Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Torstai on toivoa täynnä, vaikka ei just nyt uskoisi, mutta onhan meillä kukat...ja kakut!

Tämä marrasihminen ei nyt pidä yhtään siitä, että lumi tuli, lumi suli ja sitten eilen putosi märkä pimeys jo iltapäivällä kello kolmen aikaan ja tänään myös. Jos marraskuu olisi vain tätä, en sitä ylistäisi, mutta kun tämä on vain joku ohimenevä, nopea vaihe, lupasi Lumimies. Kohta saan kuulemma jo takuukylmää ja paljon lunta. Uskokaamme häntä;)

Tiistaina oli upea kuurakeli ja lähdimme kuvaamaan Päijänteen rantojen jäätymistä, jota oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä...No, tiistaina ehdimme jo vähän kuulla jääurkuja, kun ne soittivat vasten kaisloja yrittäen niitä kahlita ja luulimme, että voisimme jo samalla viikolla kuvata tätä:

Kuva on parin vuoden takaa marraskuulta ja muistan vieläkin sen musiikin.

Onneksi ehdin ottaa muutaman kartiovalkokuusikuvan ennen keskiviikon loskaa. Tässä 'mörrimöykky', jonka tarinasta voit lukea enemmän täältä

Ja sillan toisen pään siro, nuori, aivan erilainen yksilö.

Jouluruususta huomasi, että oli jo aika kylmä. Minä otin kaiken irti pakkasasteista ja tein nopsaan

lintu&oravakakun. Kakkuvuokaan ensin vaikka kuorittuja hasselpähkinöitä, manteleita ja sitten kerroksittain pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä. Kaadetaan sula kookosrasva, tasan yksi paketti, päälle ja annetaan olla kannella peitettynä ulkona jäätymässä. Otetaan muutaman tunnin kuluttua kakku sisälle, valellaan hiukan kuumaa vettä vuoan päälle, että saadaan kakku irtoamaan ja kumotaan valmis teos lautaselle.

Ei mennyt kauaakaan kun yksi kurreista jo oli nauttimassa hämärän hyssyn ateriaa.

Ja tässä menossa aamianen eilen aivan lumettomana, harmaana päivänä.

Tässä suven poikanen, jonka Meri sai pelastettua pulasta paikassa, jossa he olivat viettämässä viikonloppua. Orava vaikutti ensin kuolleelta, mutta...voisiko sillä olla kyky esittää kuollutta selvitäkseen surman suusta...Meri soitti jonnekin villieläinpelastukseen ja sai ohjeet miten toimia, kunnes he olivat valmiit seuraavana päivänä vastaanottamaan pienokaisen.

Nyt jo syödään ja sen jälkeen tietysti

otetaan kunnon unet. Minusta tämä pieni on niin liikuttava ♥ Tarinalla on onnellinen loppu, sillä eläinsuojelu otti oravan vastaan ja kuntoutti sitä, ja olivat niin fiksuja, että jopa ilmoittivat milloin se oli päästetty takaisin luontoon.

Nyt kun kelit ovat jo toista päivää, mitä ovat, on pakko lakata marisemasta ja alkaa muistaa, mitä on tulossa. Kollasin vanhoja kuvia ja kun löysin tämän, muistin ihanat Princettiat. Ei sitten muuta kuin sellainen Viherlandiasta noutamaan.

Minusta tämä valkoinen, iso Princettia on kaunis. Kukasta tulee aivan lumihiutalemainen tunnelma ja sitä minä tässä nyt kaipaan, lumihiutaleita...

Olkoon viikon valomme nyt vaikka tämä Sarpun Harry Potter -kakku. Leipomisohjeen löydätte blogista Tyrniä ja tyrskyjä. On Sarppu vain aikamoinen maestro keittiössä ja me kaikki, kirjahullut etenkin, kiitämme ♥

Viikonloppuna vaihtuu kuukausi ja pääsemme vihdoinkin fiilistelemään reippaasti joulua. Minä taidan kyllä aloittaa joulukuun Koskisen Rasputinilla, mutta sen jälkeen on paaaaljon vuoden viimeiseen kuukauteen liittyvää, eikä vähiten kirjoista. Oli muuten ilo lukea päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläisen arvio Pelon kirjasta Jokapäiväinen elämämme. Hyasinttikuva on Sarin joulublogista ja sieltä voitte lukea lisää Princettiasta.

Kiidän jo aamusta aikaisin asioille, joten toivotan kaikille tähtien valoa, kynttilöiden lämpöä ja rauhaisaa viikonloppua ♥

Love
Leena Lumi

'Lebensraum!', vaativat natsit,' tuhotkaa tulokaslajit, vaadimme me', mutta kuka vetää rasismin rajat...

Ajamme usein ohi paikasta, jossa kasvaa tienvarrella vain heinää. Siis sellaista rikkaruohoheinää. Mutta joka vuosi ilahdumme suuresti, kun sieltä pientareelta alkaa vilkkua pieni sitkeä kurtturuusu, joka sitten ilahduttaa meidä samassa paikassa aina pakkasiin asti. Kurtturuusu on tulokaslaji, joka katsotaan uhaksi kotoperäisille kasveillemme. No, ehkäpä tämä ruusu on sitten kauhean vaarallinen vaikka kukkii vuodesta toiseen siinä yhtä pienenä ja sievänä ja ilahduttaa ohikulkijoita.

Luin tänään pikaseltaan Suur-Jyävskylän lehteä ja siitä Minna Vilkunan juttua Tarkastelussa tulokaslajit. Juttu kertoo taiteilija Anna Ruthista ja hänen näyttelystään Vahinko, joka on esillä Keski-Suomen museossa. Anna innostui tulokaslajiaiheesta vieraillessaan Etelä-Afrikassa, josa kauniisti kukkivia jakarandapuita vihattiin, koska ne olivat tulokaslaji.

