Hän kääntyi
katsomaan Tiinaa. Heikkoina hetkinä hän oli varma, että se ei tarvinnut häntä
enää niin kuin ennen. Kesti pitkään, ennen kuin Tiina huomasi hänet ja laski
lehden ja katsoi takaisin…
Joonas
Konstigin kirja Totuus naisista (Gummerus 2013) on kertomus Tapani Koskikarasta,
56 vuotiaasta miehestä, joka on lievästi sanottuna tuuliajolla sekä vaimonsa
Tiinan että tyttäriensä Ronjan että etenkin Roosan elämästä. Tapani on mies,
joka haluaa hallita elämäänsä, pitää sen kurssin tiedossaan. Hänestä tulee
Prometeus Plasticsin Suomen talousjohtaja ja tässä se outo syy, miksi tämä
kirja tuli minulle: Mieheni on tehnyt uransa muovialalla ja itse tulen
pitäjästä, jossa oli yksi Suomen uraauurtavia muovitehtaita. No, tämä syy oli
vain toinen, sillä teoksen nimi Totuus naisista, oli minulle kuin taisteluhansikas,
johon en voinut olla tarttumatta. Aloin hioa sanansäilääni jo ennen kuin kirja
oli saapunut minulle. Mietin, että taas yksi suomalainen mies laukomassa
typeriä ja katkeria mielipiteitään naisista. Tylsiä väittämiä, jotka
kohdatessani tekisin tekstistä hakkelusta. Enempää väärässä en voinut olla,
sillä ainoa minuun takertunut stereotypia on lause: ”Se ei käyttäytynyt niin
itsestään selvästi kuin kiistattoman kauniit naiset hänen etäisen, kokemuksensa
mukaan tekivät.” Ehkä adjektiivi ’etäinen’ saa minut nyt niin lauhkeaksi, että
siirrymme suoraan siihen, mitä tämä kirja oikeasti on.
Tapani on
ehdottomasti niin sympaattinen hahmo, että…en sanotuksi saa. Hän on omalla
lutusella tavallaan ihan hukassa osin vaimonsa Tiinan kanssa, mutta ennen
kaikkea sanavalmiin vanhemman tyttärensä, maailmanparantaja Ronjan kuin myös
itseltään hukassa olevan nuoremman tyttärensä Roosan kanssa. Jotenkin tuli
mieleen vuodet, jolloin sain seurata R:n ja M:n isä-tytär –suhdetta, jossa
kyllä molemmat kasvattivat toisiaan.
Hyvän
käsityksen Ronjasta saa luvussa, jossa kerrotaan perheen edesmenneen ukin,
Tapanin isän, syntymäpäivän muistoksi kotona syötävästä päivällisestä. Tapani
on arvostanut isänsä tyyliä monessa ja etenkin vaatetuksessa, sillä olihan isä
ollut Hyvinkään verkatehtaan omistaja. Hän odottaa muiden seuraavan mukana
tässä kunnioittamisessa, mutta:
”Niin että
naisen kunnia on miehen kunnia”. Ronja sanoi.
”Siis niin
piti vaimon puolta.”
”Että
pidetään naista kuin kukkaa kämmenellä.”
”No näin”,
Tapani sanoi.
”Romanttista.”
”Herrasmies.”
”Tietty
silloin ei vielä puhuttu sellaisesta hömpötyksestä kuin ylistämällä
alistaminen.”
Tapani ei
ollut kuullut sellaisesta. Näin äkkipäin se tuntui järjettömältä sanaparilta,
ja hän juuttui toistamaan sitä mielessään. Tiina laski padan pöytään, nosti
kannen ja paljasti osso bucco –kiekkojen luuydinsilmät ruskean lihaliemen ja
juuresten seassa.
”Silloin
sitä nyt vaan oli tapana ajatella, että kotonahan ne vaimot on tyytyväisempiä”,
Ronja sanoi. ”Keittiössä. Laittamassa herkkuja eläinten ruuminosista.”
”Nyt Ronja
tilanne on se, että sä voit puhua pyöreesti ja sanoa ettet tuomitse, mutta älä
esitä ettei kukaan muka loukkaannu tollasesta.”
Tämä tilanne
ajautuu sitten siihen, että Tapani poistaa vanhemman tyttärensä pöydästä, mikä
jälkeenpäin ajatellen on kuin pisara meressä nuoremman tyttären Roosan tavattua Micon ja kaiken
muuttua aivan muuksi kuin mitä Tapani oli voinut ikinä edes kuvitella. Kirjan keskiössä
ovat Tapani ja Roosa. Ja sitten tulevat kaikki muut. Tai sitten muut ovat
Tapanin ja Roosan välissä ja isä kadottaa joksikin aikaa turvaotteensa tyttäreensä,
jolloin…
Konstig
kirjoittaa hyvää kieltä. Olen allerginen suomalaisen dialogin heikkoudelle ja
etenkin puhekielelle, mutta tässä kirjassa edes teinien keskenään käyttämä
todella omituinen sanasto ei haitannut. Dialogi on luontevaa ja Tapani on sisäisessä
hämillään olossaan vakuuttava ja todentuntuinen. Hänestä on melkein pakko
pitää, mikä helpottaa paljon kirjan lukemista. Se, mitä kirjan
takakansitekstissä sanotaan ’romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista’
on kerrankin kustantajalta täydellinen ja kohdalleen osuva tiivistys, sillä
siitä tässä kirjassa on kysymys. Siitä
ja tragediasta, sillä kirja on yllättävä.
Olen niin
mielissäni kun luin tämän hyvän kirjan, jossa sovinismi ei sijaa saa, vaan
todellisen makuinen perhe-elämä. Konstig kirjoittaa tunneälyllä saavuttaen näin jotain olennaista. Uskon tämän kirjan kohderyhmän olevan sukupuolesta
riippumaton. Tapani on herrasmies ja huolestunut isä, mutta hän ei ole yhtään
munaton, joten odotettavissa ei ole tylsistymistä. Kun kaikki se, minkä piti
tapahtua on tapahtunut, näen Tapanin sielukkaassa tweedtakissaan maistelemassa
singel malt –viskiä. Aivan pikkiriikkinen kyynisyys on vallannut hänen
mielensä, mutta hän jättää kaiken oman mielensä huoneisiin:
Eli, tämä.
Tämä olisi siis se, tämä olisi hänen naisensa tässä elämässä. Kaiken
satunnaisuus huvitti Tapania silloin. Näinkö nämä asiat järjestyivät?
Naurettavan huonoa päätöksentekoa, jos sitä vertaili siihen, mitä hän oli
työelämässä päätöksenteosta oppinut: käytännössä ei mitään päätöksentekoa
ollenkaan, vain jonkinlainen polkuriippuvuus, että päädytään, ajelehditaan
johonkin suuntaan ja huomataan, että toinen on vieläkin vierellä. Joten pidetään
kurssi. Selittääkseen pois tätä satunnaisuutta ihmiset sitten puhuivat
kohtalosta ja sielunkumppaneista ja kuinka oli tarkoitettu että…
*****