ILOISTA VAPPUA!

Toivotan kaikille lukijoilleni hauskaa ja omanoloistaan vappua! Älkää unohtako aamulla silliaamiaista tai -brunssia. Nämä tiirat on kuvattu Pekka Mäkisen toimesta eräänä vappuaamuna merellä klo 5 ja kuvan nimi on Silliaamiainen. 

Alcazar Burning

PIMPIT

Juan Manuel de Pradan kirja Pimpit (Cõnos, Like 1997, suomennos Tarja Härkönen) on hulvattoman hauska kirja. Se on myös kunnianosoitus kahdelle asialle, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista: naisille ja kirjallisuudelle. Teoksen 52 naiskuvausta vaihtelevat runollisesta absurdiin, koomisesta ironiseen, hulluttelusta herkkyyteen.

Yhteistä niille kaikille on loistelias kielenkäyttö, kielikuvien rikkaus, ihanat naiset sekä tietysti näiden salaperäiset, lumoavat pimpit.


Rohkeasti de Prada lähestyy naista kaikkein intiimeintä tietä ja löytää tästä verratonta kauneutta ja suloa.


Tämän lyhyen esittelyn jälkeen annan teille pari kutkuttavaa alkupalaa Pradan Pimpeistä!


Siis: Kippis Vapulle!

Ja tässä Loreto -tädin pimppi.

Tässä Kotiopettajattaren pimppi:

Reputimme aina kokeissa kesäkuussa, jotta isämme pestaisi meille naisopettajan kotiin antamaan yksityistunteja. Mitä kidutusta olivatkaan minuutit ennen kotiopettajattaren tuloa! Hän tuli kiireesti ja juosten, pitkästä bussimatkasta ja kävelystä uupuneena (hän tuli toiselta puolen kaupunkia pitämästä tunteja jollekin toiselle yhtä onnekkaalle), gabardiinitakki lepattaen ja salkku heiluen. Kotiopettajatar opetti kaikkia aineita englantia lukuunottamatta (hän oli saanut koulutuksensa kurtisaanin johtamassa tyttökoulussa Pariisissa), ja maanantain hän omisti matematiikalle, tiistain latinalle, keskiviikon maantieteelle (oijoi hänen pakaroidensa asumatonta atlasta) ja sitä rataa. Kotiopettajatar oli yleensä nimeltään Laura, tai Sofia, tai Sonia, jokin nimi arkisen ja hienon väliltä hänellä oli, ja hän vahti linjojaan kuin haukka, jopa niin tiukkana että näytti vähän nälkiintyneeltä (mutta se oli valelaihuutta). Laura, tai Sofia, tai Sonia, astui viereemme selittääkseen jonkin epäselvän asian palsamoiden murrosikämme täyteen puhjenneen nuoruuden aromilla. Gabardiinitakin alta näkyvät polvet olivat kuin leivän kannikat ja muistuttivat arpien kirjomina lapsuuden kompastumisista ja ruhjeista, ja me ojensimme kätemme ja kosketimme näitä pikku kannikoita, jotka ehtoollisleivän tavoin muuttuivat lihaksi. Laura, tai Sofia tai Sonia, antoi meidän panna kätemme polvelleen, kunhan emme menneet liian pitkälle, vaan jätimme sen hiljaa siihen kuin kissan joka sulattelee ruokaansa emäntänsä sylissä, mutta me manguimme hellittämättä lisää ja riisuimme hänen hameensa (sellaisen skottiruudullisen villahameen pliseerauksineen ja solkineen, koulupuvun etäisen sukulaisen), ja kätemme lakkasi olemasta kissa ja muuttui hämähäkiksi vaeltaakseen pitkin hänen reisiään, hiukan paksumpia kuin ensinäkemältä vaikutti, mutta ihastuttavia joka tapauksessa. Lauralla, tai Sofialla...

Ja niin pääsimme pikkuhousuihin asti, tuohon nukkuvaan silkkikolmioon, joka suojaa kotiopettajattaren pimppiä, ja laskimme kätemme pehmeäseinäisten reisien väliin ja huomasimme kostean aavistuksen, pikkuhousuja kukittavan kuuman tahran. Lauran, tai Sofian, tai Sonian, vedotessa...

...pimppi, jota saimmekoskettaa vain alushousujen läpi, oli täynnä käsittämättömiä kierteitä ja syrjähyppyjä, joita hyväilimme sormenpäillämme ja joille me myöhemmin lakanoiden sokeassa yksinäisyydessa osoitimme kunnioitusta.

Laura, tai Sofia, tai Sonia, keskeytti...

MUISTIN KAIKU

Preerialta tuulee…kuulen kurkien kaiut. Platte valuu ohitseni laiskana ja ruskeana heijastaen heikosti taivaan tyhjyyttä ja minua, potentiaalista fossiilia, joka kuljen pitkin nebraskalaista valtatietä, jossa 27 –vuotiaan Mark Schluterin avolava-auto pyörähti katolleen, kohden sitä pistettä, mistä Richard Powers keksi tehdä teoksensa Muistin kaiku (The Echo Maker, Gummerus 2009, suomennos Sari Karhulahti) tragedian yönpimeän näyttämön. Powers tiesi, mitä teki lähettäessään minut itse onnettomuuspaikalle, sillä nyt sain elämystuntuman tarinaan sulautuneena valtatien pölyyn, kurkien 60 miljoonaa vuotta vanhoihin kaikuhuutoihin ja preerian kuivaan tuuleen, joita ilman en olisi selvinnyt capgrasin syndroomasta sen ylitsevuotavine neuro-ongelmineen hukuttamatta itseäni Platteen.

Richard Powers on Elämäni Yllättäjä. Hän teki sen jo toistamiseen. Mutta nyt ei puhutakaan rotuteemoista eikä musiikista, vaan kurjista ja aivokirurgiasta! Tarina alkaa öiseltä valtatieltä, jossa Markin auto on kierähtänyt katolleen ja kun hänet leikataan autosta irti, todetaan vakava aivovamma, capgrasin syndrooma. Vamman seurauksena Mark ei muista mitään onnettomuudesta, mutta hän ei muista mitään edes entisyydestään puhumattakaan, että tuntisi sisartaan Karinia, jonka kanssa on aina ollut läheinen. Karinin on todella vaikea hyväksyä asiaa mitenkään ja niinpä hän paitsi yrittää jäljittää tuon yön tapahtumia, ottaa myös yhteyttä tunnettuun ja useita kirjoja julkaisseeseen neurokirurgi Gerald Weberiin. Asiat eivät suinkaan Weberin mukaantulosta helpotu, vaan alkaa mieletön helvetintanssi ihmismielen salatuissa sopukoissa, joissa aivonesteestä humaltuneet osalliset saavat juoda kärsimysmaljansa pohjaan asti.

Asianosaisten tilannetta ei ollenkaan helpota, että sairaalassa Markin yöpöydältä löytyy pieni viesti, jossa lukee: Minä en ole kukaan, mutta tänä yönä North Line Roadilla Jumala johdatti minut Sinun luoksesi jotta Sinä saisit elää ja toisit takaisin erään toisen. Kun Mark pääsee sairaalasta hän aloittaa armottoman etsinnän löytääkseen lapun kirjoittajan, sillä hänen mielestään vain tämä salaperäinen henkilö voi auttaa häntä löytämään takaisin omaan itseensä. Mark myös näkee viestin tuojan ainoana todistajana yön tuntemattomille tapahtumille autiolla valtatiellä. Hän unohti kuitenkin kurjet!

Ainoat todistajat katoavat nopeammin kuin kerääntyivät paikalle. Ne ahtautuvat muutamiksi viikoiksi joelle pulskistumaan ja lähtevät sitten. Saatuaan näkymättömän viestin kurkimatto purkaantuu rihmoiksi. Tuhannet linnut lentävät pois polveilevina muodostelmina ja vievät mennessään muiston Plattesta. Puoli miljoonaa kurkea hajaantuu ympäri mannerta. Ne matkaavat kohti pohjoista ylittäen vähintään yhden osavaltion päivässä. Vahvimmat taittavat taivalta vielä tuhansia kilometrejä, vaikka lensivät jo tuhat päästäkseen tälle joelle.


Jo yllä olevasta voitte päätellä, että Powers on jälleen tehnyt monikerroksisen teoksen, jossa olisi ollut ’matskua’ useampaankin romaaniin. Selvästikin kirjailija haluaa haastaa lukijansa. Hän olisi voinut tiivistää tekstiä, mutta sitä hän ei halunnut. Hän haluaa kirjoittaa tieteellistä tekstiä ja vielä monella tasolla. Hän haluaa erottua ja olla uniikki kuin lumihiutale. Hän haluaa lukijan vajoavan syvemmälle, syvemmälle Markin, Karinin, Geraldin ja muiden henkilöiden tunne- ja tajunnantiloihin. Hän haluaa lukijansa niin syvälle pohjaimuun, että lukija ei enää erota omaa todellisuuttaan kurkien taianomaisesta aamutanssista tai Markin sekopäisistä aivoituksista. Lukija vajoaa samaa vauhtia kirjan henkilöiden kanssa, yrittää löytää keitaita ja lukee innolla kertomuksia maailman vanhimmista lentävistä fossiileista, kunnes huomaa istuvansa Weberin luennolla kaivaten kipeästi takaisin kurkipreerialle, sillä et halua kuulla:

Hän heitti viime silmäyksen muistiinpanoihinsa, jotka olivat järjestykseen pantua tietämättömyyttä. Aivojen rinnalla ihmiskunnan kaikki tiedot ovat kuin sitruunakaramelli aurinkoon verrattuna. ”Aion kertoa teille tänään kahdesta ihmisestä, joiden tarinat ovat hyvin erilaiset.” Weberin ääni kajahti korkealle seinille kiinnitetyistä kaiuttimista täynnä vahvistettua auktoriteettia.