Anna käsittelee näyttelyssään lähinnä lupiinia ja jättipalsamia. Näin Anna:

"Saavuin Suomeen Pohjois-Amerikasta Manner-Euroopan kautta, aivan kuten lupiini kaksisataa vuotta aikaisemmin. Me molemmat päädyimme Suomeen hyvien päämäärien tuomana ja molemmat jäimme tänne vahingossa. "

"Aloin miettiä, olenko minäkin kuin lupiini, kun olen tullut Suomeen, perustanut tänne perheen ja menestynyt. En tosin onneksi ole itse kohdannut Suomessa rasismia."

Ruth ei halua ottaa kantaa siihen, miten lupiinien kohdalla tulisi toimia. Hän toteaa kuitenkin lupiinien olevan kotimaassaan Yhdysvaltojen itäosassa uhanalaisten kasvien listalla, josta taas on aiheutunut ongelmia niistä riippuvaisille hyönteisille.

Lehtikuvassa Anna Ruth poseeraa upeiden lupiinikuviensa edessä. Kuten Anna, minäkään en antaudu keskusteluun tulokaslajeista. Kaikki ääripuhdasoppisuus on itselleni vierasta ja niinpä jätän lupiinien vihaajat inttämään keskenään. Sillä aikaa minä kerään rannoilta lasia ja perkaan pujoa tai

käyn vaalimassa kuupuutarhaani, jonka ensimmäiseksi kasviksi valitsin valkoisen lupiinin. Eipä ole kovasti levinnyt, vaikka niin olisin sitä toivonut...ehkä pitää siirtää kuupuutarhani toiseen paikkaan. Valkoinen akileija säestää...

Kuvassa hansaruusunterälehtiä Jaelin kuvaamana. Kuva on jutusta Blogiystävyyden tähtihetkiä

Vaatimattomuuden Valtiatar, kurtturuusu hansa, on vielä syyskuussakin näin upea ja kun lumet ovat sataneet

se jaksaa vieläkin jakaa kauneuttaan, ilahduttaa puutarhuria. Mikä muu kukka jaksa kukkia kesäkuusta lokakuun lopulle. Tämän saman kuvan löydät muuten Ilona Pietiläisen kirjasta Talven taikaa.

"Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni."

- Armi Ratia -

Epäsuomalainen kirsikkalikööri on pullotettu ja sitä ennen hyväksi havaittu. Uusi satsi lähtee kohta muhimaan, mutta ensin nautin vähän epäsuomalaista teetä eli venäläistä ja luen kirjaa, joka vie minut isoon itänaapuriimme. Huomenna on jo torstai, joka lupaa toivoa ja uusia juttuja.

Love
Leena Lumi

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Iivari-tonttu karkuteillä

Iivari kapusi portaita monta kerrosta, puuskutti välillä ja kapusi taas. Lopulta se oli oikean oven takana, jätti säkin sen eteen, huohotti hetken ja kipitti takaisin alas. Kierros, kierros, kierros ja vielä yksi kierros.

Alhaalla käytävä tuntui yllättävän pitkältä. Vasta kulman takaa löytyi ulko-ovi, josta Iivari puikahti ulos.

Hetkinen! Mitä oli tapahtunut? Isotonttua, rekeä ja poroa ei näkynyt missään.

Raili Mikkasen kirjoittama ja Laura Valojärven kuvittama Iivari-tonttu karkuteillä (WSOY 2013) pitää takakansitekstin lupauksen: ”Pidä lakista kiinni, nyt alkaa joulun vauhdikkain seikkailu.” Kaikki alkaa siitä kun aputonttu Iivari joutuu mielestään tekemään raskaimmat työt eli kantamaan raskaita lahjasäkkejä kerros kerroksen, rappu rapun jälkeen vaikka hänen mielestään paljon vahvemman Isotontun pitäisi tehdä raskaat työt. Eräänä päivänä kerrokset menevät sitten niin sekaisin, että kun Iivari palaa alas kadulle, hän ei näe missään Isotonttua eikä poroa:

Minne minä olen joutunut? Iivari hätääntyi. Olenko juossut portaita alas yhden kerroksen liikaa? Nyt on kiireesti palattava takaisin, tai Isotonttu suuttuu.

Mutta eihän Iivari tiennyt enää, mistä ovesta se oli tullut ulos. Se yritti avata ovea toisensa perään. Kaikki olivat tiukasti kiinni.

Aluksi Iivari on kovasti hädissään, mutta kääntää lopulta vahingon voitoksi ja päättää lähteä kohti tuntemattomia seikkailuja, jotka ovat niin toimintaa, että luulisi kiinnostavan etenkin vauhdista pitäviä ja toimintaan tottuneita nykylapsia. Luvassa ei ole mitään joulutontun seikkailua villissä luonnossa, hellässä lumisateessa, vaan urbaanissa ympäristössä Iivari saa itsensä sirkuksen trapetsille, norsun kärsän päälle, raitiovaunuun ja lopulta eläintarhaan, jossa tapaa tutun Nuppu-poron ja apinoita. Iivari on pahasti hätistelty, sillä eläintarhan häkkeihin ei lupa mennä, joten vauhtia riittää aina jääkarhun eteen putoamiseen:

Kas vain! Tiedän, että on jouluaatto. Senkö vuoksi tänään tippuu paisteja suoraan taivaalta? karhu urahti. Sitten se katsoi Iivaria tarkemmin. Vai oletko sinä sittenkin oikea tonttu?

Iivari ei saanut sanaa suustaan, se vain nyökki kuin vieterinukke.

No sitten saat olla. Eihän nyt tonttuja syödä jouluaattona. Pennut hei, katsokaa! Täällä on joulutonttu.

Aikansa pähkäiltyään karhu sitten päätti lingota Iivarin isolla käpälällään matkaan ja taas mentiin. Lujaa!

