Ruth Andreas-Friedrich kuulee erään järkyttyneen isän
sanovan: ”Kunnia menetetty, kaikki menetetty.” Hän pistää köyden kaksitoista
kertaa häväistyn tyttärensä käteen. Tyttö sitoo köyden tottelevaisesti lähimpään
ikkunaristikkoon ja hirttäytyy. ”Jos teidät häväistään, teillä ei ole muuta
vaihtoehtoa kuin kuolla”, selitti yhden tyttöluokan opettajatar kaksi päivää
ennen Berliinin valtausta. Yli puolet luokan oppilaista toimii tämän mukaan ja
hukuttautuu läheiseen järveen tai jokeen. Kunnia menetetty, kaikki menetetty.
Miriam Gebhardtin teos Ja sitten tulivat sotilaat.
Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä (Als die
Soldaten kamen, Minerva 2016, suomennos Maikki Soro) käsittelee tabua, joka on
vielä seitsemänkymmentä vuotta sodan päätyttyä yritetty vaieta kuoliaaksi:
Saksalaisnaisten ja osin miestenkin raiskauksia sekä sodan loppuvaiheessa kuin
miehitysvallan aikana. Hyvin monin tavoin, sekä julkituoduin, että
vaietuin, uhrien uhrius yritettiin ja osin yritetään vieläkin kieltää.
Gebhardtin laskujen mukaan sodan jälkimainingeissa raiskattiin ainakin 860 000
naista ja melkoinen määrä miehiäkin. Toisin kuin yleistetään, raiskaajia eivät
olleet vain puna-armeijan sotilaat vaan myös amerikkalaiset, britit,
belgialaiset ja ranskalaiset sotilaat. Yhdysvallat ’kunnostautui’ hyvin
erikoisella tavalla oikein mainostaen kotimaassaan haluttomia sotilaita
lähtemään Eurooppaan lupaamalla bonuksena helppoja naisia. Bolsevikit taas
pelottivat saksalaisia niin paljon, että osa saksalaisnaisista ryhtyi
vapaaehtoisesti suhteeseen amerikkalaisen sotilaan kanssa, mutta näitä naisia
ei tietenkään ole uhriluvuissa. Heidän ratkaisullaan oli kuitenkin
pitkäaikaiset seuraukset todellisille uhreille, joissa sekä lapsia että
vanhuksiakin, sillä jopa kymmeniä raiskauksia kokeneet, pahoin
traumatisoituneet aidot uhrit leimattiin joukkoraiskattuinakin 'liian helpoiksi' ja heiltä evättiin niin myötätunto kuin hedelmällisessä iässä olevilta
rahallinen tuki raiskauksen seurauksena syntyneen lapsen elättämiseen.
Saadakseen tukea, piti olla silminnäkijä, luotettava todistaja, mieluummin useampi. Myös uhrin oma
esiintyminen ja mitä hän teki, oliko avioliitossa vai ei ja oliko aikaisempia
lapsia, vaikuttivat korvauksen saamiseen. Suuri osa naisista kuitenkin vaikeni
katsoen näin olevansa osa hävityn sodan seurauksia, kuin korvaus holokaustista. Erityistä monissa
tapauksissa on nimenomaan joukkoraiskauksen tematiikka, joista voi lukea lisää
vaikka
Joyce Carol Oatesin kirjasta
Kosto:Rakkaustarina tai
Ann Heberleinin
teoksesta
Pieni kirja pahuudesta. Näin Gebhardt:
Huomio kiinnittyy myös lukuisiin mainintoihin
joukkoraiskauksista. Pommerin Lauenburgissa puna-armeijalaiset asettuvat jonoon
joka talon ovelle. Jopa 45 miestä saattaa raiskata yhden saksalaisnaisen
piittaamatta vähääkän, missä kunnossa tämä lopulta on. Uhrien joukosssa on
78-vuotiaita vanhuksia ja yhdeksänvuotiaita lapsiakin. Venäläissotilaat
puolustautuvat sanomalla, että saksalaiset kohtelivat heidän vaimojaan ja
sisariaan vielä paljon pahemmin. B. tapaa paikkakunnalta lähtiessään erään
maanviljelijän, joka kertoo, että hänen tyttärensä on samana aamuna otettu jo
viidennen kerran ”käsittelyyn”.