Aloitan H.M:stä, neurologiaa käsittelevässä kirjallisuudessa tiheimmin mainitusta potilaasta. Kesäisenä päivänä puoli vuosisataa sitten tietämätön ja virkaintoinen kirurgi yritti parantaa H.M:n pahenevaa epilepsiaa aivan tuossa salmen vastakkaisella puolella työntämällä ohuen hopeapipetin potilaansa hippokampukseen – tähän punertavanharmaaseen alueeseen heti tässä näin – ja imemällä sen ulos. Sen mukana hän poisti myös suurimman osan H.M:n parahippokampaalisesta aivopoimusta, toisesta mantelitumakkeesta sekä ento- ja peririnaalisesta aivokuoresta – tästä, tästä ja tästä. H.M., jotakuinkin teidän ikäisenne nuorukainen, oli hereillä koko toimenpiteen ajan.”


”Ne teistä, jotka olivat minun viimeviikkoisella luennollani ja joilla on toimiva hippokampus, eivät ylläty kuullessaan, että pipetillä poistettujen kudosten mukana lähti H.M:n kyky muodostaa uusia muistoja…”

Professori Weberin murentuminen tarinan myötä on kirjassa kaikkien kiinnostavinta. Kun täydellisestä elämästä, täydellisestä järjestyksestä alkaa pudota jonkun pienen, oudon iskun saaneena ja kaaos valtaa mielen, se väistämättä herättää uteliaiden ja myös lukijoiden kiinnostuksen. Weberillä lähtölaukaus oli hänen uusimman kirjansa saama murskaava arvostelu. Siinä ei auttanut edes tieto, että ’Julkinen arvostelu on vain jaettua skitsofreniaa’, vaan Gerald –parka joutuu virran viemäksi…

Omaa väristystään mukaan tuovat Karinin paluu entisen poikaystävän Danielin huomaan. Daniel kuuluu kurkien suojelijoihin ja tämän myötä kurjet liittyvät jännitysnäytelmän tavoin etenevään potilaskertomukseen, jonka lopputulema on paljon enemmän kuin capgrasin syndrooma. Myös Karinin todellinen luonne saa uutta valaistusta, eikä välttämättä kaikkein mairittelevimmalla tavalla.

Minä en voi tietää vastausta. Makaan väristen kostealla joenkumpareella katsellen kurkien aamutanssia. Tiedän, että ne jättävät minut tänään. Kyynelehdin sateena ja suren niin itseäni kuin tarinan henkilöitä. Preeria vaikenee. Sitten tuhansien kurkien massa lähtee lentoon päästäen kumeina kaikuvia, korvia särkeviä huutoja. Elävä äänimatto purkautuu rihmoiksi ja hajoaa taivaan vaaleaan sineen. Painan nyyhkyttäen pääni alas, kunnes joku koskettaa minua ja kuiskaa kaksi lohtua:

Kunpa ei olisi suljettu pois, kunpa ohuinkaan verho ei erottaisi tähtien määrästä.


Sisin – mitä muuta se on kuin avartunut taivas, lintujen lävistämä ja syvä kotiinpaluun tuulista.


Rainer Maria Rilkeä! Kiitos Richard, en kyynelehdi enää. Tiedän jo!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Anni M.

KIRJALLINEN ELÄMYSTUSINA

Päätimme Lumiomenan kanssa tehdä vappuviikon iloksi omat kirjalliset tusinamme. Olen tämän tehnyt ennenkin ja kun vertasin aiempaan, huomasin, että ikilistanikin elää! Parin viime vuoden aikana on ilmestynyt eräitä niin uskomattomia kirjoja, että se ei ole voinut olla vaikuttamatta myös minun 'ikuiseen' listaani. Hyvä niin! Ainoa varmuus on muutos. Alla näette minun tämänhetkisen listani, joka siis ei ole tämän vuoden parhaat kirjat lista, se ilmestyy vasta vuoden lopussa - tietysti. Katsokaa myös, mitä viehättävää kirjallista blogia pitävä Lumiomena on listannut.

Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus 1961)

John Irving / Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998)

Mika Waltari / Turms kuolematon (WSOY 1953)

Virginia Woolf / Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, Otava 2003)


Philip Roth / Ihmisen tahra (The Human Stain, WSOY 2003)


Thomas Mann / Taikavuori (Der Zauberberg, WSOY 1990)


Siri Hustvedt / Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008)


Geraldine Brooks / Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2008)


Ian McEvan / Sovitus (Atonement, Otava 2008)


Richard Powers / Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008)


Marcel Reich-Ranicki / Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001)


Joyce Carol Oates / Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009)

Listalta puuttuvat lasten- ja nuorten kirjat, sekä runo- ja harrastekirjat. Ne otan aina mukaani vuoden parhaat kirjat listaukseeni. Mikäli teillä on vielä lukematta jokin yllä mainituista kirjoista, niin suosittelen ryhtymään toimeen. Kaikki nämä kirjat löytyvät blogistani. Hakukoneeseen vain kirjan nimi ja sitten klikkaatte sanaa 'haku' ja se on siinä!

♥:lla kirjoista Leena Lumi 

kuva Frauen, die lesen, sind gefährlich (Ramón Casas y Carbo)

KIRJALLISTA IHMETTELYÄ

Nyt ajattelin vähän ihmetellä...Muriel Barberyn Siilin eleganssi (L'Èlégance du hérion, Gummerus 2009) on saanut varmaan enemmän kommentteja yhteensä kuin mikään muu kirja ja sen lisäksi kommenteista osa toimisi jo valmiina arvosteluna, sillä niin syvällisiä ne ovat. Olen postannut tämän kirjan muutamaan kertaan ja viimeksi silloin kun suosittelin sitä hiihtolomalukemiseksi. Juuri siihen postaukseen on tullut todella kiinnostavat kommentit. Laskin kommentteja yhteensä 39 kappaletta. Yleensä kirjoihin ei tule näin paljon, mutta uusiin korkokenkiini tai lenkkitossuihini senkin edestä;-)

Siilin eleganssia suosittelee Tuija Halmekoski Anna-lehdessä no 17 'kaikille, joita kiinnostaa herkkyys ja viisaus, plus teehetket'. Hän on antanut kirjalle täydet pinnat eli viisi aata♥ 

Toinen ihmettelyni koskee Richard Masonin kirjaa Muistojen huoneet (The Lighted Rooms, Gummerus 2009), josta itse pidin todella paljon. Kukaan ei tuntunut siitä kovasti piittaavan paitsi paras ystäväni Anne, joka löysi kirjasta samaa tragediaa ja suurta elämää kuin minä. No, sitten annoin ko. kirjan Evelle matkalukemiseksi Turkin lomaviikoille ja hän on nyt kommentoinut kirjaa ko. postaukseen suurella intohimolla. Käykääpä lukemassa! Evehän on kirjallinen persoona, runoilija ja Rainer Maria Rilken runojen suomentaja. Even kotisivut löydät täältä.

TÄNÄ AAMUNA OLISI HYVÄ SYNTYÄ MERENVAAHDOSTA...

Tänä aamuna olisi hyvä
syntyä merenvaahdosta,
uida mustekalojen kanssa,
rintani kelluisivat kuin meduusat,
olisin tahraton ja kimaltava.
Poimisit meritähtiä, helmiä hiuksistani.
Nuolisit sylini suolan.

Mutta minä olen aallokko
sihisevää sähköä, lihansyöjäkasveja,
vieraita elämänmuotoja,

minä olen vesi
joka nousee yötä pitkin silmiisi.

- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva 2009)

TÄMÄ ON SE KOHTA. SALAMA ON HETKEKSI...

Tämä on se kohta.
Salama on hetkeksi
seisahtanut taivaalle
ja kurjet löytävät
etelän sulistaan.
Tämä on se kohta yötä,
kukkuroillaan meistä.
Tämä on se kohta.
Edemmäksi emme
pääse, takaisin
emme tahdo,
tähän emme voi
kauaksi jäädä.
Tähän kohtaan
haluaisin painaa pääni.

- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)

KASVIKSIA, VIHANNEKSIA, HEDELMIÄ...

ja etenkin tomaattia eli lemmenomenaa kannattaa syödä runsaasti. Nämä vappuviikon 'tytöt' haastavat myös miehet terveellisempään ruokailuun. 

kuvat Sopranos keittiössä (Otava 2003)

SATA SOPPAA

Mikä on arjen pelastus? Soppa! Mikä on juhlan virittäjä? Eturuokakeitto? Mitä teet, kun budjetti ylittyy? Ison kattilallisen nuukuussoppaa! Riitta Pojanluoman Sata soppaa (Tammi 2010) on kuin oodi sopalle. Löydät sata soppaa, pääasiassa eturuokakeittoja, mutta myös pitokeittoja eli runsaita ja riittoisia kestiruokia sekä raikkaita jälkiruokakeittoja. Useimmista keitoista tarjotaan myös Sanna Peurakosken makuhermoja kutkuttavat kuvat ja kirjan koko ulkoasu on houkuttava.