Lastenkirjojen tekijäparina Mikkanen ja Valojärvi ovat luoneet mm. Suomen lasten Linnakirjan, joka oli paras lastenkirja LeenaLumissa 2011 sekä sai Anni Swan-mitalin 2012. Viime vuonna ilmestyi Mennään sirkukseen ja tässä Iivari-tonttu karkuteillä on tekijöillä vielä sirkuskirjan vahvaa punaista sekä esityksellisen vauhdikasta menoa: Kuin yhtä sirkusta koko Iivari-tontun joulunalus. Joulukirjaksi tässä tunnelmoidaan vain alun ja lopun herkissä kuvissa, mutta kuka sanoo, etteikö joulua voi viettää vaikka karting-autoradalla!

Itse pidän hitaista ja tunnelmallisista joulukirjoista, mutta minulla on vahva aavistus, että tämä kirja on hyvin sopiva energiselle ja vauhdikkaalle kummipojalleni. Siis toivekirja, jota luetaan joulunaikaan, ihmetellään Iivarin selviytymistä, ihastellaan kuvien pieniä yksityiskohtia ja lopulta saadaan rauhoittavan onnellinen loppu, kuten kaikissa lastenkirjoissa pitääkin olla:

Tämä kuva, hiirulaiset, kynttilälyhdyt lumisateessa ja tietenkin Iivari-tonttu löytää Isotontun luokse. Ja lahjat löytävät kuusen alle. On joulu.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Jenni/Kirjakirppu  Opuscolo  ja Maria

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun he ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä.

Anni Swan

Oli itsestään selvää kirjoittaa tytöille. Johtui siitä että mä olin sisäistänyt Montgomeryn niin hyvin. Kuitenkin  siinä on se viritys, tyttöjen viritys.

Rauha Virtanen

Tyttökirjat voivat kulkea mukana aikuisuuteen asti, olla kuin lapsuudenystävä, joka muistaa, millaisia olimme lapsina. Emme arvostele niitä ehkä yhtä ankarasti kuin muita kirjoja, emme vertaa niitä muihin parempiin, vaikka näemme niiden ilmeiset heikkoudet. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että ne auttoivat meitä pienen matkan kohti aikuisuutta.

Anna Amnell

Sara Kokkosen hurmaava Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (Avain 2013) on kattava kooste suomalaisista tyttökirjoista niin niiden kirjoittajien kuin myös lukijoiden kautta. Ääneen pääsevät tyttökirjojen tekijät ja Saran kautta myös heidän kiinnostava, osin tuntematon historiansa sekä ennen kaikkea suomalaisista tyttökirjoista hullaantuneet lukijat, jotka teosten avulla saattoivat haipua omasta arjestaan hetkeksi metsien kaukaiseen sineen.

Kirja on mukavan kokoinen, erinomaisesti kustannustoimitettu, ihastuttava mustavalkokuvineen ja kanneltaan osuva: 261 sivua ja kannessa Kotiliedestä vuodelta 1936 Martta Wendelinin kuva. Annetaan Saran kertoa, mistä kaikki lähti liikkeelle:

Viimeiset viisi vuotta olen lukenut tyttökirjoja harva se päivä. Kaikki lähti liikkeelle tietenkin lapsuudestani. Varhaisnuoruudessani tyttökirjojen lukeminen oli elämääni niin kuin monen muunkin suomalaisen tytön. Kynttilänvalossa kirjoittavalle ja haaveilevalle 11-vuotiaalle löytyi esikuvia niin kotimaisista kuin ulkomaisista tyttökirjoista. Sieltä löytyi tyttösankareita, jotka toteuttivat itseään ja unelmiaan, uskalsivat olla rohkeita ja rasavillejä, ja selviytyivät yleensä vaikeuksista voittoon.

Tässäpä se tuli ja just nyt kun luen tätä Saran tekstiä, tuli mieleeni, että tyttökirjathan olivat piiloemansipaatiota, sillä niistä monissa tyttö oli toimija, subjekti, ei mikään omaa tahtoa vailla oleva kohde, objekti. Kuten moni muu, niin minäkin sain hyvin varhain ensimmäiseksi tyttökirjakseni Anni Swanin Iiris rukan ja edelleen tuo kirja kulkee matkassani. Iiris antoi vahvuutta että mistä tahansa voi selvitä ja se on kantanut pitkälle. Se toi myös yhden syksyisen tavan eli joka vuosi on pakko saada hyvästellä kurjet ja kurkiaurojen puuttuessa hyvästelen joutsenet. Olen siis edelleen vielä kerran vuodessa Iiris rukka!

Heille, joille juuri suomalaiset tyttökirjat ovat ikimuistoisia, haluan luetella, ketkä kirjailijat Sara tuo kirjassaan esille: Anni Swan, Kersti Bergroth, Helga Nuorpuu, Rebekka Räsänen, Anni Polva, Marjatta Kurenniemi, Rauha S. Virtanen, Merja Otava, Merja Jalo ja Tuija Lehtinen.  Tämä on ehkä kiinnostava tieto, sillä joulu lähestyy ja minä ainakin aion muistaa ystävääni, todellista tyttökirjahullua, juuri tällä teoksella. Hän on myös henkilö joka keräilee vanhoja lehtiä, joten jo kirjan kansi saa hänet haltioitumaan.

Rasavillejä ja romantikkoja voi lukea niin monelta kantilta omasta kiinnostuksestaan riippuen. Koska itse jätin kotimaiset tyttökirjat heti saatuani ensimmäisen Montgomeryni, kiinnostukseni suuntautuikin nyt kirjailijoiden elämänkohtaloihin. Mikä onkaan kiinnostavampaa kuin kirjailijaelämänkerrat! Oli erikoista lukea heistä, joista ei ollut kuullutkaan, kuten minulle tapahtui mm. Helga Nuorpuun kohdalla. Hän syntyi 1901 Porin Reposaaressa ja kirjoitti usein uuvuttavissa olosuhteissa Ruusula-, Leila- ja Tuulikki–sarjoja. Kirjoja syntyi paljon, kun ottaa huomioon Helgan heikon terveydentilan sekä elämän monet vaikeudet. Kirjoittaminen olikin Helgalle pakoa arjesta:

Ehkä tuo pako mielikuvituksen maailmaan on ollut se seikka, joka on saanut minut kestämään usein voittamattomiltakin tuntuvia vaikeuksia, se on ollut ponnahduslauta, jolta olen uskaltanut yhä uudelleen sukeltaa synkimpäänkin elämänvirtaan.