Hyvin erikoista ja huomionarvoista on, että raiskaukset
eivät rajoitu vain sodan jälkimaininkeihin, vaan miehitysjoukot jatkavat
tekojaan vielä ’60 –luvullakin. Kaikki valitukset tuntuvat kilpistyvän milloin
mihinkin muuriin ja tietysti yksi on se konkreettinen eli Berliinin muuri. Venäjän
lohkolla eli DDR:ssä ei ole soveliasta puhua ’pelastajan’ tekemistä
julmuuksista ja puna-armeija selittääkin tekonsa lyhyesti saksalaisten ’perisynnillä’
, josta seuraa rangaistus ja odottaa nyt kiitollisuutta ’pelastajiltaan’.
Äärimmäisen silmiinpistävää kirjan esimerkeissä on miesten
piittaamattomuus naisesta tuntevana, kärsivänä ihmisenä. Tähän
alkoivat hitaasti puuttua vasta 1970-luvun feministit. joista heistäkin osa,
etenkin Saksan feministit, puhui yleensä raiskauksista, mutta vaikeni omien
äitiensä julmasta kohtalosta. Yhdysvaltalainen journalisti Susan Brownmiller
julkaisi vuonna 1975 raiskauksia käsittelevän kirjan Against our Will (’Vastoin
tahtoamme’), josta tuli raiskausaiheen perusteos. Brownmiller näkee raiskauksen osana
patriarkaalista valtarakennelmaa:
Väkivaltaisesta tunkeutumisesta naisen ruumiiseen siitä
piittaamatta, että tämän koko olemus pyristelee vastaan, tuli miehelle tehokas
alistamisen väline, ratkaiseva todiste hänen ylivoimastaan, hänen miehisyytensä
riemuvoitto. Sitä, että mies huomasi voivansa käyttää sukuelimiään aseena ja
kylvää niillä pelkoa ja kauhua, on pidettävä tulen ja ensimmäisen kömpelön
kivikirveen ohella yhtenä tärkeimmistä esihistoriallisen ajan keksinnöistä.
Sodan voittajat ovat niitä, jotka raiskaavat.
Sota tarjoaa miehille mahdollisuuden halveksia naisia
estoitta.
Länsi-Saksan naisasialiike vaikeni äitiensä kohtaloista,
sillä näiden naisten tausta oli usein uusvasemmistolainen, eikä se halunnut
käsitellä vasemmistolle arkaa aihetta.
Saksassa koko asian käsittely on edelleen hakoteillä, sillä
kaikki yritys saada oikeutusta, kilpeää siihen, että muu maailma uskoo maan
yrittävän kääntää syyllinen-uhri-asetelman päinvastaiseksi. Kirjassa tarjotaan
esimerkkejä kirjoista ja elokuvista, joiden uskotaan tätä yrittäneenkin. Mukana mm. Günter Grassin Im Krebgang-teos. Aiheen käsittelyä sotkee vielä enemmän se, että oli
paljon saksalaisnaisia, jotka ilmimiantoivat toisiaan raiskaajille, ilmiantoivat
aikanaan juutalaisia natseille ja pahimmassa tapauksessa jopa osallistuivat
vaino- ja tuhoamispolitiikkaan. Saksalaisen naisen moninaisista rooleista kirja
tarjoaa kattavan esittelyn, joka todistaa, että emme todellakaan voi yleistää!
Kirja on äärimmäisen kiinnostava ja kertoo myös esimerkein,
miten erilaisia kohtaloita naiset kokivat ja miten he niistä selvisivät tai
eivät. Kerrotaan myös miten Saksasta alkaa vihdoinkin virrata valituksia ja
vaatimuksia Yhdysvaltojen miehitysvallan sotilaiden käyttäymisestä heidän
korkeimmille esimiehilleen. Viimeisimmät tiedetyt raiskaukset ovat 1960-luvulta, vaikka miehitys jatkuikin aina muurin murtumiseen asti. Tapasimme 1980-luvun lopulla Saksassa Yhdysvaltain
miehityssotilaan Fürthissä ja olimme hänen kanssaan lyhesti puheissakin eli ei mitään kivikautta Saksan Miehitysvuodet. Tämä
kirja tuokin kaiken kuin likemmä tätä hetkeä, sillä tuttu paikkakunta toisensa
jälkeen vilahtaa tapauskertomuksissa...
Ja sitten tulivat sotilaat käsittelee raiskausta ja sen
puolusteluja niin monelta kantilta, että soisin mahdollisimman monen lukevan
tämän sukupuoleen katsomatta. Siinä sopii samalla muistaa, että mitä sodan
loppuhetkillä ja miehitysvallan aikana tapahtui, tavallaan jatkuu vieläkin,
sillä teoilla oli seurauksenssa. Usein ne olivat sukupuolitauteja ja raakaa pahoinpitelyä, mutta myös raskauksia. Aborttiin suhtauduttiin hyvin eri tavoin
riippuen siitä oltiinko vaikka Baijerissa tai muussa osassa Saksaa. Ja
toisaalta, yllättävän moni äiti halusi pitää lapsensa, vaikka joutuikin hänet
yksin, ilman tukia ja häväistynä elättämään. Saksan liittotasavallassa,
Länsi-Berliini mukaan lukien, on vuonna 1956 virallisten tietojen mukaan vähän
alle 3 200 raiskauksen seuraksena syntynyttä lasta. Viranomaiset
nimittävät näitä lapsia ”miehityslapsiksi”, vaikka noin kolmasosa lapsista sai
alkunsa viimeisten taisteluiden kuluessa. Kuten jo edellä vihjasin, on todella
mielenkiintoista lukea, millä perusteilla viranomaiset sitten alkavat maksaa
korvauksia lapsista ja millaisia ovat korvauksia saaneet äidit.
Historioitsija, toimittaja Miriam Gebhardin teos on niin
analyyttinen, että näkökulma toisensa jälkeen avataan ja käsitellään. Jokainen
uusi havainto tukee, ei kaada, jo olemassa olevaa. Vain luvut vaihtelevat tutkijasta riippuen. Kokonaisuus on järkälemäinen tässä monien kulttuurien ja sodan seurausten sumassa, mutta ei
hahmoton, ei vailla uusia vastauksia. Niitä on paljon ja niitä tulee koko ajan
lisää. Gebhardin kirja on yksi vahva avaus lisää ymmärtää niin monien uhrien
vaikenemisen muuria, myös hänen oman isoäitinsä:
Tutkimukseni kuluessa ajattelin yhä uudelleen minua
edeltäneitä sukupolvia, jotka pelkäsivät joka nurkan takana odottavan murhaajan
tai raiskaajan ja jotka vielä 1970-luvullakin keräsivät lehtileikkeitä
vastaavista tapauksista todisteeksi miehisen väkivallan jatkuvasta uhasta. Omat
psykologivanhempani pitivät esimerkiksi Freiburgissa asuvan aran isoäitini
merkillistä käytöstä sotalesken ”seksuaalifobiana”, sillä hän ei miehensä
varhaisen kuoleman jälkeen enää halunnut läheistä suhdetta kehenkään mieheen.
Nykyisin ajattelen, että isoäiti oli Ranskan miehitysjoukkojen tullessa nuori,
yksinäinen nainen. Minusta on selvää, että hänelle tapahtui se, mitä naisille
ja lapsille saattoi kaikkialla ja koska hyvänsä tapahtua. Eikö tällainen
vaikuttaisi hänen ja hänen jälkeläistensä elämään?
*****