Riitta Pojanluoma haluaa kirjallaan rohkaista luovuuteen ja mielikuvituksen lentoon: Siinä missä italialainen emäntä loihtii erilaisen pastaruoan vuoden jokaiselle päivälle, suomalainen sopantekijä voisi loihtia yhtä monta keittoa.

”Kun syöt haarukalla, olet kuin ongella, kun syöt lusikalla, saat kuin nuotalla”, sanoo sananparsi ja osallistuu keiton ylistyslauluun.

Keitto on kiehtova ruoka, sillä et tarvitse siihen tarkkaa ohjetta, vain luovuutta, rohkeutta ja kokeilumieltä. Keittäjän kekseliäisyydestä riippuu, millaisia elämyksiä ruokailijat kokevat.


Juhlavimmillaan keitto lienee hieno juhla-aterian aloitus, kermainen sienikeitto tai lasinkirkas, säihkyvä sienillä höystetty riistaliemi. Minulle itselleni erään ravintolan keväinen korvasienikeitto on juhlaa ja kevättä parhaimmillaan, mutta olenpa mennyt sinne lounasaikaankin ja syönyt vain hurmaavan sienikeiton. Huomiota herättävää lienee, että viimeiseen hoitotahtooni on erikseen mainittu, että haluan lähteä tästä elämästä nauttien suppilovahvero-, korvasieni- tai kantarellikeittoa ennen matkaani sateenkaaren tuolle puolen;-) Keitto ei siis ole mitenkään yhdentekevä makunautinto, vaan todellisen kulinaristin suuren intohimon kohde.


Sata soppaa kirjassa on erikseen ohjeita kiireiselle kokkaajalle, yrttejä käytetään runsaasti ja kala- sekä kasviskeittoihin lorautetaan mieluusti valkoviiniä.


Keittoa kannattaa aina valmistaa suurempi erä, sillä useimmat keitot sopivat pakastettaviksi. Minä käytän kahdeksan litran kattilaa, mutta olenkin ollut edellisessä elämässä armeijan muonitusmestari…

Pojanluoman kirjassa on heti alussa keittojen ryhmittely ja sieltä löytyy kaikkea mahdollista sienikeitoista äyriäiskeittoihin. Keiton kera on tapana tarjota lisiä ja täydentäjiä, joten nekin esitellään ennen varsinaisia keittoreseptejä.


Keitto on kaikista tunnetuista ruokalajeista kansainvälisin. Padat porisevat Afrikasta Nova Scotiaan. Meidän suomalainen keittokulttuurimme on maakuntakohtaista, joten Etelä-Pohjanmaalla on klimppisoppaa, Hämeessä perunasoppaa, Lapissa lohisoppaa ja Karjalassa madekeittoa. Olen itse kotoisin varttikarjalaisesta kodista, mutta ei meillä madesoppaa syöty. Sen makuun pääsin kun avioiduin rannikkolaiseen ja satakuntalaiseen perheeseen. Ja se vasta olikin herkkua! Anoppi oli tunnettu pitopassari, joten kelpasi siinä tottua hienoihin makuihin muussakin kuin madesopassa. Madesoppaan laitettiin muuten sitten mateen maksapalat mukaan. Ne olivat oikein niitä herkkusattumia.


Pojanluoma on tehnyt niin täydellisen soppakirjan, että vaikka auliisti annakin kirjojani lahjaksi ja blogini arvontoihin, niin, paras ystäväni arvaa jo...: Tämä kirja jää minulle! Teen joka ainoan sopan ja keiton mitä tässä kirjassa on. Olen niin luova ihminen, että sopat sopivat sielulleni. Luon niitä mistä vain, mutta nyt uusin virikkein kiitos Pojanluoman Sadan sopan.

Tämä kirja on kiva antaa lahjaksi kenelle tahansa, joka on vähänkin kiinnostunut ruoanlaitosta, eikä lahjavalinta mene pieleen. Satoja reseptejä en nimeltä luettele, mutta kaikkea löytyy Ranskalaisesta tomaattikeitosta Sepon syyssoppaan ja Voitaikinakuoren alla haudutettuun sieni-katkarapukeittoon. Kasvissyöjille löytyy useita vaihtoehtoja Gazpachosta kurpitsasosekeittoon ja lihansyöjälle Savuporo-juustokeitosta Unkarilaiseen gulassiin. Minä olen erityisen ilahtunut, että erilaiset sieni- ja tattikeitot ovat hyvin edustettuna. Tämä kirja on Suloista Soppaa ja Kulinaristin keittoa! Guten Appetit♥

KIRJAT JOTKA MUUTTIVAT MAAILMAA

Andrew Taylorin Kirjat jotka muuttivat maailmaa (Books That Changed The World, Ajatus Kirjat 2010, suomennos Simo Liikanen) on kirjahullun unelmaa ja hämmennystä. Ensin mainittua siksi, että eihän voi olla olematta kiinnostunut siitä, mitkä viisikymmentä kirjaa Taylorin mielestä muuttivat maailmaa. Ja toista siksi, että lukijan oma lista on takuulla suurin osin, mutta ei välttämättä, eri kuin Taylorin.

Hämmennystä helpottaa heti johdannossa kirjailija itse myöntäen, että tällainen lista on aina subjektiivinen ja että nämä kirjat ovat muuttaneet hänen maailmaansa. Toisaalta näiden kirjojen voidaan uskoa muuttaneen maailmaa tavalla tai toisella myös miljoonien muiden kohdalla. Silti, riippumatta omista mieltymyksistä ja mielipiteistä, Andrew Taylorin kirja on äärettömän kiinnostava: Ainakin minua todella kiinnostaa se, mitkä viisikymmentä kirjaa joku toinen valitsee!

Hyvin himokkaasti kävinkin Taylorin kirjan ’kimppuun’ ja unohduin sen kanssa täysin pois muusta maailmasta takkahuoneen siniselle talonpoikaisvuoteelle, sillä kuinkas sattuikaan: Kirja alkoi soittaa minussa muistoja…,sillä Taylor oli valinnut yhdeksi maailmaa muuttaneeksi kirjaksi teoksen, joka teki minusta sen mikä minä olen: värisokea!

Maailman tunnetuin orjuuden vastainen teos julkaistiin 20. maaliskuuta 1852. Se on Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa (Uncle Tom’s Cabin), joka suomennettiin hyvin pian ja sai nimekseen Tuomo sedän tupa. Kirja oli ensimmäinen suomennettu amerikkalainen romaani. Kirja aiheutti ilmestyessään niin valtaisan kohun, että jopa presidentti Abraham Lincoln esitteli Valkoiseen taloon kutsumansa Stowen vierailleen ”pienenä naisena, joka kirjoitti kirjan, joka aloitti Amerikan sisällissodan.” Sodan seurauksena orjuus lakkautettiin kaikkialla Yhdysvalloissa. Kirjasta on käännöksiä ainakin 60 kielelle ja sitä on myyty yli 34 miljoonaa kappaletta. Minä opin lukemaan liian nuorena ja luin myös tämän kirjan ikääni nähden aivan liian varhain, mutta toki myöhemmin uudestaan. Tämän kirjan valinta mukaan on Taylorilta Suuri Oivallus, Kirkas Tähti, joka on yhtä kirkas kaikille ihonväriin katsomatta.

Todellakaan en aio kertoa teille, mitkä kirjat Taylor on ottanut kiinnostavaan romaaniinsa, mutta voin kertoa, miten hän ne tarjoaa. Ensin mustavalkokuva, joka jotenkin liittyy kirjailijaan tai kirjaan. Sitten selostusta itse kirjasta ja miten se on aikanaan vaikuttanut lukijoihin ja mitä sen ilmestymisestä on seurannut. Sitten jännittävä lukunäyte ja usein se kirja, joka monen muun mielestä olisi pitänyt olla juuri tämän esitellyn kirjan sijasta. Ja ihan lopuksi faktaa itse kirjan kirjoittajan elämästä. Tästä esimerkkinä voi mainita James Joycen kirjan Odysseus, joka on alkukielellä 250 000 sanan mittainen! Joyce latasi kirjan niin täyteen kirjallisia, mytologisia ja filosofisia viittauksia sekä päälle vielä parodiaa, sanaleikkejä sekä Joycen uudissanoja: ”Hän pussasi hänen pyllynsä pullevia kellavia tuoksuvia mehuisia meloneja, kumpaakin pullevaa melonista pallonpuoliskoa…”, että Joyce arveli hänen pystyvän pitämään professorit kiireisinä vuosisatoja väittelemässä tarkoituksistaan.  Samana vuonna kuin Odysseus, julkaistiin T.S. Elliotin 434-rivinen runo Autio maa (The Waste Land) The Criterion-kirjallisuusaikakauslehdessä. Yhtä hyvin Autio maa olisi voinut kuulua Taylorin viidenkymmenen kirjan listaan…Tässä näemmekin, miten vaikea kirjallisen ihmisen on kertoa niin pienestä määrästä kuin viidestäkymmenestä kirjasta, sillä sanomatta mitään ei pystynyt Taylorkaan kulkemaan Autio maan ohitse.


D.H.Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja listalla ilahdutti minua samoin kuin Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli. Listalla on yllättävän suosittu ja ihan nykyaikainenkin teos, mutta sitten on jotain ikiaikaisia, joista on todella kiinnostavaa saada taustatietoja kirjan ilmestymisen ajoilta: ketä olivat lukijat silloin, miten kirja tehtiin, oliko jo pergamenttia vai hakattiinko teksti kiveen, millaisen vastaanoton sai aikanaan kirja, jonka myöhemmäksi versioksi lasketaan Alex Comfortin The Joy of Sex (Rakasta hellästi), aikamme ensimmäinen eroottinen teos Kama Sutra.