Helga oli elämän syrjästäkatsoja, joka kuoli sairastelun jälkeen vain 52-vuotiaana vuonna 1953.

Jos lukijaa kiinnostaa, niin itse luin lapsena kotimaisista tyttökirjoista vain Iiris rukan, Tottisalmen perillisen, Ollin oppivuodet, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat, Me kolme. Ritvan suojatit, mutta myös Rauha S. Virtaselta osan Selja–sarjasta, Kiurut laulavat ja Luumupuu kukkii, joista viime mainitulla on joku aivan erityinen paikka sydämessäni.

Minä siis siirryin jo varhain Montgomeryn maailmaan ja halusin olla Vihervaaran Anna, mutta minun ystävistäni suurin osa luki etenkin Anni Polvan Tiinoja ja Virtasen Seljoja. Jotenkin vain ei voi edes mainita sanaa kotimainen tyttökirja ellei muista poikatyttö Tiinaa tai Seljan perhettä.

Olin aivan sataa varma, että Sara ei pysty minua yllättämään kirjassaan, mutta onhan hän tehnyt sen ihan livestikin: Kunpa tietäisitte, mitä tämä herttainen tyttökirjoista kiinnostunut nainen lukee lisäksi. Istuimme iltaa ja minulla meni viini väärään kurkkuun, sillä hän oli samojen kovien dekkarien nautiskelija kuin minäkin.  Nyt hän teki sen taas! Saan aasinsillan asiaan, kun kerron, että kirjassa Rasavillejä ja romantikkoja on erittäin hyvin saatu pysymään kasassa ja lukijaystävällisesti jäsenneltynä eri kirjoittajien muistelot versus kirjailijoiden haastattelut kiitos oivallisen lukujaottelun: Innoittavat otsikoinnit jakavat tekstin napakoihin lukuihin, kuten vaikka:

Oi Ulla ja Mark!, Vuodatetut kyyneleet, Räjähteleviä sisaria ja temperamenttisia ystäviä, Ruususen unta, Oi nuoruus!, Kun pojat olivat kuin jumalia ja Helsinki kuin taivas…

Voihan Priska!

Täysin tietokirjan viileänä ja varautumattomana luin Rasavillejä ja romantikkoja kunnes tultiin kirjailijaan Merja Otava ja hänen Priskaansa. Kirjailija ja koko hänen tuotantonsa on mennyt minulta täysin ohi – tai sitten siinä on ollut jotain, mitä äitini on halunnut minulta sensuroida, sillä luinhan luvatta öisin jo taskulampun valossa Välskärin kertomuksia ja Parraksen Jojokin katosi jonnekin…

Katson Merja Otavan kuvaa ja hän muistuttaa minua jostakin lapsuuden ystävästäni. Alan lukea ja kerta kerran jälkeen tulee yhtymäkohtia omaan elämääni. Kaksi on sattumaa, kolme ehkä ei enää, viides on jo magiaa. Koimme lukion samoin, innostuimme Vihervaaran Annasta ja Alcotin Pikku Naisista, hurmioiduimme Brontën sisarusten maailmasta, pidimme ahkerasti päiväkirjaa sekä kirjoitimme kirjeitä, halusimme kirjoittaa tajunnanvirtaa, sekoittaa puhe- ja kirjakieltä, osallistuimme molemmat eri kirjoituskilpailuihin, mutta kummassakin oli sama osallistujamäärä eli 149. Merja voitti Priskallaan Anni Swanin muistoksi järjestetyn kilpailun 1959, minä omani runsas parisenkymmentä vuotta myöhemmin eräällä novellilla. Miten minusta tuntuukaan, että kuka tähän kirjaan tarttuu, löytää sukulaissielun, onpa hän sitten tyttökirjahahmo tai kirjailija, tuttu tai tutuksi tuleva.

Kirjassa yksi Priskan lukijoista, Liisa, kertoo, miten juuri Priskasta tuli hänen elämänpelastajakirjansa:

Muistan, kuinka Priskan Jyri-serkku oli patistanut tätä kirjoittamaan peloistaan: ”Tutustu, tutustu, pentele, siihen pelkoosi – et sinä muutoin sen herraksi pääse!” Priska kirjoitti peloistaan ja minäkin päätin kirjoittaa omista tunteistani, vaikka se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Tämä Priskan opetus omiin pelkoihin tutustumisesta on yksi viisaimmista ja merkittävimmistä elämänohjeista, mitä olen kirjoista saanut ja siksi Priskalla on aivan erityinen paikka sydämessäni.

Oi Sara, oi tytöt, katsokaa, Iiriksen kurjet ovat jo poissa. Kaunis alakulo valtaa mielen kuin valkea kuura maan. Juuri nyt tuntuu niin todelta se, mihin Merja Otava (kirje 25.8.2013) saa päättää tämän pitkän, rasavillivuosien muistojen innoittaman kirjoituksen:

”Haluaisin sanoa motokseni: ”Nyt on nyt on nyt”, mutta elokuun lehmusten kahinasta olen kuulevinani : ”Tempus fugit”.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjan pauloissa

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa

Johan Bargum: Syyskesä

Kolme vuorokautta.

Että voi istua kahvilassa, ravintolassa, yökerhossa kaksitoista tuntia ja puhua puhumistaan, kuin olisi aina tuntenut toisensa, koko ikänsä, eikä se silti riitä? Että sellaista tapahtuu?

Kolme vuorokautta.

