tarina on kerrottu Leena Lumin puutarhatarinoissa kohdassa Kartiovalkokuusi - Haaste ja viehätys. Tätä ei hänen traagisen alkunsa jälkeen ole aurinkosuojattu kertaakaan, mutta hän on vuosi vuodelta jännittvämpi.

Suvella silta voi kukkia vaikka keijunmekkoa....

Isoon puutarhaamme, joka on kolmessa tasossa ja täynnä rinteitä, mahtuu kartiovalkokuusia paljon, joten tarinat jatkuvat...vaikka näitä rauniorappusia ylöspäin. Huomatkaa oikealta kurkottava köynnöshortensia

Lähdimme tänään Viherlandiaan lounaalle ja samalla oli tarkoitus ostaa lisää jotain atsaleaa, oranssia tai valkoista ehkä, mutta sitten saavuimmekin kotiin

yhdeksännen alppikärhön kanssa! Clematis Alpina on meidän juttu. Yksikään ei ole kuollut talveen, kuivuuuteen tai mihinkään muuhunkaan ikävään ja touko-kesäkuulla, jos kaikki menee nappiinsa, nämä alkusuven kukkijat tuovat puutarhaamme villiä tunnelmaa ja mikä väri! Ei tarvitse leikata alas eikä suojata talvella havuilla. Näyttää kauniilta aina!

Miksi atsalea jäi ostamatta johtuu siitä, että emme päässeet yksimielisyyteen väristä. Tätä ongelmaa ei ole parin viikon päästä kun olen Bessun kanssa viettämässä Viherlandia-päivää. Kaiken lisäksi sattui magnolian tiimoilta jotain, sillä aloin aamulla kuvitella, että magnoliamme, joka nyt sitten ei ole mitään lajia, jota voisi tunnistaa, on kuollut. Sehän alkoi tehdä lehteä tammikuussa, koska oli niin lämmintä. Katsastimme valikoiman ja myynnissä oli tosi kestävää lajiketta joka ei yhtään kiinnostanut meitä. Aikani luottopuutarhurini kanssa juteltuani kävi ilmi, että heille oli viime vuonna tullut jostain kaukaa runsas valikoima magnolioita, joiden ei voitu taata kestävän ainakaan Keski-Suomen talvea. Tätä emme voineet tietää, sillä sinä päivänä näimme vain kesäharjoittelijoita ja kaiken huipuksi emme innoissamme huomanneet ottaa ylös magnoliamme nimeä. Vakuutin tutulle puutarhurille, että on pakko saada pensasmainen magnolia, valkoinen tai vaaleanpunainen, sillä meillä on kaikki jo magnoliaa: tapetti, taulu, ihovoide, pesuaine...ja minun nimeni voisi olla vaikka Leena Magnolia Lumi, mutta puutarhassa on oltava magnolia. K. kehoitti odottamaan kesäkuun 15. päivä asti ja tekemään raaputustestin kasville. Kesäkuun 15. päivään on kärsimättömällä iäisyys, mutta kun pääsin autosta ulos lähdin autonavaimella tekemään raaputustestiä ja mikä onni: Näin vihreää! Samalla hetkellä totesin Lumimiehelle, että nyt muistan minkä ostimme, sillä oli kaunis nimi, joka oli tähtien sukua: Tähtimagnolia! Toisaalta, kun katsoin tämän, en olekaan enää varma, onko meidän magnolia tähtimagnolia. Kukat sen sitten paljastavat....Tämä on aika huikeaa - Japanista.

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

*****

Jouluruusuilleni ei kuulu mitään erityisen loistavaa, ainakaan vielä. Sen sijaan löysin Erjan blogista yhden kauneimmista jouluruusukuvista ikinä:

Kontrastin juhlaa! Kiitos Erja♥