Näen jo nyt sieluni silmillä, miten eräs Kirjallinen Nuori Herra kiitää Akateemiseen kirjakauppaan, sillä hän ei malta olla tietämättä, mitä ovat ne muut kirjat, joita en maininnut ja mitä niistä kerrotaan…Hän löytääkin kirjasta yllätyksen! Suosittelen kirjaa kaikille kirjoista, mutta myös kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille. Ellet tunne eilisen kirjoja, miten ymmärrät mitään tämän päivän kirjoista!


Ja minä alan odottaa sitä päivää elämässäni, jolloin minulla on aikaa lukea kirja, jossa:

”…ja sitten minä pyysin häntä silmilläni että hän pyytäisi uudestaan ja sitten hän kysyi minulta jos minä kyllä sanoisin kyllä vuoren kukkaseni ja ensin minä panin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet alas päälleni niin että hän tuntisi minun rintani tuoksua pelkkää kyllä ja hänen sydämensä hakkasi kuin hullu ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä.”


Yhden pisteen vihje: Tämän kirjan kirjoittaja raivasi ajatuksenvirtatekniikallaan tietä niinkin erilaisille kirjailijoille kuin Virginia Woolf, William Faulkner, Samuel Beckett sekä Jack Kerouac.

WALLPAPER 'BIRDCAGE WALK' IN TWO COLOURS

picture Country Homes & Interiors

I'm missing to began renovation - again...

HYVÄN OLON KEITTIÖ

Olen innokas kokkaaja, mutta ruokaa laittaessani en niinkään ajattele, kuinka terveellistä se on, vaan miten herkullista ja miltä se näyttää. Toisaalta kulinaarinen innokkuuteni on onneksi puuskittaista ja kohdentuu erityisesti viikonloppuihin. Trendi keittiöissäkin kulkee kuitenkin siihen suuntaan, että aterioista etsitään aistinautinnon lisäksi myös terveysvaikutusta ja tähän saumaan on Kirsi Kostamo tehnyt reseptikirjan Hyvän olon keittiö – Reseptejä ruoanlaittoon ja hyvinvointiin (Minerva 2010). Kirja tarjoaa yli viisikymmentä maukasta, helppoa ja terveysvaikutteista reseptiä, joissa ohjeet ovat kasvispainotteisia.

Kirsi Kostamo on kokki ja kondiittori, jonka suuri intohimo on löytää erilaisia tapoja saada ruoanlaitto ja henkinen hyvinvointi kohtaamaan toisensa hyvässä ja terveellisessä ruoassa. Kirjan kuvat ottanut Satu Pirinen opiskelee Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvataiteen maisteriohjelmassa. Kirsi innostui eettisistä syistä kasvisruokiin ja alkoi sitä myöten tutkia ja kokeilla ruokavalion vaikutusta jaksamiseen ja hyvinvointiin.


Amorin alkupaloissa pohditaan ruoanlaiton ja rakkauden kipinöitä:


Rakkaus saa myös mielikuvituksen liikkeelle. Uusien ideoiden kokeilu tuo ruoanlaittoon syvyyttä ja jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Samalla voi nauttia tekemisen ilosta ja muiden ilahduttamisesta aikaansaannoksillaan. Ja kun tekee ruokaa – ja toivottavasti muutkin asiat – suurella sydämellä ja antaumuksella, asioilla on taipumus sujua.


Ja sitten tehdäänkin jo alkupaloja, kuten Paahtoleipiä kylmäsavulohen, basilikan ja ranskankerman kera ja muistutetaan, että hienoaromista ja upeanmakuista basilikaa monet pitävät rakkauden yrttinä. Ja siitähän me kaikki taidamme olla samaa mieltä, sillä mikä voittaa basilikan maun tai tuoksun ja ihan kivannäköinenkin se on yrttiruukussa keittiössä ympäri vuoden.


Kirsin kirjassa saadaan reseptejä salaatteihin jaksossa Silmänruokaa metsästämässä, jossa myös todetaan, että 'kauneuden näkeminen on yksinkertaista, mutta kauneuden katsominen niin, että todella näkee sen, on jo toinen asia.' Minusta tämä on tärkeää, sillä erilaisilla salaateilla voimme luoda virkistäviä ja visuaalista ruokahalua tyydyttäviä taideteoksia. Esimerkiksi Lohisalaatti artisokan, avokadon ja tillin kera on hyvin visuaalinen, mutta takuulla myös herkullinen. Terveyttä edistävää tässä luonnollisesti kala, mutta myös tilli, jonka uskotaan helpottavan flunssan oireita. Myös Halloumisalaatti rucolan, kikherneiden ja auringonkukansiementen kera on todellinen terveyspommi. Pavut kuuluvat maailman ravinteikkaampiin ruoka-aineisiin, sillä ne sisältävät valkuaisaineita, rautaa, kalsiumia, kaliumia ja eri B-vitamiineja.


Alkupalojen ja salaattien jälkeen etsimme Elinvoimaa kasviksista ja yrteistä, joista saamme vireyttä ja hyvää mieltä kera helposti toteutettavien reseptien aina Punajuuri-purjo-perunapaistoksesta Gratinoituun chiliparsakaaliin couscouspedillä.


Merenelävien ja kalaruokien ystävä ilahtuu löytäessään reseptejä Ahvenesta merianturaan ja valmistaa vaikkapa Paistettua sitruuna-papaijakalaa. Minä aion kokeilla ainakin Sweet&Sour munakoiso-katkarapupaistosta. Teille tarjoan tässä kuitenkin kuvassa Lohta riisin, tillin ja wasabitahnan kera.

Tässä vaiheessa olemme mukavasti kylläisiä, mutta ei ole raskasta ja ähkyä oloa, joten käymme vielä läpi Pienet välipalat, Pyöreän pöydän hyvät ritarit, joka on kahvipöytäherkkuja sekä pyöristämme herkuttelumme Unelmien makuihin jälkiruokaresepteillä. Oih!, minulle Domino-viskiparfaitia, kiitos!

Kirsi Kostamon Hyvän olon keittiö on helppo, mutta mielikuvitusrikas sekä visuaalisesti kaunis. Ja mikä parasta: Kaikki on terveellistä! Kirjan kuvat ovat herkulliset ja raikkaat kirjan henkeä mukaillen. Pidän myös tämän kirjan koosta, sillä ainakin minulla on keittiössä oma keittokirjahylly, mutta kaikki kirjat eivät ole sinne kauniisti asettuneet. Siis kirjassa on joskus väliä myös mittasuhteilla ja tässä ne ovat kohdillaan. Tuli mieleen, että tämä kirja ei ole ollenkaan huono lahja antaa vaikkapa uudelle ylioppilaalle, kotoa poismuuttavalle nuorelle tai kihlajaislahjaksi, jolloin kiintoisat, mutta yksinkertaiset ohjeet virittävät halua itse valmistaa aterioita einesten ostamisen sijaan. Mistä syntyykään kodin henki: Välittämisestä!, ja kokkaaminen jos mikä on välittämistä.


Iloinen kirja, suosittelen!

HÄRKÄ 20.4.-20.5.

Härkä on järkkymättömän määrätietoisuuden ja tahdonvoiman merkki. Jos olet syntynyt Härän merkissä, tiedät todennäköisesti jo elämäsi varhaisessa vaiheessa mitä haluat. Pääset ehkä hitaasti alkuun mutta olet päättäväinen ja itsepintainen, ja kun olet kerran asettanut itsellesi päämäärän, tuskin mikään voi estää sinua saavuttamasta sitä.

Pohjimmiltasi sinä arvostat aineellisia asioita - rahaa, turvallisuutta ja joskus jopa valtaa; olet luonnostasi varovainen eivätkä sinua kiinnosta keinotteluun vivahtavat uhkayritykset, joiden avulla voi rikastua nopeasti. Sinä et usko onneen etkä kohtalon oikkuihin - sitkeästi uurastaen pyrit päämäärääsi ja kärsivällinen luonteesi on ihanteellinen apu hitaan mutta varman menestyksen saavuttamiseksi.


Merkkisi hallitsee rahaa ja yleensä tulolähteitä; sinä pidät maallisista hyvyyksistä ja ne ovat yleensä kalliita. Vaikka olisit omistautunut liikeasioillesi tai työllesi miten täydellisesti tahansa, sinun on saatava saavutuksistasi myös aineellisia todisteita.


Härkä on kiinteä merkki, ja olet ehkä tyytyväinen kun voit tehdä juuri sitä mitä olet aina halunnutkin tehdä. Sinun on tosin vaikea mukautua uusiin tilanteisiin ja oloihin, mutta ihmisen jolla on sinun merkkisi edellytykset ei pitäisi rajoittua vain yhteen toimintapiiriin eikä luopua yhdestäkään mahdollisuudesta ilmaista itseään.


Monet härät havaitsevat, että heillä on kykyjä sellaisellakin alalla, jota he ovat pitäneet vain harrasteena. Sinun merkkisi edustajat kaipaavat usein purkautumista taiteen keinoin, ja koska hallitseva planeettasi Venus merkitsee ilmaisun kauneutta huomaat todennäköisesti, että jokin taiteenala - maalaustaide, musiikki tai näyttämötaide - tyydyttää tuon tarpeen.


Kiinteissä merkeissä syntyneillä on usein ristiriitainen luonne, eikä Härkä ole poikkeus. Olemuksesi on viehättävä ja puoleensavetävä, ja silloin kun olet rakastettava ja auttavainen, sinun on helppo miellyttää ihmisiä ja saada sopivia tilaisuuksia. Miinuspuolellasi sinulla on sokea pilkku: sinun on vaikea eritellä itseäsi. Et pidä vastaväitteistä etkä arvostelusta - vaikka ne tarkoittaisivat pelkkää hyvää. Muutut helposti kerrassaan riitaisaksi ja omaksut jyrkän "hyväksy-minut-sellaisena-kuin-olen" -asenteen.


Härkä on maamerkki, ja sinä olet luja, kestävä ja luotettava. Tarvitaan melko paljon, ennen kuin luja luonteesi horjuu tai luovut aikeistasi. Tavallisesti olet rauhallinen ja hillitty, mutta kun kärsivällisyyttäsi on koeteltu äärimmilleen tai tunnet joutuneesi petetyksi, toisten on parasta varoa, sillä silloin sinusta voi tulla raivostunut härkä.


Härkä-Venus -yhdistelmän ansiosta sinulla on niin monia hyviä ominaisuuksia, että sinun on pyrittävä voittamaan ne huonot puolet, jotka voivat vähentää mahdollisuuksiasi. Sinun ei tarvitse muuttua yhtäkkiä kokonaan toisenlaiseksi vaan sinun on käytettävä hyväksesi päättäväisyyttäsi ja sinnikkyyttäsi, jotta pääsisit sellaisista epämiellyttävistä piirteistä kuin aineellisten arvojen ihaileminen, itsepäisyys ja uppiniskaisuus.


Olet sangen fyysinen olento ja pidät maallisista nautinnoista. Kaikki mikä ei sinua miellytä jättää sinut kylmäksi ja välinpitämättömäksi etkä yritäkään esiintyä muunlaisena. Härät arvostavat yleensä aistillista mielihyvää tuottavia asioita kuten hajuvesiä, tyylikkäitä vaatteita, hyvää ruokaa, kauniisti sisustettua kotia ja fyysistä vastakaikua.


Avioliitto, koti ja perhe merkitsevät sinulle paljon ja haluat hankkia perheellesi sitä ylellisyyttä, jota itse pidät niin tärkeänä. Olet ystävällinen ja uskollinen niille joita rakastat, mutta sinulla on taipumus muuttua kovin omistushaluiseksi. Toisaalta jos mielesi jostakin syystä muuttuu, voit katkaista suhteen ehdottoman lopullisesti.

UUTTA VIIKKOA KOHDEN

Nyt kiidämme jo vappuviikkoa kohden. Blogissani on ensi viikolla luvassa ainakin kaksi uutta keittokirjaa ja lisäksi kirja, joka kiinnostanee erityisesti niitä, jotka elävät lukeakseen. Loppuviikolla saatamme olla hieman hulvattomia ja katsotaan, mitä sitten keksimme...vappuhauskaa;-)

Mukavaa työ-, puutarha-, haravointi-, vappu- ja sinivuokkoviikkoa♥

PS. Meidän perheen Kuningatar, Grande Diva Olga alias Applehill's Thora täytti eilen 12 vuotta. Hänen hoviväkensä on onnessaan, kun Punaturkki edelleen viihdyttää meitä, joskin Silkkiturkin vaatimustaso on kasvanut, sillä minäkään en ole enää vain Kävelevä Ravintola ja  Rapsutuskone, sillä nykyään annan Samettikorvalle tunnin hieronnan päivässä. Hän palkitsee minut yllätyksillä: Yhtenä päivänä kurre tulikin isolla parvekkeellamme olevalta syöttöpöydältä alas ja Olga oli siinä loikomassa auringossa. Olga nousi, kurre jähmettyi, minä muutuin sokista suolapatsaaksi (vrt. Lootin vaimo) ja mitä he tekivätkään...haistelivat toistensa nenänpäitä oikein kiinnostuneina pitkän tovin, kunnes kurre lampsi pois. Olga menetti arvovaltaansa Pihan Valtiattarena, mutta sai uuden ystävän. Hän on niin ihmeellinen ja myös Ukkometso palvoo häntä. Töistä tultuaan asettuu toivorikkaana Grande Divan eteen polvilleen, josko saisi pienen suukon. Olga antaa jos on sillä tuulella, aina ei ole, vaan antaa vain kaksi ja puoli kierrosta hännän heilutusta ja siihen on Ukon tyytyminen. Nyt on Ukko onneessaan, sillä Olga pyysi tänään sunnuntaiaamun kunniaksi sänkyymme  ja alkoi oikein mielistellä ja kiehnätä Ukon kanssa... minä sain lukea aviisit rauhassa...

HAVE A BEAUTIFUL WEEKEND

The only reality is the dream. The only power is the love. The only duty is the beaty.

picture Country Homes & Interiors
Laura Fygi Dream A Little Dream  

SALAISUUS

Ruusu,
verenpunainen ruusu,
vie salaisuus merelle,
vie suudeltuna
hehkuvaan terälehteen.
Uni ja kipeys.
Uni ja kipeys.

Ruusu,
verenpunainen ruusu,
joka puhkesit,
näit meren ja taivaan,
vie salaisuus
uskollisessa kukanveressäsi,
vie kauas merelle.
Uni ja kipeys.
Uni ja kipeys.

Ruusu aallokossa,
vie salaisuus,
jolle ei ole maata,
ei rantaa,
vie salaisuus
meren hautaan.

- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008, Kristiina Rikman) on romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit. Kirja on verbaalisuuden huippua, kiinnostava, intohimoinen, surumielinen, rankka, mahdollinen tapahtua ja ehdottomasti yllättävä. Siri Hustvedt on kirjailija, jolta voi odottaa ehkä enemmän kuin keltään toiselta nykykirjailijalta.

Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:

”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”


Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!

Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.

Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…

Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät ympärivuorokautiselle kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.

Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.

Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa…

Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”

Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa, joten liikumme erittäin pitkän jälkimaun lähteillä. Ja minä en koskaan enää nukahda kuulematta mustakarhujen huhuilua…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta   Sonja ja  Helmi-Maaria

LUMOUS

Kuvataiteilija Edward Shapiro on tullut Websteriin ja sijoittunut maalamaan hotelliin, jonka ikkunasta on suora näkymä 19 vuotiaan Lily Dahlin asuntoon. Lily on tarjoilija paikallisessa kuppilassa ja haaveilee näyttelijän urasta. Ei, ei, ei! Webster ei yritä herättää tytön huomiota, vaan tyttö hänen, ja paneekin toimeksi, kun on ensin nähnyt miehen maalaamassa iltakausia oopperan soidessa taustalla.

Hän katsoi miestä vaikka tämän kasvot jäivätkin varjoon ja avasi hitaasti puseronsa napit. Sitten hän heitti puseron lattialle, hiveli sormillaan alastonta olkapäätään ja puri alahuultaan niin että se kääntyi kokonaan sisäänpäin. Ihanaa, hän ajatteli ja avasi katkaistut farkkunsa. Hän kääntyi sivuttain ja kiemurteli ulos tiukoista shortseista. Jäykkä kangas liukui alas pakaroita ja se tuntemus yhdessä sen tiedon kanssa, että mies katseli häntä, sai hänet tuntemaan itsensä joksikin toiseksi – tytöksi joka innostuu juhlissa strippaamaan, tytöksi joka ei ikinä ajattele kuolemaa ja joka häpeämättä keinuttaisi lanteitaan ja vääntelehtisi musiikin tahdissa…


Kirjassaan Lumous (The Enchantment of Lily Dahl, Otava 2009, suomennos Kristiina Rikman) Siri tuo heti alussa esiin naisen alkukantaisen himon saada paljastua miehelle muka tiedostamatta tekoaan. Aivan sama kuvio tulee esille Aksel Sandemosen Ihmissudessa, jossa Felicia Venhaug hoitelee kasvihuonettaan alasti peipposet hiuksillaan ja teeskennellen, että ihmissusi ei tirkistele lintujen lentoaukosta. Mutta siinä missä Ihmissudessa tästä asiasta tulee kaiken primus motor, on Lilyn esitys vain tarinan viehättävä episodi, joka kuitenkin avaa Lilylle suoran valtatien Edwardin syliin, sillä taiteilija vastaa soittamalla dueton oopperasta Don Giovanni.


Tätä kirjaa ei voi olla näkemättä elokuvana. Kaikki me olemme nähneet näitä amerikkalaisia pikkukaupunkeja kuppiloineen, jotka tihkuvat rasvaista ruokaa ja donitseja. Ja asukkaat ovat toinen toistaan oudoimpia aivan kuin sisäsiittoisuuden tuotoksia. Minulla alkoi Don Giovanin päälle soida Twin Peaksin tunnari ja olin valmis melkein kaikkeen, paitsi en siihen, mitä sitten tapahtui. Hustvedtin tyyli on ottaa lukija mukaan, pitää häntä kädestä kiinni, ei tuupata pois kyydistä, joten ehdin myös nauttia hänen loistavasta tekstistään, juonen yhtään nautiskelusta kärsimättä.

Vaikkei hän oikeasti haistanutkaan puita, ohdakkeita eikä kuusamaa, hän muisti haistaneensa niiden tuoksun, ja hän muisti miten sudenmarja kukki varhain keväällä metsänotkelmissa ja leinikit niityillä ja miten heinäsirkat loikkivat, kun hän kahlasi heinikon halki. Hän muisti miten oli astunut purosta sääret täynnä mustia iilimatoja ja miten hän oli juossut kotiin uskaltamatta katsoa jalkoihinsa, ja hän kuvitteli tajuavansa nyt Martinin kartan ja hänen tuli ikävä kotia, sitä taloa jossa oli asunut vanhempiensa kanssa lapsena ennen isän sairastumista syöpään, ennen Ideal Cafeta, ennen Edia ja Mabelia, ja hän kaipasi kaikkea muistamaansa, silkkiyrttiä ja lehmänläjiä ja puroa.

Ehkä sitä olisi toivonut, että Siri olisi kirjoittanutkin vain iilimadoista ja silkkiyrtistä, mutta sehän ei ole mahdollista pohjoisen eristyneissä pikkukaupungeissa. Sitä kulkee Lilyn mukana näytelmäharjoituksissa ja naureskelee isoa könsikästä Martinia, joka on Seitti, kaikista keijuista kaikkein paras. Sitä ihastelee 79 vuotiasta Mabelia, joka kirjoittaa elämstään kirjaa ja joka on aina halunnut elä vain Vaarallisen, Upean ja Tuskaisan elämän. Sitä antaa Hustvedtille anteeksi, että Shapirosta on tehty kuin sivupersoona, vaikka hänessä olisi ainekset kaikkeen, mutta Sirihän vasta harjoitteli Billiä varten…

Tähän kohtaan piti tulla vielä yksi tekstinäyte, mutta säästän sen omakoettuun lukukokemukseen. Se on kappale, jonka luettuani ajattelin: tämä kirja pitää tarjota lopusta alkuun. Joskus Loppu on Alku! Mutta jos näin olisi käynyt Lilyn ja Edin tapaamisenkin olisi pitänyt olla vasta lopussa…ihan mahdollista…

Mutta kuka ja miksi on kaivertanut omaan lihaansa nimen ’Lily’.

Ehkä Mabel on oikeassa kehottaessaan Lily Dahlia muuttamaan New Yorkiin, sillä:


”New York on maailman paras ja maailman pahin kaupunki.”

SIRI HUSTVEDT

Siri Hustvedt on ehkä kirjailija, jolta voidaan tällä hetkellä odottaa enemmän kuin keltään toiselta. Norjalaistaustainen Siri on paitsi kirjailija, myös kirjallisuustieteiden tohtori ja taidekriitikko. Kiinnostus ja tietämys taiteesta näkyy ja tuntuu hänen teoksissaan vetovoimaisella tavalla. Kirjasta Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008, suomennos Kristiina Rikman) en kyennyt kirjoittamaan sanaakaan ennen kuin olin lukenut kirjan kahdesti. Ensimmäinen kerta meni hoikan, tumman, erikoisen Billin lumoissa. Istuin hurmiossa rantakivellä ja katselin, miten hänen kalpea vartalonsa laskeutui veteen ja savukkeen tuoksui leijaili tyköni jopa hänen uidessa…

Samana vuonna ilmestyi suomeksi myös The Sorrows of an american nimellä Amerikkalainen elegia (Otava). Luin kirjan, mutta jätin sen muhimaan, enkä tuonut blogiini. Syy on aivan suoraan kirjassa Kaikki mitä rakastin. Jos Amerikkalainen elegia olisi ollut jonkun toisen toinen kirja, mutta koska se oli Sirin teos, olin pakotettu jääväämään itseni, sillä kaikki minussa soi vielä yhdelle aikakautemme upeimmista teoksista, joka on Kaikki mitä rakastin.


Nyt on vettä ja etenkin kirjoja virrannut, joten tartuin Siri Hustvedtin varhaisempaan työhön, Lumoukseen (The Enchantment of Lily Dahl, Otava, 2009), jonka hän on kirjoittanut jo 1996, mutta suomennos saatu siis vasta tänä vuonna! Laitan kirjat nyt niiden oikeassa kirjoittamisjärjestyksessä, jossa niiden olisi tullut myös ilmestyä suomennoksina.


Lumouksessa näkyy Siri Hustvedtin ylimaallinen kyky viedä tarinaa ja myös kyky yllättää lukijansa. Kirjasta löydämme myös hahmon tulevalle Billille…tästä kuitenkin enemmän omassa jutussaan.


Siri Husvedt asuu New Yorkissa Brooklynissa kirjailijamiehensä Paul Austerin kanssa. Olisin toiveikkaampi, jos hän asuisi New Yorkissa Brooklynissa liikemies Henry Obaman kanssa, sillä kahden lahjakkaan taiteilijan liitot eivät ole historian valossa kestäneet molempien menestystä kovinkaan usein. Toivon, että pelkoni on turha ja toivotan huikeinta mahdollista kirjailijan uraa Sirille, joka saa minut iltaisin nukahtamaan mustakarhujen huhuiluun…

MATKALLA PUOLEEN HINTAAN

Merete Mazzarellan Matkalla puoleen hintaan (Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär, Tammi 2010, suomennos Raija Välimäki) antoi minulle niin outoja ajatuksia, että jähmetyin melkein kahdeksi viikoksi. Se, että nyt istun tässä tätä kirjoittamassa on vaatinut hitaita öiden tunteja, ääneen lukua suuria ikäluokkia edustavalle, vielä liike-elämässä olevalle miehelleni sekä keskustelua sinne sun tänne. Mieheni piti lukunäytteistäni niin, että lukee kirjan seuraavaksi. Itse tunsin olevani kymmenen tai viisitoista tai sata vuotta liian nuori lukemaan tätä kirjaa, sillä sisäinen ikäkelloni jätättää ja pahasti. Satu Kukkameri ja lumen ihme (Tammi 2009) sopii minulle paljon paremmin.

Mereta Mazzarella rupattelee tyylikkäästi, mutta katkeamatta, läpi teoksen, miten hän kokee eläkkeelle jäämisensä juuri ennen sitä ja sen jälkeen. Takuuvarma juttu on, että pohjoismaisen kirjallisuuden professori osaa tuoda tuntonsa julki ja hän osaa höystää tekstinsä mahtavilla sitaateilla. Sitaattihulluna pelastuin alakulolta kirjaamalla ylös uusia sitaatteja nahkakantiseeni:

Søren Kierkegaard: "Sivistyminen on tulemista toiseksi kuin oli ennen kuin alkoi tulla omaksi itsekseen.”


Kasvitieteilijä Linnén motto: ”Omnia mirari etian tirtissima.” (Ihmettele kaikkea, myös kaikkein vähäpätöisintä.)


Mazzarella: Uskalla elää hitaasti. Runouden lukeminen kuuluu hitauden kulttuuriin.

Kirjailija ja ihminen Mazzarelan sielu on yliopistoihmisen ja sillä taidolla hän analysoi eläkkeelle jäämistään ja ikääntymistään monin verrokein niin taitavasti, että sain ylleni oudon surun hunnun, vaikka olinkin päättänyt tehdä tämän kirja, koska sen kansi on niin kaunis (la Falck, Metamorfos), en ole ennen lukenut Mazzarellaa ja tiedän lukijoissani olevan kaiken ikäisiä henkilöitä. Tätä kirjaa ei olisi kuitenkaan pitänyt lukea huhtikuussa, joka sekoittaa muiston ja pyyteen, huhtikuussa, jolloin kaikki, ihan kaikki näyttää julmassa valossa vanhalta ja vielä vanhemmalta, kuin oikeastaan onkaan.

En tokikaan halua antaa väärää todistusta kenestäkään ja vielä vähemmän lukemastani kirjasta. Kirja on erinomainen, taidokas, tyylikäs, hienovireinen, monipuolinen ja siinä on myös mustan huumorin ripauksia:

Ruotsalaisessa lehtiuutisessa annettiin jokin aika sitten vielä karrikoidumpi kuva tulevaisuuden eläkeläisestä. Siinä todettiin, että nykyään käytetään enemmän rahaa kauneusleikkauksiin ja Viagraan kuin Alzheimer-tutkimukseen ja että niillä, jotka jättävät työelämän vuoden 2030 paikkeilla, tulee siis olemaan valtavat rinnat ja valtavat erektiot – he vain eivät enää tiedä, mihin niitä käyttäisivät.

Mereta Mazzarella on älykäs kirjoittaja, joka osaa katsella huvittuneena, kuin ulkopuolelta myös itseään ja omia turhaumiaan ja pelkojaan. Hän pohtii paljon vaikuttamista, omaa identiteettiään eläkeläisenä ja ihmisenä sekä yhteiskunnan muottia, johon eläkeläinen halutaan laittaa. Toisaalta hän ei kuitenkaan tuo mielestäni esille sitä, mikä on vääjäämätöntä: Nyt eläkkeelle jäävien suurten ikäluokkien häntäpää ei ikinä suostu makaamaan laitoksissa märissä vaipoissa ja ulostamaan käskystä vaippaan, koska kenelläkään ei ole aikaa auttaa vanhusta vessaan. Hän ei kerro päättäjille, mikä hippivanhuspommi yhteiskuntaa odottaa. Ei Merete tee sitä, vaikka hän osaakin kyseenalaistaa. Hän katsoo kaikkea kuin ohuen lasin lävitse. Hänellä on siihen varaa ja ’varaa’. Hän myöntää olevansa etuoikeutettu myös taloudellisesti, sillä hänen ei ole koskaan tarvinnut ostaa edes omaa asuntoa, vaan hän on perinyt sen. Onneksi häneen kolahtaa ikäisensä nainen, joka seisoo pankin kassalla kysymässä tilinsä saldoa ja saa kuulla siellä olevan kuusi euroa ja eläkkeen tulevan vasta seuraavana päivänä:

Minun täytyy muistaa, että olen etuoikeutettu, vaikken tuosta sanasta pidäkään. Olen myös naiivi: eivät kaikki eläkeläiset voi vapaasti kysyä, mitä haluavat tehdä loppuelämällään.