Lehtiä ja postia, jota kertyy eteisen lattialle. Tapaamisia, luentoja, joita en edes perunut, vaan joilta jäin muitta mutkitta pois. Verhot ikkunoiden edessä. Puhelin irti.

En ollut tiennyt, että sillä lailla voi lumoutua.

Johan Bargumin herkkävireinen Syyskesä (Sensommar, Tammi 1993, suomennos Rauno Ekholm) on ollut lukulistallani siitä hetkestä kun luin saman kirjailijan Syyspurjehduksen Aikaa ei ollut syyskesällä, joten tämä marraskuu on juuri otollinen tälle kirjalle, joka olikin joltain kohdin aika eri kuin mitä odotin.

Kirjan kansi on kaunis ja herättää mieliin hurmaavien pitsihuviloiden menneen maailman kuiskeet, meren suolaisen tuoksun, lokkien huudot, pitkät, kuumat kesäpäivät täynnä sudenkorentoja ja iltaisin lepakoita suih, suih, suih…

Vanha nainen haluaa tulla kuolemaan huvilalleen. Hän haluaa sinne myös molemmat poikansa, Olofin sekä tämän pikkuveljen Carlin, joka saapuu perheineen Yhdysvalloista. Tunnelma alkaa hautua kuin suvipäivinä ennen ukkosta. Linnut vaikenevat. Puut eivät suhise. Merikin on täysin pläki. Ei ole purjehduskeli. Vain ruusujen tahmea tuoksu täyttää kuoleman odotuksen päivät. Ja jossain Carlin lapset, Tom-setä ja avuksi pyydetty diakonissa. Ihan sama missä, sillä kaikkialla eräs muisto ja Klara. Carlin vaimo.

Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta. Ne molemmat ovat läsnä tässäkin kirjassa. Syyskesä on kolmiodraama kuten oli Syyspurjehduskin. Aihetta vain lähestytään toisin, mutta nyt eräs draamaan osallisista eli Carl aiheutti minulle niin tumman varjon, että huvilakin peittyi näkyvistäni. Näin vain pimeän meren ja tunsin ihollani Bargumin kyvyn kirjoittaa pahasta. Siitä, mikä näyttää hyvältä ja menestyy niin, että äitinsäkin häikäistyy hänen loisteessaan ikisokeaksi. Mieleeni tuli Herman Koch, joka Illallisessa ja Lääkärissä kirjoitti juuri tällaisista ihmisistä, hyvältä näyttävistä, pahalle antautuneista menestyjistä. Ihmisistä kuten Carl. 

Syyspurjehdus on kirjoitettu paljon Syyskesän jälkeen. Bargum on hionut timanttiaan. Tiheän teksti mestarinäyte Syyspurjehdus oli viime vuonna lukuvuoteni yli sadan kirjan joukossa kuudenneksi paras ja ns.sydänryhmän paras. Erona Syyskesään ylittämätön tiheys, joka saaristolaishuvilassa saa hienoisia häiriöitä, kun pitääkin miettiä kuka on Sebastian, Sam tai Heidi. Lasten leikit, heidän äänensä rannalta ja Heidin tekoreippailu eivät kuulu siihen raskaaseen ja tahmaiseen kostoon, joka suorastaan tihkuu huvilan jokaisessa hengityksessä. Vanha huvila huokaa raskaasti päättäen siirtää katseensa kuolevaan vanhaan naiseen, naiseen, jonka takertuva rakkaus on suorastaan sairasta. Armosta sanokaamme sitä sokeaksi.

Lepakoiden sokeat kiidot, suih, suih, suih…Joku tulee yöpaidassa ulos. Häntä on vuosia odottanut mies, jolta meriusva on peittänyt jo muistonkin. Kurkitusaukot ovat kiinni. On vain elämänmittainen juoksu unohduksesta unohdukseen.

Hän vie kätensä päänsä taakse. Hän sivelee kämmenillään sängynreunaa ja katsoo kattoon, jonnekin hyvin kauas. Se näyttää kummalliselta, aivan kuin hän vilkuttaisi tai haluaisi sanoa: Minä antaudun. Tunnen hänen rintojensa välissä tuoksun, kuin kehdossa, kuin jossain, mikä ei ole edes muisto.

Ja hetkeä myöhemmin: näin oli tarkoitus, aina ja ikuisesti, aamen.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena, Maria, Anni Liisa Jaana  Erja Kaisa  Aletheia ja Sanna

Hiirulaisen lumitouhuilua

Viikonloput on toivotettu etc., mutta en voi olla heti jakamatta näitä suloisia hiirulaiskuvia kanssanne. Kuten tiedättekin sisareni aviopuoliso on  luvialainen lehti- ja luontokuvaaja Pekka Mäkinen, jonka loistavia otoksia olen teille tarjoillut karhuista lintuihin ja kaikkea siltä väliltä. Nyt on vuorossa pieni hiirisarja, jota Pekka on työstänyt neljä vuotta: Luontokuvaus ei ole kärsimättömien puuhaa! Kukapa ei heltyisi kun katsoo noita silmiä ja pyöreitä korvia...'Tässä minä odottelen, mitä lintujen ja oravien talvipöydiltä putoilee...Nälkä jo kurnii masussa.'

'Iiiiik, nyt minusta kuitenkin tuntuu, että joku seuraa touhujani...' Tähän on hyvä lisätä, että sain just kuulla, että kahdet uudet silmälasit ovat saapuneet ja noudettavissa, mutta Personal Trainerini pakottaa minut pitkälle lenkille ja kaksi päivää lepoa. Eilinen menikin kauppojen hullunmyllyssä, joten nyt yritän olla kaksi päivää out of office. Ensi viikolla tulee monta kirjaa...Ihana viikonloppu edessä, sillä Lumimies lupasi kokata koko viikonlopun;)

'Olen introvertti hiiri, eikä minulla ole mitään mielenkiintoa julkisuuteen, jota tämä poseeraaminen edellyttää, joten taidanpa kaivautua lumen hellään syliin...'

'No niin, nyt sitä saatiin oma lumiluola-aika. Kukaan ei löydä ja saan rauhassa miettiä omia hiirulaisajatuksiani. Unohdinkohan jotain...Jaa no, pitäähän sitä jollakin tavoin reviirinsä merkitä.'

Kiitos Pekka ♥

Smile

Kuusi kuvaa kesästä -haaste

Sain Minttulilta Kuusi kuvaa kesästä -haasteen: Kiitos Minttuli ♥ Kuusi kuvaa ei nyt millään riittäisi, sillä meille on tänä vuonna yhteensä tapahtunut niin paljon, että taidan tehdä kaikesta vielä yhden muun koosteen, joten nyt nopeasti tämä ennen kuin lähden kaupoille hankkimaan lisää ledejä. Kuva on toukokuisesta Salzburgista, jonne teimme kahden viikon kevätmatkan. Nyt sain rauhassa seisoa kuvattavana lempeässä kevättihkussa vanhassakaupungissa, kun se edellisenä aurinkopäivänä oli niin täynnä kiinalaisia turisteja, että käännyimme jo sisääntulossa takaisin. Matkan anti oli monipuolinen, mutta se hautasi pikkubiritin sisälläni. Tämä ensimmäinen vuosi Vapaaherran kanssa meni remontteihin ja totutteluun vapaudesta,  mutta seuraavana syksynä meidät löytääkin sitten jo saksan kertauskursseilta. Jatkossa suuntaamme sinne, missä viihdymme molemmat parhaiten eli aina vain alppimaihin. Vanhat ihanat muistot heräsivät ja kaikki oli just kuten haluamme.

Hyvä kun olin matkalta selvinnyt, niin tytöt yllättivät ja veivät minut Jyväskylän yöhön. Meitä on neljä, mutta tässä kuvassa Bessu ja minä Sen Yhden Paikan ulkopuolella. Kotiuduimme joskus aamuneljältä...Oli niin hauskaa, että tästä lähin juhlimme jokaisen pyöreitä sekä 45, 55, 65, 75, 85 -vuotisjuhlia räväkästi. No, siis hyvää paremman ruoan äärellä laatuviineistä nauttien ja jatkot ovat sallitut. Huom. illan dress code oli poikkeuksellisesti pitkät housut, sillä oli toukokuu, mutta halusimme nauttia myös viinipihasta...

Suvella saimme myös uuden perheenjäsenen, sillä tyttäremme Meri ja rakkaansa Teemu ottivat Dinalle kaveriksi shetlanninlammaskoira Taikan. Täällä juttua lisää

Heinäkuussa vietimme pitkää viikonloppua äidillä ja asian kuului tietysti päivä Yyterissä ja toisena päivänä kävimme syömässä perheen kanssa Reposaaren Merimestassa, jota suosittelen!  

Nuorten lähdettyä matkoille saimme pitää Dinaa ja Taikaa luonamme melkein kaksi viikkoa! Koiruudet tekevät talosta kodin, mutta meillä ei ole nyt aikaa omalle koiralle, sillä aiomme olla jonkin aikaa levottomia ja lähteä milloin vain ja minne huvittaa. Nuortemme koirat saavat olla nyt myös meidän koiriamme. Täällä lisää kuvia koiruuspäiviltä.

Sade sopii minulle ja myös puutarhalleni. Pidän tämän vuoden puutarhakuvistani eniten tästä ristinummiruususta sadepisaroissa.

Haastan edelleen Jaelin,  Opuscolon,  Birgitan, Päivin,  Katjan,  Sarpun ja Anna-Liisan

Jos haluat lukea lisää hektisen vuotemme ensimmäiseltä puolivutiskaudelelta, niin löytyy täältä

Lukusuositus on Oma aika -lehti ja siitä kiinnostava Eija Aatelan haastattelu kirjailija Hannu Mäkelästä: Hannu Mäkelän kirjailijaelämää Suomessa ja Venäjällä. Huomatkaa myös Fabian Björkin vaikuttavat kuvat.

Oi!, sunnuntaina tulee sitten toistaikseksi viimeinen Silta...Onko elämää Sillan jälkeen!

Ihanaa viikonloppua tasapuolisesti teille kaikille♥  Ensi viikolla kirjoja, aivan erityinen kakku ja ehkä vähän myös...;)

Love
Leena Lumi

Hollow Talk

Puheenvuoro: Kotimainen kirjallisuus

"Olin kuuntelemassa Helsingin yliopistolla 12 tuolia luentosarjasta Riikka Peloa. Hän kertoi Tsvetajevasta ja omasta kirjastaan Jokapäiväinen elämämme. Luentosarjaa vetää Pekka Pesonen ja hän mainitsi, että Marja-Leena Mikkolalta on tulossa Tsvetajeva -suomennoksia. Se oli vain sellainen ohimennen huomautus, mutta toivossa on hyvä elää. Myöhemmin hän vielä mainitsi, että Kaisa Iäskin julkaisee omia suomennoksiaan Tsvetajevalta. Pitäisin tuota ihan luotettavana tietona.

Olin niin onnellinen tuosta Pelon Finlandia ehdokkuudesta! Totesin, että sen ansiosta uskoni suomalaiseen kirjallisuuskenttään ei ole ihan lopullisesti murentunut. Muuten minusta yleensä nuo ehdokkaat ja koko suomalainen kirjallisuus on vähän semmoista sisäsiistiä. Monet kirjat ja F-ehdokkaat ovat oikein hyviä ja laadukkaita, mutta jotenkin...Suomalaisesta kirjallisuudesta puuttuu usein rohkeus, hurjuus, rajojen ylittäminen, intohimo. Pelataan varman päälle ettei epäonnistuta, mutta aivan toisenlainen luovuus voisi tuottaa LOISTAVIA onnistumisia, uusia nimiä, maailmanluokan kirjallisuutta."