Kirjassaan Mazzarella kertoo myös äidistään, joka yllättäen saikin kuulla kuolevansa syöpään seitsemänkymmenenyhden vuoden iässä, vaikka oli kuvitellut elävänsä vielä kymmenen hyvää vuotta. Hänen äitinsä sanoo asian, kuten minä sen koen:

Se, että saa tietää kuolevansa aikaisemmin kuin on ajatellut, ei ole sen pahempaa kuin saisi tietää, että joutuu lähtemään juhlista kotiin aikaisemmin kuin on ajatellut. Tärkeintähän on, ovatko juhlat olleet onnistuneet niin kauan kuin on saanut olla mukana, ja minun tapauksessani ne ovat olleet.

Voin suositella tätä kirjaa heille, jotka juuri nyt pohtivat, mikä olisi heille sopiva E-päivä. Teos antaa osviittaa ja viitettä paljonkin sille, mitä kannattaa tehdä ja milloin. Olen sielultani väärä lukemaan tätä kirjaa, paitsi sitaattien osalta, mutta se ei tarkoita sitä, että muut olisivat sitä. Minä olen Kyllikki Villa, joka haluan kuolla jollain rahtilaivalla – jossain. Tätä kuitenkin nauroin:

Englantilaisen esseistin Hugh Kingsmillin mukaan ystävät ovat ”meidän herramme anteeksipyyntö, toisin sanoen lahja, jonka Jumala on antanut meille hyvitykseksi siitä, että on raskauttanut meitä myös suvulla. Toisin kuin sukulaisiamme, ystävämme ovat ihmisiä, joista pidämme ja joita tapaamme vapaasta tahdostamme.

Ihmeellistä, haluaisin niin tavata Merete Mazzarellan ja keskustella hänen kanssaan siitä, miten lähestyä vääjäämätöntä!

Uppsalassa mustarastas laulaa nyt kirkkomaalla. Niin kuuluu ollakin, aivan kuten mustarastas symboloi rajaa talven ja kevään välillä, se symboloi myös rajaa elämän ja kuoleman välillä.


Toisinaan mietin, kuinka monta kertaa saan vielä kuulla mustarastaan.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjanainen

SOVITUS

Annille!

Nyt he viimein olivat vieraita toisilleen, menneisyys oli unohdettu. Vieraita he olivat myös itselleen, koska olivat unohtaneet keitä ja missä olivat. Kirjaston ovi oli paksu, eivätkä sen läpi kantautuneet mitkään tavanomaiset äänet, jotka olisivat voineet muistuttaa heitä todellisuudesta ja pidätellä heitä. He olivat nykyhetken ulottumattomissa, ajan tuolla puolen, vailla muistoja ja tulevaisuutta. Ei ollut muuta kuin kaiken tieltään hävittävä aistihuuma, kiihottava ja paisuva, ja kankaan hankaava ääni vasten ihoa ja kangasta, kun kädet ja jalat liukuivat toisiaan vasten heidän levottomassa, aistillisessa painiskelussaan. Robbiella oli kovin rajalliset kokemukset, ja hän tiesi vain muiden puheista, ettei makuulle käyminen ollut välttämätöntä.

Ian McEvanin Sovitus  Atonement, Otava 2002, suomennos Juhani Lindholm), on rakkauden kauneimpia ja samalla raastavampia kuvauksia. Kaikki tapahtuu Englannissa kesän 1935 kuumimpana päivänä. Nuoret, Cecilia ja Robbie, löytävät toisensa, mutta ennen iltaa Robbie haluaa lähettää Cecilialle viestin. Hän hylkää ensimmäisen version liian rohkeana ja kirjoittaa uuden, romanttisen ja hellän. Viestinviejäksi hän onnettomuudeksi valitsee Cecilian 13 vuotiaan pikkusiskon Brionyn, joka sekoittaa päässään todella rankasti omat fantasiansa ja todellisuuden. Robbie on liian nuori tajuamaan tätä ja täysin tietämätön siitä, että Briony, pikkutyttö on rakastanut häntä jo kauan. Briony avaa kuoren ja lukee: "Haaveissani suutelen sinun pilluasi, sinun ihanaa, märkää pilluasi. Ajatuksissani rakastelen kanssasi kaiket päivät."

Robbie parka! Hän oli nuoren miehen innossaan laittanut väärän viestin kuoreen ja nyt sen oli lukenut höpsö Briony...Seuraukset olivat sanoinkuvaamattomat: Kaikkien aikojen helle läähätti kartanon yllä, toinen maailmasota oli aloittanut massiiviset varustelut, mutta Cecilian ja Robbien kujanjuoksu oli vasta alkanut...

Mitä taas tuli Ceciliaan, häneltä kokemus puuttui tyystin, jos siksi ei lasketa hänen näkemiään elokuvia ja lukemiaan romaaneja ja runoja. Näistä rajoituksista huolimatta kumpikaan ei hämmästellyt sitä, miten hyvin he tunsivat omat tarpeensa. Nyt he taas suutelivat, Cecilian kädet Robbien niskan takana. Cecilia nuoli Robbien korvaa, sitten näykki hänen korvalehteään. Puraisut yhtä aikaa kiihottivat ja raivostuttivat Robbieta, yllyttivät häntä eteenpäin. Hän vei kätensä Cecilian hameen alle, puristi lujaa pakaroista ja kääntyi vähän läimäyttääkseen niitä, mutta tila ei antanut myöten.


Ian McEvan on yksi lempikirjailijoistani, joka nyttemmin harrastaa enemmän kyynisyyttä ja jopa sarkasmia, kuin Sovituksen aikoihin. Lienee ikäkysymys...herroilla kirjailijoilla...Sovituksessa luemme suurta tunnetta, vielä suurempaa tarinaa, brittihuumoria ja pieneen tarttumista: henkäilyt, luomi, kainaloon lankeava varjo, usva, tuoksu. Kaiken yllä leijuu outo, viehättävä surumielisyyden huntu, aavistus menneen maailman tulevasta katoavuudesta. On paljon hetkessä viipymistä, jopa niin, että luulin välillä lukevani Bloomsburyn Valtiatarta, Sieluni Ryövääjää, Virginia Woolfia.

Myöhemmin, paljon myöhemmin, kun Robbie on jo vapautettu vankilasta, johon hän joutui karmeiden ja Brionyn aiheuttamien syytösten takia, silloin on jo alkanut toinen maailmansota. Robbie lähetetään sinne eturintamaan tykin ruoaksi. Nyt Briony alkaa tajuta tekonsa hirvittävyyden. Hän tuntee kuitenkin olevansa anteeksiannon tavoittamattomissa. Kuin itseään rangaistakseen hän pestautuu sairaanhoitajakoulutukseen, jonka suorittaa vaikeimmin haavoittuneiden sairaalassa. Briony vieläkin muistelee mieluiten siskonsa ja Robbien erikoista suihkulähdekohtausta kuin itse tekoaan, kunnes aika on kypsä...

Samanaikaisesti Robbie pakenee haavoittuneena kohti Dunkerquen rannikkoa taskussaan Cecilian kirje, jota hän on kantanut mukanaan läpi sodan: "Minä odotan sinua. Tule takaisin."

Sovituksesta on tehty kirjan tarinaa palvova elokuva. Tällainen kirja ansaitseekin tulla elokuvaksi ja vain parhaiden tekijöiden kautta. Ceciliana nähdään herkänkaunis Keira Knightley ja Robbiena James McEvoy.

Cecilia katsoi häntä kiinteästi silmiin ja kurottui riisumaan kengät jalastaan. Seurasi lisää hapuilua, nappien avaamista ja käsien ja jalkojen asettelua. Cecilia oli täysin kokematon. Robbie ohjasi sanaakaan sanomatta hänen toisen jalkansa alimmalle hyllytasolle. He toimivat kömpelösti, mutta ajatukset olivat niin kaukana omasta itsestä, ettei nolostuminen käynyt mielessäkään. Kun Robbie uudestaan hinasi ylös silkinpehmeää, takertelevaa hametta, hän oli näkevinään Cecilian ilmeessä samaa epävarmuutta kuin itsekin tunsi. Mutta oli vain yksi vääjämätön lopputulos, eivätkä he voineet tehdä muuta kuin suunnata sitä kohti..

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirjapeto  Irene ja Kirja hyllyssä

MORNING HAS BROKEN

Morning has broken!
photos Pekka Mäkinen

HERTA MÜLLER: IHMINEN ON ISO FASAANI

Sinulle, joka rakastat runoproosaa ja haluat tietää, mistä rakentuvat kyynelheminauhat...

Mylläri Windisch polkee pyörällään läpi Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, Tammi 2009, suomennos Raija Jänicke) teoksen viidenkymmenen pienen tarinan. Hän polkee joka ilta myllyltä kotiin ja sitoo samalla Romanian Ceausescun pienen saksalaiskylän tarinat tiiviiksi kyynelhelminauhaksi. Windisch polkee tuulessa ja tuiskussa, sateessa ja pakkasessa ja laskee samalla päiviä, jolloin on toimittanut pormestarille ja papille riittävän jauholahjuksen perheen passien saamiseen.

Amalie nuolaisi rannettaan. ”Sade on makeaa”, hän sanoi. ”Suolan on kyynel itkenyt.”

Amalie on Windischin ja Katharinan tytär ja Katharina on ollut viisi vuotta Venäjällä kaivoksilla orjatyössä pää ajeltuna ja tottuneena syömään ruohosoppaa. Viisi lunta Katharina selvitti huoraamalla ja se kannatti: hän selvisi hengissä.

Saksalaisten elämä Romaniassa on kuitenkin elämää ikävässä sumussa, jossa sinulta voidaan viedä milloin tahansa viisisataa kiloa maissijauhoja, kymmeniä kanoja ja vielä määrätä, mitä istutat peltoosi seuraavana vuonna. On vaarallista valittaa, on vaarallista avautua kenellekään, on vain elettävä ja selvittävä päivien vitkaisessa jatkumossa ja odotettava. Jossain on kuitenkin toinen maa ja toinen tuuli.

Yövartija oli kertonut Windischille, että papilla on sakaristossa rautasänky. Siinä sängyssä pappi etsii naisten kanssa papinkirjaa. ”Parhaassa tapauksessa”, yövartija sanoi, ”se etsii papinkirjaa viiteen kertaan. Jos se tekee perusteellista työtä, niin etsii kymmeneen kertaan. Miliisi hukkaa ja hävittää monen perheen anomukset ja leimamerkit seitsemän kertaan. Se etsii niitä maastamuuttoa haluavien naisten kanssa patjalla postin varastossa.”

Herta Müllerin uniikilla, huikealla verbaliikalla Windisch polkee läpi omenia syövä omenapuun, jolloin ’aurinko ei kuumissaan löytänyt päivän loppua’ ja ’yö kumpusi maasta kylän ylle’, hän polkee ylitse ukonhattujen ja hautojen, lävitse rauhattoman veden ja punaisen auton, törmää väsyneenä sokeaan kukkoon ja joutuu päivään, jolloin ’ikkunasta lentää huoneeseen kaaliperhonen. Windisch seuraa sitä silmillään. Sen lennossa on jauhoa ja tuulta.’

Kaaliperhosen päivänä on Amalien vuoro mennä miliisille etsimään hukkuneita passeja, papinkirjoja, anomuksia, hukattuja toiveita. Pappi riisuu kauhtanansa ja vain hopearisti jää heilumaan Amalien ylle, alle, painamaan olkapäätä, syöpymään muistiin päivästä, jolloin Amalie nussi perheelle vapauden muuttaa länteen silmissään alttari ja ruusut. Ja laulu lipuu omenapuun läpi:”Mulle tyttäresi anna, jotta saisin häntä panna. Trallallaa, trallallaa, koko pitkän yön.”


Amalie joka opettaa lastentarhassa on selviytyjä vailla vertaa. Hän on jo kauan opettanut lapsille, kuinka 'toveri Nicolae Ceausescu on kaikkien lasten isä ja kuinka toveri Elena Ceausescu on kaikkien lasten äiti.' Ja kuinka 'kaikki lapset rakastavat toveri Nicolae ja toveri Elena Ceausescua, koska he ovat heidän vanhempiaan.’


Matala maa –kirjan arvostelussa toin jo esille, miten Hertan kieli soi. Sen melodia on runoproosaa ja uniikkia Hertaa. Ehdottomasti uniikkia. On valtaisa tehokeino kirjoittaa Isä Aurinkoinen Kakkosen hirmuvallan alla elämisestä näin soiden, mutta tuskinpa se on ollut edes tietoista, sillä Herta Müller on syntynyt soimaan runoproosaa niin kirkkaasta ilosta kuin tummasta surusta. Sama Hertan ’tatsi’ polkee mylläri Windischin pyörällä läpi viidenkymmenen kyynelhelmitarinan, läpi omenasumun ja kaaliperhospäivän noustakseen vihdoin junaan, joka matkaa länteen, mutta sitä ennen:

Windlischin vaimo painaa sormenpään lasia vasten. Hän murskaa kaaliperhosen peiliin.

Minusta on tullut Herta Müllerin kielen onnellinen vanki!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Erja

MATALA MAA

Sinulle, joka rakastat runoa ja musiikkia!

Herta Müllerin Matala maa (Niederungen, Tammi 2009, suomennos Raija Jänicke) oli luotu jo ennen syntymäänsä Ylennetyksi maaksi. Teksti on niin alastoman lahjakasta, että se suorastaan huutaa ylhäisyyttään alhaisuuden oloissa.

En voi mitenkään kuvitella Hertaa vääntämässä tätä tekstiä väkisin. Se on laulua, joka on Hertasta soinut täydellisenä melodiana, johon ei ole mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa.


Ilmaisu on tiheää. Lauseet erittäin visuaalisia, mutta napakoita. Ne ovat kuin korkokengät. Itsevarmat korkokengät. Piiskaavat lukijan tajuntaa lause lauseelta kuvasta kuvaan. Kuvat eivät ole kauniita. Kuvat eivät ole helppoja. Elämä on ankaraa. Osin jopa julmaa, mutta on siellä säteitäkin, joille saa naurahtaa.


Hertan kylä Romaniassa oli Jante, jossa luulot viedään lapsilta, koirilta ja semmoisilta jotka luulevat olevansa jotakin. Herta vapauttaa itsensä Jantesta laulamalla piinallisen suoraa totuusaariaansa hyvin näkevin lapsen silmin nähtynä, hyvin kuulevin lapsen korvin kuultuna ja aroin lapsen ihoin tuntevana. Laulussa soivat kylän ja perheen lika ja räkä, pesuammeen likaraanut ja huussin ulosteet. Laulun solina on isoäidin yölorinapissaa pottaan tai teurastettavan eläimen tuskan kähinää. Iho on taustalaulaja, joka muistaa alituiset, lujat korvapuustit ja viivoittimen lyönnit sormille.


Rakastan Hertan runon rytmiä, jota lauseet soivat. Hertan teksti on laulavaa runoproosaa. Lahjakasta runoproosaa.


Matala maa sisältää viisitoista novellia, joista luonnollisesti niminovelli on vaikuttavin, mutta muut tukevat sitä samassa teemassa pysyen. Täydellinen irtiotto olisikin ollut tässä kirjassa taidekuolema, sillä Matala maa ansaitsee sekä esi- kuin jälkinovellinsa. Viimeinen novelli on kuitenkin irtiottonovelli ja nimeltään Työpäivä. Se on vain yhden sivun mittainen, mutta häkellyttävä osoitus Hertan ainutlaatuisesta kyvystä uusilmaisuun. Te yllätytte! Ja nyt juokaa näitä näytteitä janoisiksi tullaksenne:

Kurjenpolvella oli vielä eilinen sade karheassa lehtisuonessaan. Pesin itseni sen ruskealla vedellä, ja illalla poskeni olivat tosiaankin punaiset, ja peilistä minä näin miten koko ajan kaunistuin.


Ja ajaessani vihan vimmassa lehmää laaksoon etsin koko laakson suurimman kurjenpolvipensaan. Kun lehmä upotti neliskulmaisen päänsä ruohoon ja käänsi takapuolensa luisen kehyksen minuun päin, minä riisuuduin kurjenpolven vierellä ilkosen alasti ja pesin nyt koko ruumiini. Kun iho oli kuivunut, sitä kiristeli ja se oli kuin lasia. Tunsin koko ruumissani miten kaunistuin, ja astelin varoen etten särkyisi.


En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.


Minä olin suomaisema. Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun. Odotin, että ne sanoisivat: Sinä olet maailman kaunein suo, me tulemme kaikki luoksesi. Me tuomme myös suuret solakat vesilintumme, mutta ne lepattavat sinussa ja huutavat sisääsi. Etkä sinä saa itkeä, sillä soiden on oltava urheita, ja sinun on kestettävä kaikki kun kerran olet lyöttäytynyt seuraamme.


Isän varpaat naksuvat, ja mustan oven lukko sulkeutuu äänettömästi hänen takanaan. Täti sanoa kihertää: kylmät jalat. Isä maiskauttaa suutaan ja sanoo: hiiret heinissä. Sänky natisee. Tyyny ähkyy. Peitto velloo pitkinä sysäyksinä. Täti huohottaa. Isä puuskuttaa. Puusänky nytkii lyhyin sysäyksin.


Vieressä haukkuu puisto. Pöllöt syövät penkeille jääneet suudelmat. Pöllöt eivät ole huomaavinaan minua. Pensaissa kyyristelevät rasittuneet uupuneet unet.


Luudat lakaisevat minulta selän, koska nojaan liikaa yöhön.


Kadunlakaisijat lakaisevat tähdet kasaan, keräävät ne lapioonsa ja viskaavat viemäriin.


Harpon pitkin askelin.


Katu on lakaistu pois.

On kiveen hakattu ja Herta Müller on siitä jälleen uusi ja vahva osoitus, että lahjakkuus lyö itsensä läpi aina. Se puskee läpi kiven, Janten ja hirmuhallitsijan Romanian, läpi kuoliaaksi vaiettujen muistojen ja ikuisesti sattuvien lyöntien. Lahjakkuus ei kavahda yötä, ei pimeää. Se on siellä, missä kukaan muu ei. Se on yllättäjien sukua ja laulaa korkealta ja kovaa. Niin korkealta, että yön lasikatto särkyy helisten ja vapauteen lentää sanojen tähtilintuja. Kuuntele!: Hertan kirja soi!