Yllä puheenvuoro paljon kommentoivalta lukijaltani sähköpostilleni. Kuten varmaan arvaattekin, vastaan viikoittain ehkä noin sataan sähköpostiviestiin kommettivastausten lisäksi. Välillä olen parisuhdeterapeuttina, joskus piristän alakuloisia, mutta useimmiten käymme kirjallisia keskusteluja. Tässä S:n kommentissa oli kiintoisaa se, että hän ei kirjoittanut sitä Leena Lumiin. Aivan kuin olisi vaarallista kirjoittaa ulos, että rakkaan kotimaamme kirjallisuus liian usein on samoja nimiä ja liian varman päälle kirjoitettua tasapaksuutta. Puuttuu yllätys. Jää jäljelle kyllästys.

Helsingin Sanomien raati julkaisi oman mielipiteensä aiheesta 16. marraskuuta  Jutussa Kirjallisuus voi sittenkin hyvin - HS-raati tyrmää väitteet suomalaisen kirjallisuuden keskinkertaisuudesta ja tasapaksuudesta. Raati on koottu eri alojen vaikuttajista, mikä tuo vastauksiin raikkautta. Yleislausuma oli, että kolme neljäsosaa vastaajista on sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan riittävästi hyvää kotimaista kirjallisuutta. Siis hyvää...

Ja nyt puheenvuoron saavat muutamat raatilaiset:

"Kirjailijoille fyysinen kirja on fetissi. Se tuntuu estävän todellisen luovuuden: miksi kukaan ei luo kielen avulla tarinoita ja maailmoja, kanavasta riippumatta."

Jaakko Veijola, mainonnan suunnittelija

"Turvallisessa ja hyvinvoivassa Suomessa asuvan kirjailijan voi olla mahdotonta kirjoittaa merkittävää yhteiskunnallista kirjallisuutta ajastamme."

Riiko Sakkinen, kuvateiteilija

"Ongelma on kiire. Kirjailijoilla on kiire julkaista ja menestyä, kustantajilla on kiire panna kasaan ja kiire saada kirja liikkeelle varastosta. Kirjakaupoilla on kiire päästä kirjoista eroon. Pahinta on tietysti kirjailijan kiire."

Ville Ranta, sarjakuvataiteilija

"Olen jo kauan sitten luopunut toivosta. En lue enää suomenkielistä kirjallisuutta."

Paul Lillrank, teollisuustalouden professori, Aalto-yliopisto

"Kirjallisuuden suurin ongelma on tällä hetkellä se, etteivät edes aktiivisesti kirjallisuutta seuraavat lukijat enää tiedä, mitä kaikkea julkaistaan.--Palkinnot, kohut, ulkokirjalliset seikat ja samat, tutut, varmasti myyvät nimet nostetaan joka ikisessä lehdessä esille. Julkisuus yksipuolistuu.--Myös kustantajat tuntuvat hyväksyneen sen, että vain muutamalla nimikkeellä tehdään koko kirjakauden tuotto."

Tiina Pystynen, kirjailija ja graafikko

Torstai on toivoa täynnä, joten ottakaa tänään iloa elämäänne Hesarin Pystysestä, jossa Tiina Pystynen sanoin ja kuvin käy taistoon Unhoon jäävän kirjallisuuden puolesta. Leikatkaa talteen!

"Jokainen voi perustaa oman kirjallisuuspalkinnon!"  Pystynen

Kirjallinen ennakkopaljastus: Leena Lumi -blogin paras kirja vuonna 2013 on Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Blogini alusta lähtien paras kotimainen on saanut samalla Leena Lumi Finlandian. Se on vain kunnianosoitus, syvä niiaus, mutta jopa polvistuminen mykistävän upean edessä. Kerran sain tavata oman Finlandia -palkittuni ja hän sai ihan oikean palkinnon: Aila Meriluodon Tältä kohtaa - Päiväkirjat vuosilta 1975-2004 jota hänellä ei vieä ollut. Kirjailija oli Marja-Leena Virtanen kirjallaan Kirjeitä kiven alle

Kuvassa kirjailija Marja-Leena Virtanen ja minä Helsingin kirjamessuilla 2011. Ihana, ihana ihminen ja mikä kirjoittaja ♥ Tästä kuoharien äärestä jatkoimme sitten vielä Helsingin yöhön...hyvän ruoan, viinin ja seuran ääreen.

Mukavaa torstaita! Meikä lähtee nyt tänne...

Love
Leena Lumi

Eräs automatka

Kaisa & Aleksi Kuokka: 24 askelta jouluun

Kaisa & Aleksi Kuokan kirjassa 24 askelta jouluun (WSOY 2013) on mukava idea, jossa voimme kulkea joulukuun ensimmäisestä päivästä valon juhlaan, jouluun, step by step, ja vailla stressiä. Vaikka kirjassa onkin aika paljon askartelua ja herkkujen valmistusta, on yleistuntuma leppoisa. Rauhallisin mielin askartelemme omatekoisen joulukalenterin sekä väsäämme havuista erilaisia kransseja. Kaikki tämä kynttilöiden lempeässä valossa.

Kirjan kuvat ovat Aleksi Kuokan ja ne ovat herkän mattaiset ja värit ovat tarkkaan harkitut. Neljäntenä päivänä leivomme. Teemme joko Mantelista kerroskakkua, Vanhan englantilaisen kakun, Tahmeaa joulupullaa, Kuokan käpykakun tai Puolukkaisen juustokakun. Minä valitsen nyt Mantelisen kerroskakun:

Kakkupohja:

kananmunan valkuaisia 9
suolaa ripaus
sokeria 3,5 dl
mantelijauhoa  8 dl
70 % tummaa suklaata 150 g

Täyte:

kermaa  5 dl
tomusokeria 0,5 dl
kahvilikööriä 3 rkl
liivatelehtiä 2
70 % tummaa suklaata 50 g

Valmistele - Leikkaa valmiiksi viisi leivinpaperia ja piirrä niiden toiselle puolelle halkaisijaltaan 24-26 cm:n ympyrä. Käännä sitten paperit toisin päin ja voitele ne pyöreän muodon kohdalta.

Tee taikina ja paista - Vaahdota valkuaiset ja ripaus suolaa kovaksi vaahdoksi. Lisää sitten sokeri koko ajan vatkaten. Lopuksi sekoita joukkoon mantelijauho varovasti käännellen. Levitä taikina leivinpapereiden päälle ympyröiden sisäpuolelle. Paista pohjia 180 asteisessa uunissa noin 15 minuuttia tai kunnes pohjat ovat rapeita ja kuivia. Anna pohjien jäähtyä leivinpaperilla. Sulata sillä välin suklaa miedolla lämmöllä kattilassa ja levitä se jäähtyneiden pohjien toiselle puolelle...

Valmistele täyte - Liota liivatteita kylmässä vedessä. Vaahdota kerma ja mausta se tomusokerilla ja liköörillä. Tee espressokahvia ja liuota liivatelehdet kuumaan kahviin. Anna kahviseoksen jäähtyä ja lisää se sitten kermavaahdon sekaan.

Kokoa kakku - Nosta alimmainen pohja tarjoilulautaselle suklaapuoli ylöspäin. Kokoa kakku levittämällä väleihin kermatäytettä. Jätä täytettä jäljelle myös koristelua varten. Levitä täytettä kakun pinnalle ja raasta sen päälle tummaa suklaata. Juhlavuutta tuomaan voit ripotella pinnalle vielä hopeakuulia. Nosta kakku kylmään ja anna tekeytyä hetki ennen tarjoilua.

Jätämme kakun vetäytymään ja keskitymme lahjojen paketointiin. Jutun otiskko on Paketointi on puoli lahjaa ja siinä olen täysin samaa mieltä. Minä aikuisten oikeasti etsin kauniita joulupapereita jo vuotta ennen seuraavaa joulua, mieten tarkkaan sitomisnarut ja kerään, kuten kirjassakin neuvotaan, pitkin vuotta sopivan kokoisia laatikoita, joihin lahjat on helppo pakata - ja sitten samalla vähän huijata joulu-uteliaita;) Kun koittaa 14. päivä (lue: askel), postitamme joulutervehdykset ja mieluusti omatekemät.

Jutussa Mistä on joulu tehty? esitellään joulunmakujen ja tuoksujen antajamausteet, joista kaneli lienee varmaan ihan huipuin ja sitähän voi sitoa vaikka vanhanaikaiseen joulupakettiin paperinarulla kiinni. Mausteista jumalaisin on sahrami ja olenkin menettänyt sille kokkaajan sieluni...Neilikoita pistellään applesiineihin ja tähtianiksia voi käyttää vaikka glögeihin, mutta voi niitä myös ripotella koristekulhoihin joulun tuoksua antamaan. Muistatteko sitä joulua, kun pyysin Lumimiestä tuomaan kaupasta paljon tähtianiksia ja hän toikin nomparelleja...Oi näitä muistoja!

Uskokaa tai älkää kirjassa tehdään itse makkaraa! Ja ihanaa: Blinejä! Kirjassa onkin niin runsas ruokareseptitarjonta, että aion viedä teoksen ruokakirjoihin. Ruokien lisäksi on mukana myös juomapuoli eli vahvaa glögiä ja munatotia.

Juustot sopivat erityisen hyvin jouluiseksi jälkiruoanksi. Ne ovat hellpa tarjottavaa vieraille ja maistuvat myös perheen keskeisillä herkkuhetkillä. Valitse muutama erilainen juusto, jotka täydentävät toisiaan mutta ovat riittävän erilaisia, kuten manchego, brie, appenzeller ja roquefort. Ota juustot lämpimään reilu tunti ennen kuin niitä on tarkoitus nauttia, näin niiden maut pääsevät oikeuksiiinsa. tarjoa juustojen kanssa joulupipareita ja suolaisia keksejä sekä viikunahilloa, päärynöitä ja portviiniä.

Olen teille usein kertonut, että meidän joulupöytämme on kalapöytä ja pyrimme tuomaan sinne joka vuosi yhden uuden kalajutun. Tänä vuonna se olkoon Kaisa ja Aleksi Kuokan Graavilohirulla korvasienikastikkeella. Nyt vain pitää saada jostain kuivattuja korvasieniä..., sillä eihän suppikset kai tähän...Ruokapuoli on niin edustettuna kirjassa, että saamme myös Burgundin pataa, Tartaria, Siankylkirullaa, Madekeittoa, Manchegokohokasta ja mielettömästi houkuttavia jälkkäreitä. Itse sain ahaa-elämyksen Perinteiseen sienisalaattiin, jonka olen aina tehnyt kuohukermaan: Senkin voi valmistaa smetanaan, joten tuli slaavilaista tuulahdustakin ripaus jouluun. Olen ihan hulluna kaikkiin smetanaohjeisiin.

Tämän hurmaavan kirjan nostaessa joulunodotustunnelmiamma saavumme aatonaattoon, jolloin varmaan jo monessa perheessä koristellaan joulukuusi, sillä on niin kiva herätä aattoon, jossa joulu on jo odottamassa. Aatonaattona ehkä lapset koristelevat kuusta, äiti suunnittelee jo kattausta ja isä noutaa joulukalat ja mädit.

Aatto on tullut ja sen riemut ja ilot. 24 askelta jouluun on kuljettu toivottavasti lumen valossa, mutta ainakin joulun odotuksessa. Kirja saa viipyä esillä, hämärä putoo ja lopulta jouluyö, jonka taikaa odottavat kaikki ne, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden.  Tämä kaunis tumma kuva olkoon nyt tunnelma siitä hetkestä, kun ollaan jo kahdestaan. Kaikki pikkutontut ovat jo unten mailla ja: Oi jouluyö!


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa