William March: Komppania K

Kun valorakettien loimu leijuu juoksuhautojen yllä, en voi olla ajattelematta aikaa, äärettömyyttä ja maailmankaikkeuden luojaa. Enkä sitä, että tämä sota ja oma epätoivoni ovat hänen silmissään merkityksettömiä ja epäilemättä yhtä etäisiä asioita kuin nuo ilmaan kohoavat ja alas putoavat raketit omalle rajalliselle ymmärrykselleni. (Sotamies Martin Appleton)

Vaikka olen useasti todennut, että en tuo blogiini sotakirjoja, niin olenhan tarjonnut teille Darfurin sodasta kertovan loistavan Sade lankeaa ja myös monta muuta sotaa sivuavaa teosta, joten nyt kun on kulunut sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ’annoin periksi’ ja otin lukuun William Marchin teoksen Komppania K (Company K, Viestintä Tarmio Oy 2014, suomennos Janne Tarmio), mutta tein päätöksen tuoda kirjan blogiini vasta luettuani eli jos saisin kirjan luettua loppuun. En jaksa lukea mitään mistään joukkojen keskittymisistä, sotilashierarkiasta, tekniikoista, asetyypeistä...,mutta jaksan erinomaisesti lukea vaikka jokaisen sodasta selviytyneen henkilökohtaisen tarinan ja siinä Komppania K täytti kaikki odotukseni. Voi vain ihmetellä, että tämä jo vonna 1933 ilmestynyt teos on voinut olla suomentamatta näin kauan. On äärettömän vaikuttavaa, kun 113 miestä saa kertoa oman tarinansa. Yhdessä kaikista kokemuksista muodostuu se kuva, jossa juoksuhaudoissa seisovat miehet kantavat mukanaan oman sotansa tarinaa niin sen rankkuudessa kuin huumorissa, valorakettien kaari kaartuu heidän yllään tuoden sodan julmuudesta esiin myös sen satiirin, mutta etenkin ironian, jota tarjoilee tavallaan, mutta suoraan. Ja miesten ylöskääntyneet katseet, ne, jotka toivovat näkevänsä taivaan tähtiä valorakettien sijaan... 

Kirjan ironian tähden voisin melkein vakuuttaa, että ensimmäinen nauru kirpoaa Sotamies Walter Landtin jäykkäkouristuskertomuksesta, siis totean tämän mitenkään väheksymättä sodan kauhuja, mutta joskus vain huumori on kertakaikkiaan ainoa apu. Voisin uhmata mahdollista sotaoikeutta ja tarjota Landtin noin sivun pituisen tarinan tässä, mutta vielä, just nyt, pidättelen itseäni ja paljastan vain, että kun kaksi lääkäriä kunnolla toheloi yhdessä onnettomassa rokotuksessa ja pistelee piikkejä lasiputkilot särkyen niin voipi olla, että tapahtuu jotain sellaista, josta potilas voi todeta vaikka näin:

Siinä on kaikki mitä muistan, mutta minulle on kerrottu että huusin taukoamatta kaksi päivää ja kaksi yötä ja että turposin pulleammaksi kuin kranaatinkuopassa viikon ajan kuolleena lojunut sakemanni. Kun seuraavan kerran haavoitun, valitsen mieluummin jäykkäkouristuksen ja nautin siitä.

Älkää tuomitko: Minä olen suuri ironian ystävä! En voi kieltää: Tämä kirja on lukunautinto, joka tuntuu!

William Marchin Komppania K kertoo siis yhdysvaltalaissotilaiden kokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa. Tarinoiden irrallisuus ei haittaa ja lopulta niistä kuitenkin muodostuu se komppania, jonka melkein näkee seisomassa samassa juoksuhaudassa. Tarinat leikkaavat toisiaan ja saavat näin sen maagisen kertomusliiman, joista isot tarinat on tehty.

Suomentajan esipuhe on niin tyhjentävän upea, että yritän poimia pari timanttia:

Komppania K:sta muodostui yksi maailmankirjallisuuden kaikkien aikojen voimakkaimmista sodanvastaisista puheenvuoroista. March tosin itse puhui mieluummin puolustuspuheesta elämälle.

113 tuokiokuvasta, vinjetistä, muistelosta, anekdootinomaisesta lastusta ja lyhyestä novellista rakentuva Komppania K on rakenteensa puolesta proosamuotoinen vastine Edgar Lee Mastersin minämuotoisille hautakirjoituksille vuonna 1915 ilmestyneessä runokokoelmassa Spoon River Antologia. Myös Marchilla on jokaisessa tekstikatkelmassa äänessä eri kertoja. Sävy on useimmissa koruttoman toteava.

Sotaa on kirjallisuudessa kuvattu antiikin eepoksista lähtien. Shakespearen kaltaiset suuret henget ovat tuoneet pääteoksissaan näyttämölle sodan ja väkivallan leimaamia miehiä. Marchin lähestymistavassa on silti jotain niin ainutlaatuista, että esimerkiksi Graham Greene ja Ernest Hemingway olivat vakuuttuneita hänen sotakuvaustensa kuolemattomuudesta.

Toivoisin jokaisen lukevan tämän kirjan siitäkin huolimatta, että tuskin siltikään saisimme rauhaa, vaan Sotamies Manuel Burtia lopun elämää unessa vainoava nuori saksalaisuhri katsoisi häntä edelleen sinisin silmin ja kyselisi yö yön jälkeen:

”Elämä on ihanaa ja se kulkee nopeasti ohi. Se on kaikki mitä tiedämme. Miksi ihmisten pitäisi olla kateellisia toisilleen? Miksi vihata toinen toistaan? Miksi emme voi elää rauhassa maailmassa, joka on niin kaunis ja suuri?”

Komppania K on sitaattijuhlaa! Tiedättehän sellaisen kirjan, josta tekee mieli kirjoittaa talteen lainauksia vihkoon tai seinäkalenterin sivuille tai omaan blogiin ylenpalttisesti. Siis pidän Marchin tyylistä paljon.  113 tarinasta minusta liikuttavin on Sotamies Henry Demarestin kertomus, jossa hän sotilassairaalassa kovan operaation jälkeen on niin kiitollinen, että itkee ilosta ja haluaisi kulkea ympäriinsä nuolemassa ihmisten käsiä. Demarest on sekä niitä, joiden lasi on aina puolillaan täynnä kuin myös niitä, jotka tajuavat, että kaikesta huolimatta hän oli onnekas. En halua antaa nyt kuitenkaan helppoa loppua, vaikka sotaoikeuden uhallakin haluaisin kirjoittaa Demarestin tarinan tähän kokonaan, sillä se mitä isäni parhaalle ystävälle tapahtui sodassa hänen silmiensä edessä, pakottaa minut muuhun eli loppusitaatti kuulukoon Sotamies Allan Methotille:

”Pian jostan ojentuu käsi ja sysää minut kumoon”, ajattelin, ”ja minä makaan särkyneenä tällä särkyneellä maankamaralla...Pian jalka, kuin äärettömyyden symboli, astuu hauraan kalloni päälle ja murskaa sen.”


*****

Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa haasteeseen

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin hdcanis  Arja

Kerran kuukaudessa

Sinä odotit minua. Oven takaa kuulin tohveliaskeleet.
Älä tuo mitään, sanoit joka kerta.
Silti odotit kuin pikkutyttö mitä laukusta paljastuu.

Kahvin kanssa Koskikartanon munkkirinkeli. Iso, pehmeä, sokerinen.
Pöytä aina kauniisti katettu. Servetit kissatelineessä.
Kerrottiin tärkeät asiat. Huomasin sinun taas laihtuneen.

Sängyssä luettiin Annan juorupalstaa ja puhuttiin miehistä.
Siitä kuka on komein tai paras puhumaan. Koskaan ei oltu samaa mieltä.
Sinä pidit sliipatuista, joilla on solmio tai ainakin tukka hyvin leikattu.

Minä toin tullessani ruokahalun. Salaatissa fetaa, kalamata-oliiveja ja kapriksia.
Kasvisruokaa, luumupiirakkaa. Sinä annoit ohjeet, minä pilkoin.
Kun kaikki oli valmista otettiin valokuva. Sinun silmissäsi kimalsi.

Kerran käveltiin tekolammen ympäri. Huilata piti monta kertaa.
Siitä oli paljon aikaa mutta siitä puhuttiin, koska se oli matkana tärkeä.
Viimeisenä kesänä päästiin enää pihalle asti. Pihakeinusta näki naakkapuun.

Illalla piti katsoa Terapiassa. Siinä oli Gabriel Byrne.
Mies oiva pirunrooliin. Eikä terapeuttinakaan huono.
Nukahdit usein ja minä katselin sinua. Herätin suukolla ettei niskasi tullut kipeäksi.

Viiniä juotiin korkeista laseista alustoilla. Renkaita ei saanut perintöpöytään tulla.
Jos oli aihetta juhlaan, otettiin suklaatakin.
Pieniä palasia viinin kera. Pieniä murusia yöpaidan helmassa.

Soittimen nimi oli Maapähkinä. Se oli juuri sen muotoinen.
Koskaan en unohtanut tuoda levyjä. Ne olivat pinossa pöydänkulmalla.
Pidettiin levyraatia. Kumpikaan ei halunnut olla Pirkko Liinamaa.

Jos meillä oli rahaa, mentiin varmuudella Vapaavalintaan.
Kauppaan kadun toiselle puolelle. Tein siitä tarinan ensimmäisenä vuonna.
Pitkiä puseroita puoleen hintaan. Joulukuusi koristeilla seitsemän euroa.

Kun olit jo hyvin heikko, päätit ostaa vedenvärisen sohvan.
Minä ostin kynttilät samaa sävyä. Sovittiin sohvaperunabileet.
Sinä taistelit urheasti mutta hävisit. Minä jäin yksin sohvalle istumaan.

- Katriina Rantanen -
kuva Glenn Brady, Unessa, Pinterest

Lyhyt alustus erääseen sisarrunoon

Kuvassa sisarukset Katriina ja Eve. Katriina vasemmalla, Eve oikealla. Sain Katriinalta Even ja hänen viimeisiä yhteisiä hetkiään koskevan runon Kerran kuukaudessa, jonka julkaisen pian. Lukijakuntaani on vain tullut niin paljon uusia lukijoita, että haluan valottaa hieman sitä, kuka Eve oli ja miten häneen tutustuin ja mitä sitten...suosittelen myös avaamaan linkitykset, jos kiinnostaa.

Lyhyesti: Löysin Rainer Maria Rilken runot ja sitä kautta löysin suomentajan niiden takaa eli Eve Rehnin (ent. Kuismin). Kirja Tahto tahtojen sisältää näyttävän valikoiman Rilkeä, mutta vielä sairaanakin Eve suomensi minulle erään minulle tärkeän Rilken eli Schlaflied sekä lisäksi sain hänen kotisivuilleen suomentamiaan käyttää vapaasti: Uudenvuodenaatto (Hesse) sekä minulle rakkain Unelmia (Rilke), josta tuli 28.12.2010 myös muistoruno Evelle. Lisää Evestä jutussa Rakkaudella Evestä♥ Sen sijaan Rilken rakkausrunon  Lou Andreas Salomélle Eve suomensi Rilke -luentoonsa, mutta antoi minun julkaista sen runoblogissani: Kaipauksen laulu Käytän tässä monta kertaa sanaa 'suomentaa', mutta Eve muisti aina todeta, että runoa ei käännetä, eikä suomenneta, se tulkitaan.

Even luento Rainer Maria Rilkestä

Koska Even vakava sairaus tuli kuitenkin niin yllättäen, kaikki jakaantuu meidän tuttavuudessamme isosti kahtia: Aikaan ennen ja aikaan jälkeen. Eve ei ollut luovuttaja, kaikkea muuta, mutta kun alkoi näyttää toivottomalta, hän oli vahva silloinkin. Puhuimme kuolemasta paljon ja vieläkin vain runoista. Ennen sairautta Eve oli minulle kuin isosisko, sillä hänelle kerroin jotain, mitä en kenellekään muulle. Eve ryntäsi apuun oudoilla hetkillä, joista osa naurattaa vieläkin, sillä minä en ollut silloin vielä kovinkaan sinut tekniikan kanssa, mutta Eve oli. Kerrankin R. oli viikon Kiinassa ja minä onnistuin sössimään sivuni ihan sekaisin. Itkin häpeästä ja kiukusta, mutta sitten keksin soittaa Evelle, joka seisoi upeana punaisessa viitassaan jollain rautatieasemalla. Hän sai minut heti ihan cooliksi ja etäopasti, miten sain sen järkyttävän sotkun selvitettyä. En halua nyt isosti mennä kaikkeen siihen, mitä oli, sillä tämä alustus on nyt tarkoitettu koskemaan Even siskon Katriina Rantasen runoa Kerran kuukaudessa, sisarrunoa. Väistämättä siis tutustuin osittan Katriinaankin ja olen nyt iloinen, että hän paussin jälkeen otti minuun yhteyttä. Hänestä lisää voit lukea täältä Ehkä olemme tahoillamme nyt toipuneet siitä, miten kirkkain liekki jälleen sammui nopeimmin. Tämä ei ole klisee, sillä Eve oli monilahjakkuus sekä ihana ystävä ja takuulla ikimuistoinen sisar.

Mistä minä tiesin, että Eve on valmis lähtemään, oli Katri Valan runon Kukkiva maa, toinen säkeistö, jonka hän laittoi facebook-sivulleen näkyviin loppuun asti. Koin sen myös itselleni viestiksi, vaikka puhuimme puhelimessa ja tavatessamme meillä viikonlopun aikana hyvin suoraan myös kuolemasta, kumpikaan ei halunnut heittää toivoa toisen seurassa...ei lopullisesti:

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee
kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)

Love
Leena Lumi

Mansikoita, mustikoita, uimista, grillailua, chillailua ja....vihreä vinkki!

Aion edelleen jatkaa suvielämää, sillä tähän ihan tottuu, eikä muuta osaa edes kaivata, mutta ajattelin vinkata sköna hem -lehden numerosta 8, jonka ääressä viihtyvät etenkin vihreän ystävät ja on siellä juttua muidenkin värien ystäville, mutta kun näin tämän kannen

oli lehti ihan pakko saada omaksi. Tuskin kukaan enää väittää, että kirjan tai lehden kannella ei ole väliä. Tämä lehti ihan pyysi tulla omakseni: Vihreää, rottinkia, hortensioita ja murrettuja maan värejä. Vihreä on minulle aika tärkeä väri, vaikka kolmas nimeni olkoon turkoosi, sillä kun teimme keittiörempan, kaapistoksi valitsimme Petra-keittiön salvianvihreän Caritan. Toimisto/kirjastomme huoneet on tytär maalannut aikanaan järkyttävän ihanalla vihreällä ja suunnilleen sama sävy tulee nyt niihin 1-2 niistä vanhoista wienintuoleista, jotka maalaan, kunhan ehdin. Osan maalaan pinkillä sävyllä, jonka nimi on Marilyn. Pidän siis myös murretun vihreän ja vaaleanpunaisen liitosta.

Me täällä nyt sitten olemme täyttäneet puolet kakkospakastimesta mansikoilla ja loput täyttyy parhaillaan mustikoista. Iltapäivästä puoleen yöhön sitten vain uimista, grillailua, puutarhailua ja oleilua: Ei paha! Perjantaina saapuvat nuoremme kera koiruuksien ja sitten iso talo on taas täynnä touhua ja me 'vanhukset' saamme taatusti sänkyymme kaksi pientä koiruutta siitäkin huolimatta, että Dinalle ja Taikalle on ostettu myös tänne saarikotiin prinsessapedit.

Koska minusta ei tällä viikolla enää kuulune, voin toivottaa vaikka: Kohti sametti-iltakuukauden viikonloppua!

Vihreä on vähän kuin tee: Se sekä rauhoittaa että virkistää....

Love
Leena Lumi

Vie sie, mie vikisen, mut nyt mie jään lomalle!

Loma alkaa nyt. Jos tämän jälkeen ilmestyy yksi runo, jos, niin sille ei sitten voi mitään, mutta sitä ei lasketa. Palaan joskus elokuun alussa, sillä nyt on alkanut se paras kesä, jossa vain uidaan, nautitaan ystävien seurasta, R. on liimautunut grilliin ja mun ei tarvitse edes kokata, mansikoita vain säilön ihan hulluna. Kohta täällä ovat Italian illat, ne uskomattoman lämpöiset ja pimeät, jolloin terassilta ei malta millään lähteä sisälle, vaan katsotaan lepakoita kun ne suih, suih, suih ja suukot maistuvat auringolta ja yöltä.

Jos minä jotain kokkaan se on kantarelli-pinaattifrittataa eli huomatkaa: Kantarelleja on jo! Tähän ohjeeseen sen verran vinkkiä, että tuplaan aina kantarellien määrän.

Voitte äänestää minua, Dinaa ja Taikaa täällä, jos haluatte. Löydymme siellä tällä kuvalla. Kohta nuo ihanuudet syyshortensiat taas....Päivitän köynnöshortensiaa lisää Leena Lumin puutarhaan sitä mukaan kun kukat kehittyvät, ehdimme kuvata etc.

En ota lomaksi lukupaineita. En minkäänlaisia, vaan olen somepaastolla. Minut tuntevat kuitenkin tietävät, että ihan lukematta en voi olla. Kaksi kirjaa on nyt varattuna muutamaa viikkoa varten, mikä on minulle vähän. Haluan kokeilla live-elämää. Sen verran kyllä kiinnostaa, mitä blogistaniassa tapahtuu, että jos joku lukee Phillipsin Suojeluksen, Kiurun ja Termiitin tai Murhenäytelmän, vinkki olisi kiva yllätys: Kiidän paikalle kuin korento.

Näkemiin nyt sitten rakkaasti jääkää. Täältä Suomen Tahitilta ei hevin minnekään halua lähteä. Paras terassi on oma terassi, koska ei ole edes hyttysiä ja Päijänteen vesi on just nyt täydellisen sopivaa pidempäänkin uimiseen. Huomenna saapuu kummipoika, sitten meidän nuoret kera koiruuksien ja ehkä just ja just saatamme kerran käydä cityn terasseilla ystävien pyynnöstä, eihän me muuten;) Nyt ollaan vain läsnä ja hetkessä näissä suven tunnelmallisissa päivissä.

Rentouttavia lomapäiviä teille kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

Summer Wine  (put full screen on! Oih...)

Koska en voi olla heikompia vastaan, olen heidän puolestaan ja siksi olen...

eläinsuojelija.

Olen pian jäämässä kunnon lomalle, siksi päivitän nyt pari juttua aika nopeasti. Oikeastaan piti enää vain olla ilmoitus lomalle jäämisestä ja pari kasviasiaa ja sen jälkeen yksi runo, mutta tämä päivä muutti hiukan suunnitelmia.

Luin aamulla Helsingin Sanomia kera Robert'sin suklaakahvin, kun silmiini osui jälleen kerran eläintieteilijä Sesse Koiviston villieläimiä puolustava juttu. Olen aina kokenut hänen tekstinsä kuin ne olisivat osa minua, mutta nyt nytkähti niin että soitin hänelle ja oli kuin olisi sielusiskon tavannut. Sain Sesseltä luvan lainata hänen tekstiään, jonka otsikko on Villieläinten hävittämisvillitys ihmetyttää ja kertoa vähän muutakin:

"Korpien kasvatti" Pentti Oinonen (ps) on taas sitä mieltä (HS Mielipide 9.7.), että susien ja karhujen aiheuttamien vahinkojen ehkäisemiseksi metsästäjien asiantuntemus pitäisi ottaa käyttöön ja luottaa heidän riista- ja petoeläinkantojensa tuloksiin ja toimenpiteisiin. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että metsästäjät laskevat samat sudet moneen kertaan eikä heidän tuloksiinsa ole luottamista. Susi on Suomessa erittäin uhanalainen eikä kannan vähentämiseen ole syytä. (Sesse Koivisto)

Jos sudet ja karhut ovat vuosien mittaan tappaneet satoja metsästyskoiria, metsästäjien olisi syytä pitää koiransa öisin sisällä niin kuin koiristaan välittävät ihmiset tekevät. (Sesse Koivisto)

Tässä siis vain osa Sessen tekstistä, mutta minusta hyvin huomionarvoista on tuo, että meidän pitäisi luottaa ihmisiin, jotka murhaavat mm. kettuja ja haluavat tämän teloituslinjan jatkuvan perustelunaan se, että kettu käyttää ravintonaan, siis hengissä säilyäkseen, elantonaan riistalintuja, joiden metsästäjät katsovat kuuluvan heille. Ihminen ei kuulu tähän ravintoketjuun! Villieläinten murhaaja voi tyydytää lihanhimonsa kaupan lihatiskillä, jossa toivottavasti on tarjolla eettisesti kasvatettua sikaa, kanaa ja nautaa. Minä en ikinä luota niin raukkamaiseen tyyppiin, joka lähtee koiran ja aseen kanssa avutonta eläintä vastaan: Onpa urheaa!

Sitten se metsästyskoirien pito. Vieläkin on muutamia villieläinten murhaajia, jotka häkittävät koiriaan koko näiden pienen elämän ajan yksin jossain pihan perällä. Kerran päivässä vähän ruokaa ja vettä, mutta ei yhteyttä laumaan, koiran perheeseen. Vuosien saatossa pilke eläimen silmistä katoaa, kun se on vuosikausia jaksanut toivoa parempaa ja on kiertänyt pientä ympyrää niin paljon, että elimistö on alkanut syödä sen lihaksia. "Jos haluat tietää, miten koira voi, katso sitä silmiin ja näet kaiken." Näin minua neuvoi hyvin kuuluisa ja pitkän elämäntyön eläinsuojelussa tehnyt henkilö. Eläimen ravitsemuksen todellisen tilan taas näkee etenkin lyhytkarvaisilla koirilla siitä, miltä vaikuttaa sen lihaksisto takapäässä eli onko se terveen mallinen vai kuopilla.

Ja sitten se kammottava susiviha. Ihminen on etääntynyt niin kauas luonnosta, että ei enää osaa elää yhteydessä siihen. Sesse Koivisto kertoi, että kun hänen miehensä Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren johtajana, he huomasivat, että siellä olevat sudet olivat niin arkoja, että ihmiset näkivät niitä tuskin koskaan. Niinpä he ottivat muutaman suden kotiinsa ja alkoivat totuttaa niitä ihmisiin. Kerran heillä sitten oli vieraita ja menossa oli jo jo kahvihetki. Jotenkin sudet olivat päässeet huoneestaan ulos ja kävelivät ihan rauhallisesti ihmisten tykö. Yksi susista meni erään herran luokse, nuolaisi kättä ja koska kädessä oli kahvikuppi, lipaisi vähän myös kahvia. Siihen Sesse pyytelemään anteeksi ja vaihtamaan kuppia, mutta vieras sanoi, että 'ei missään nimessä: Nyt voin kertoa kaikille, että olen saanut juoda kahvia samasta kupista suden kanssa.'

Sessellä oli myös iso tarina supivihasta, mutta koska en ehtinyt kaikkea kirjoittaa ylös, en uskalla muistinvaraisesti tästä asiasta kertoa kuin yhden asian. Suomessa joku kuulemma levittää tietoa, että supin saa kuka vain loukuttaa ja sitten tappaa. Loukku on häkkimäinen ja eläin on siihen helppo houkutella. Kun sinne menee urossupi, pesässä olevat emo ja pennut kuolevat nälkään ja kylmään, mutta eiväthän villieläinten murhaajat sellaisesta välitä. Tiedoksi: Supi ei mene loukkuun, jos ihminen on virtsannut sen päälle. Helpoiten se varmaan sujuu eläinsuojelijamiehiltä, joten nyt todelliset miehet asialle!

Kun muu läntinen maailma on lopettanut turkistarhauksen tai on sitä lopettamassa ja on myös kieltänyt kettujen murhaamisen, Suomi on edelleen takapajuinen Itämaaa, se sama, josta tutkimusmatkailijat kirjoittavat jo yli sata vuotta sitten. Täällä on jopa ihmisiä, jotka haluaisivat laillistaa joutsenten murhaamisen. Minusta tuollaisia asioita himoavat voisivat muuttaa pois kansallislintumme maasta ja tyydyttää tappamisen himoaan jossain muualla. Joutsenia on erilaisia, mutta kaikki ne ovat osa luontoamme, jota tullaan ihailemaan kaukaakin: Suomen luonto on ainutlaatuinen! Jos puhutaan vain laulujoutsenesta, niin se rauhoitettiin jo vuonna 1934, mutta 1949 kanta oli kuitenkin vain 15 paria! Taisteluun laulujoutsenen puolesta ryhtyi Yrjö Kokko kirjoittamalla kirjan Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954). Molemmista kirjoista tuli Suomen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita. Toinen klassikko, joka oli tehnyt vaikutuksen mm. isääni oli kirkkoherra Voitto Viron teos Toni, veljeni, jossa Viro kertoo omasta koirastaan ja todistaa, että koiralla on sielu. Näitä kirjoja eivät kuitenkaan lue ne metsästäjäjärjestöissä lymyävät henkilöt, jotka kehtasivat vuonna 2007 ehdottaa laulujoutsenen murhaamisen laillistamista...

Koska kauppaan saadaan eettisesti kasvatettua sikaa, joka on saanut toteuttaa luontoaan ulkona? Koska saamme luomukanaa? Ja miksi Suomessa ei näy laiduntavia lehmiä,  kun Keski-Euroopassa niitä näkyy pikkuteitä ajaessa koko ajan niin Saksassa kuin Itävallassa?

Olen oikealta maalta kotoisin, joten en ole kaupunkilaistyttö, joka ei tunne navetan toimia. Olen lypsänyt, olen syöttänyt ja juottanut lehmiä, olen vienyt niitä laitumelle ja taas takaisin navettaan lypsylle ja sitten taas laiduntamaan. Olen viettänyt nuoruuteni ratsastaen, joten mitään missä on hevosta en syö. Koen myös issikan, jolla joskus käyn vaelluksella, osaksi laumaani, perhettäni. Perheenjäseniä ei kuulu syödä. Olen myös asunut pitäjässä, jossa on suurehkoja sikaloita, joten tiedän siitäkin asiasta jotain. Noista vuosista koivu ja tähti on kauan ja nyt on moni asia toisin. Siat viettävät lyhyen elämänsä nykyään niin, että minulle ei possu maistu ennen kuin sikatilat palaavat vanhoihin aikoihin ja siat saavat onnellisina tonkia suvet ulkona.

Sivistysvaltion mitta on miten se kohtelee heikompiaan ja minusta itsemääräämisoikeutta vailla olevat, ihmisen vallanalaiset eläimet ovat ihan todella heikoista heikoimpia. Tähän asiaan saadaan muutos: Kysy aina etukäteen ehdokkaalta, jota aiot äänestää vaaleissa, kannattaako hän turkistarhausta ja kettujen sekä susien surmaamista.  Moni unohtaa tämän ja ihmettelee sitten jälkikäteen kun kuulee oman ehdokkaansa äänestäneen vaikkapa turkistarhauksen puolesta. 

Jos sinulla on tähän asiaan jotain mielipidettä, ilmoitan, että en julkaise anonyymejä kirjoituksia. Jos on jotain mieltä, pitää olla myös kanttia seisoa sanojensa takana, kuten tekee ihailemani Sesse Koivisto.

Leena Lumi

kuvat Pinterest

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta

Kun vaivun Haltiakuusen alle ja suljen silmäni, kuulen lasten leikkien ääniä, näen vaahterassa pojan lukemassa kirjaa, jossain kilkkaavat karjan kellot, kesäpäivän pysähtynyt ruusun makeus, räätälin saksetkin hetken levossa. Sammatin torppa, suomalaisen kansallisherätyksen alkusoitto, oman kirjallisuutemme vahva pohja, ehkä symboli kulttuurimme sinnikkyydelle, joka kukki kivestä, nälästä, kylmästä, mutta se kukki! Ja siemenet levisivät villikukkina, eivätkä ikinä lakanneet itämästä!

Luettuani tietokirjailija, Helsingin yliopiston taidehistorian professori Riitta Konttisen upean teoksen Taiteilijatoveruutta (Siltala 2014) mieleni taustalla häämötti koko ajan Sammatin torppa, Aleksis kiven nälkä ja  Kaarlo Sarkian vaiettu salaisuus, hänen suuri kärsimyksensä. Samoin mukana kulkivat Konttisen teokset Fanny Churberg sekä Modernistipareja Koska Taiteilijatoveruutta kirjan nelikko, johon kohta lupaan päästä, vietti kuitenkin paljon aikaansa Pariisissa, näin kaiken aikaa mukana erään kuvanveistäjän, jonka kasvot kohtaan joka aamu ensiksi tullessani kirjasto/toimistooni: Camille Claudelin, joka koki elämässään miehen aiheuttamana julman kärsimyksen, vain koska hän uhmasi mestariaan uskomatttomalla lahjakkuudellaan.

Siinä, missä suomalainen lahjakkuus on noussut kuin hallankukka nälästä ja köyhyydestä, se on itänyt myös siellä, missä naiseus on tarkoitettu vain miesten iloksi, lasten tekemiseksi, huushollin hoitamiseksi ja naisten koulutus on katsottu sulaksi hulluudeksi ja rahan tuhlaukseksi. Neljä lahjakasta naiskuvataiteilijaamme, nelikkomme, Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik, ponnistivat taloudellisesti vahvoista lähtökohdista, sillä heillä kaikilla oli ’omat kartanonsa’, Marialla jopa kaksi. Ja vain Helene joutui myöhemmin isänsä vararikon kautta kokemaan Olga ätinsä kassa puutetta ja liikaa huushollausta, jonka hän koki vievän aikaa tärkeimmältään eli taiteelta. He kaikki kuitenkin kohtasivat aikakautensa miesten taholta agressiivista ja ihan henkilökohtaisuuksin menevää epäoikeudenmukaista arvostelua aivan kuten Edith Södergran, josta saimme lukea kirjassa Edith.Runoilijan elämä ja myytti. Tuossa kyydissä heikommat olisivat sortuneet, mutta meidän nelikkomme valitsi oman tiensä, vaikkakin kivisen, ja he pysyivät naimattomina ja lapsettomina, antautuen täysin taiteelleen. Tosin hienoa oli, että heillä oli kotoaan sekä henkistä että aineellista tukea, mutta suuressa maailmassa, jonne taiteilijaystävättäret lähtivät itseään kehittämään, ei yksinäisten naisten osa ollut aina kovinkaan turvallinen ja piti olla tarkkana missä liikkui ja mielellään ei yksin. 

Tätäkin ankeampaa ja miehiä suosivaa oli, että naisilla ei ollut mitään asiaa Ranskan ja koko Euroopan merkittävimpään taidekouluun École des Beaux-Artsíin kuten ei useimpiin muihinkaan taideakatemioihin. Kun naisopiskelijoille viimeinkin aukenivat Écolen ovat 1896, miesopiskelijat osoittivat avoimesti mieltään: Naiset olivat uhka heidän menestykselleen ja mikä pahinta, takana oli varmaan pimeä ajatus itseään toteuttavasta naisesta, joka ei löytänyt miehelle mitään käyttöä!

Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta Helene, Ada, Helena ja Maria saivat kulkea valitsemansa taiteilijatien sekä hyvinä ystävinä toisiaan tukien että myös erillisinä ja ihan omia ambitioitaan toteuttavina ihmisinä sukupuolesta viis. He hakivat innoitusta ensin Ranskasta, sitten Englannista, myöhemmin myös Italiasta ja taas Ranskasta ja tietysti myös Suomesta. Vuosien ja matkojen aikana neliapilan omat polut alkoivat erottua: Mariasta kehkeytyi loistava muotokuvamaalari, Adata maisemamaalari, Helenestä maalarimaalari ja Helenasta pitkän pohdinnan jälkeen lopulta kirjoittaja ja yksi suomalaisen naisemansipaation johtohenkilöistä.

Yllä Maria Wiikin muotokuva Hilda Wiikistä 1880. Marialle Ranska oli hänen palettinsa isänmaa. Taiteilijatoveruutta tarjoaa kiitettävän paljon sekä nelikkommme harjoitelmia, aikalaiskuvia sekä tietenkin kruununjalokivenä naisten maalauksia. Kun valitsin kuvia tähän juttuun, kriteerini olivat subjektiisia, tietenkin, mutta halusin tuoda esille jokaisesta jotain hieman erilaista. Jos Hildan kuvan tilalle olisin valinnut Marian  yhdeksän vuotta myöhemmän teoksen, Maailmalle, se olisi ollut ehkä jännittävämpi ja osoittanut, mikä Marian huikea kehitys oli: leveämmät siveltimen vedot, niukempi värimaailma ja sitten se yksi tietty juttu, jolle olen heikkona jopa kirjan kansissa: Tumma kuva, jossa käytetty yhtä ’voimaväriä’.

Helena Westermarck alkoi kiinnostaa minua todella paljon Konttisen tekstin myötä. Hän ei ikinä ollut mikään myötäilijä, hän halveksi naisen ’tehtyä’ avuttomuutta, mutta hän heistä eniten sai taistella ennen kuin tajusi osansa olevan kirjoittaminen ja naisasialiike. Taloudellinen vahvuuskaan ei häntä ajan sairaudelta, tuberkuloosilta, pelastanut, mutta hänet diagnosoi Axel Munthe! Alla Helenan työ Silittäjättäret (Tärkeä kysymys), 1883, jossa päivänkakkaralta tumma neito kysyy ’rakastaa, ei rakasta, rakastaa...’

Tämä työ nostatti niin kauhean solvaavien kritiikkien määrän suomalaisten miesarvostelijoiden osalta, että Helena pakeni Ranskaan. Pahiten nelikkoamme epäoikeudenmukaisesti arvostelivat juuri suomalaiset miehet, jotka katsoivat nelikkomme maalaavan kauneuden sijasta rumuutta. Silittäjättäristä sanottiin palvelustyttöjen olevan ”äärettömän rumia” ja maalaus luokiteltiin ”vasemmiston äärimmäisen siiven” edustajaksi. Helena itse totesi muistelmissaan: ”Taulu oli ruma ja aivan liian rabulistinen: niin ei naistaiteilija saanut maalata.”

Jossain vaiheessa Konttisen teosta käy selväksi, että taiteilijoista lahjakkain on Helene Schjerfbeck. Hänet alettiin huomata ulkomaiden näyttelyissä, mutta kotimainen mieskritiikki ei vielä sulanut, vaan mm. alla oleva Helenen Lehtimajanjuhla synnytti mielipiteen, että taiteilija osoitti väheksyntää suurta yleisöä kohtaan ja osa kriitikistä lienee pulpunnut Euroopassa puhjenneista juutalaisvainoista.

Myöhemmin Helene totesi kriitikoista: ”Ne tekivät töitä, että saisivat vietyä  meiltä uskon ja leivän.”

Taiteiljatoveruutta lukiessani ja verratessani sitä Konttisen teokseen Modernistipareja naistaiteilijakohtaloihin, aivan tunsin, miten Helene saattoi sittenkin olla hiukan oikeassa siinä, että jos hänen kihlauksensa englantilaisen herran kanssa ei olisi purkautunut miehen suvun vastustukseen, hänellä olisi saattanut olla suurempi liikkumisen vapaus, kuten rouvilla usein oli, mutta vaikka olisi ollut sitten avioliitossa varaa palkata apulaisia, ei se ehkä olisi kuitenkaan voittanut sitä ’elämän koulun ateljeeta’, jossa Helene eli äitinsä kanssa ahtaasti Hyvinkäällä ja sai maalausrauhan, jossa loi maailmankuulut teoksensa.

Jos vaikutan Konttisen kirjojen äärellä tavallistakin vuolaammalta, se johtuu siitä, että en itsekään varhaisteininä ollut varma, kumpi olisi pitänyt kädessäni olla, kynä vai sivellin. Kynä voitti, mutta suuri rakkaus taiteeseen jäi. Matkoilta kotiin kulkeutuu taidekirjoja, vaikka niiden kieli olisi italia taikka ranska, joita en osaa. Taide ei tunnusta kieli-, rotu-, sukupuoli- tai maarajoja, se on vapaavaltio ja kaikille sallittu.

Koska Ada Thilén on vielä jäänyt pois lähikuvasta jutussani, hän saa nyt esiintyä hyvin viehättävällä maalauksellaan Lukeva tyttö maisemassa, 1896:

Konttinen kirjoittaa, että 'tässä näkyy aivan uusi tapa maalata: kuvan pinta vaikuttaa litteältä aivan kuin jossakin Edouard Manet’n töissä, värit ovat himmeitä, väriasteikko rajattu, ja Italian vanhasta taiteesta saadut virikkeet ilmeiset.' Viehtäyin tähän teokseen paitsi lukevan tytön keskittyneisyyden takia ehkä myös edessä näkyvän niittykukkien, etenkin sinisten kellokukkien takia, mutta pidän myös taakse ’haipuvasta’ maisemasta. Heräsin sudenhetkellä ja kirjoitin yömuistivihkooni: ’Muista Ada ja Lukeva tyttö.’

Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta on kiinostava helmi taidekirjaston kerääjälle, mutta myös kenelle tahansa kuvataiteisiin antautuneelle. Konttinen kirjoittaa taiteilijoistaan kansantajuisesti, joten hän todentaa teoksellaan taiteen vapaavaltion meille kaikille. Taide olkoon vapaa lintu ja tehköön pesänsä minne haluaa. Kukkana se on digitalis, joka itse tietä, missä se on kukkiessaan kaikkein kaunein: Sitä kuten taidetta ei määräillä. Kauneus tietää aina oman arvonsa!

*****

Hämeenlinnan Taidemuseossa on Taiteilijatoveruutta näyttely 7.9. saakka. Osoite Viipurintie 2. Ti-to 11-18, pe-su 11-17. Liitän tämän nyt Kotimaan matkakohteisiin, josta matkasuositukset aukeavat klikkaamalla kuvaa, joka on profiilikuvani alapuolella.

nuku rauhassa, nuku...

nuku rauhassa, nuku
          kauniita unia

                                                       (en näe enää, en näe!)

anna anteeksi hauraat hetket
joina olin kova

rakastin kuin 
                       valoa
         ja sinä olet valon läpi
         loistava onnellinen
         harha

kuva, hiljainen pysähtynyt


- Maaria Päivinen -
Sinun osasi eivät liiku (ntamo 2014)
kuva RunoTalo

Last mile home

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Eicherin perhe oli kaunis lumottu kylä jonka päälle satoi pimeitä tähtiä.

Heillä, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden, saattaa olla yhteinen unelma kirjoista, joiden olisi hyvä alkaa tai päättyä jouluun: Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä (Quiet Dell, Tammi 2014, suomennos Kersti Juva) alkaa joulusta. On jouluaatto 1930 ja paikka on Park Ridge, Illinois. Tarinan saa aloittaa Eicherin perheen luova tytär Annabel, joka on kirjoittanut sekä ohjannut lasten kera perheen Duty koiran kanssa esittämän joulunäytelmän. Kaikki olisi kuten aina ennenkin paitsi, että perheen isä on kuollut ja Lavinia isoäiti myös, mutta perheen kolmen lapsen, koiran ja kauniin, 45-vuotiaan äidin Astan, myös Annaksi kutsutun, lisäksi mukana on perheen alivuokralainen ja uskollinen ystävä Charles O’Boyle, joka harkitsee vakavasti Astan kosimista...

Luettuani noin kuukauden sisällä Phillipsin Suojeluksen sekä Kiurun ja Termiitin, olin aivan yllätetty Murhenäytelmästä, sillä nyt ei soljuvaa tajunnavirtaa, ei kuuman etelän kaskaita, ei kiellettyjä leikkejä lammen pusikoissa, mutta jälleen nuoren tytön ääni, annos maagista realismia ja ripaus mystiikka, muskotin ja vaniljan tuoksua sekä tietysti joulua: paistia, valkosipulimuussia, konjakkibataattia, herneitä, vihreitä papuja, osterimureketta, karpalorelissiä...ja lehikäisjoutsenia. Kukaan ei vain huomaa, miten Asta suree taloudellista tilannetta ja miten hän pelkää joutuvansa myymään rakkaan kodin pois, kukaan ei aavista, minkä synkän varjon hän on vetänyt sekä itsensä että lastensa tulevaisuuden päälle, alettuaan kirjeenvaihtoon tuntemattoman ja varakkaana esiintyvän Cornelius Piersonin kanssa tajuttuaan, että kirjeenvaihtokerho saattaa olla hänen ainoa pelastuksensa. Ja peto löytää aina saaliinsa. Muistakaamme että elämme kirjassa ’30 lukua, jolloin hieman pyylevä, neljäkymmentä vuotta täyttänyt naisleski lapsineen, on aikaa sitten ohittanut parasta ennen päivänsä, eikä siihen aikaan naineilla naisilla useinkaan ollut omaa ammattia, ei ainakaan sellaista, jolla olisi voinut elättää ison perheen.

Annabel ehti oppia Lavinia mummilta paljon. Hän oppi myös sellaista mitä muut eivät voineet nähdä tai ymmärtää:

'Katso lapsi.' Mummin kädet ovat täynnä pieniä hohtavia jalokiviä, kuin kiteitä, timantteja. 'Jokainen on täydellinen, kirkastettu'. Annabel näkee että tässä paikassa kyyneleet ovat kouriintuntuvia. 'Kyyneleet voivat olla terälehtiä tai siitepölyä tai sumua tai sadetta,' mummi kertoo, 'mutta surun kyyneleet ovat valokiviä.'

Annabel näkee kuinka ne putoavat ja loistelevat pudotessaan.

Phillipsin Murhenäytelmä perustuu todelliseen rikokseen, joka tapahtui Quiet Dellissä Länsi-Virginiassa yli kahdeksankymmentä vuotta sitten. Jayne kuuli tarinan äidiltään ja näin Phillips:

Vain neljä henkilöä romaanissa Murhenäytelmä ovat täysin keksittyjä. Rakastettu mummi Lavinia Eicher ”meitä kauemmaksi” näkevien unien puolestapuhuja, ja Emily Thornhill, nykyaikainen työtä tekevä nainen, ovat kunnianosoitus omalle rakkaalle pelottomalle äidilleni Jane Thornhillille (sittemmin Phillips), jolta kuulin Quiet Delin tarinan ensimmäisen kerran. Hän oli kahdeksan ikäinen kun häne oma äitinsä vei hänet kävelylle murhien tapahtumapaikan ohi...

Siis Murhenäytelmä on tositarina erään perheen tragediasta ja myös kertomus siitä, millaista jälkeä yksi pimeyden auervaara voi saada aikaan. Teos on välillä hypnoottisen pahaenteinen ja tunnelmaa vain lisäävät aidot mustavalkoiset, vanhat valokuvat Eicherin perheestä, koirasta, murhaajasta, murhapaikasta ja monesta muusta. Kuin vastapainona tapahtumille kulkee toimittaja Emily Thornhillin ja valokuvaaja Eric Lindstromin työ seurata tutkintaa sekä raportoida siitä työnantajalleen, Tribune-lehdelle. Heti alussa Emily alkaa tuntea tapahtumaa kohtaan muutakin kuin ammatillista kiinnostusta ja etenkin perheen Annabel-tytär on pitkin matkaa kuin tuuli hänen ihollaan, mieli hänen mielessään. Emily vaistoaa, mitä muut eivät, hän miettii Astan mielenliikkeitä ennen tapahtumaa, hän adoptoi perheen Duty koiran ja...

Emily nousi saman tien seisomaan ja astui lähemmäksi miestä. Tuoksu, se hieno tuoksu, tuli miehen ihosta. Oli kuin hän olisi astunut sisään latautuneeseen sympatiaan joka oli alkanut sykkiä heidän välissään. He...

...unelma asettui pimeyttä vastaan vaikka päivä oli hyvin kirkas.

Murhenäytelmä on äärettömän taidokas kirja. Jayne Anne Phillips on mielestäni kirjailija, jollaisesta yleensä vain uneksitaan. Hyvin harvoin voin yhtyä kirjojen liepeiden kehumainoksiin, ainakaan juuri niillä sanoilla, mitä niissä on käytetty, mutta kun Newsdayssa on sanottu ”Jayne Anne Phillips kirjoittaa kaikilla viidellä aistillaan, toisin kuin valtaosa kirjailijoista...”, yhdyn lausuttuun täydellisesti. Jayne Anne Phillipsin teokset ovat kaikkien aistien juhlat.

Annabel rakastaa puhdasta viileää lunta ja hurjaa tuulta; hän tempaisee myrskyn mukaansa, kiertele hotellia, sokaisee kadut ja niiden kulkijat, täyttää aution kujan. Lumi on fuuga ja kontarpunkti, kontrapunktinen jyskytys; hän soitaa pianissimo, staccato, forte, glissando; puuskainen tuuli on matala lavea fraasi ja mummi säestää oikealla kädellä, heittelee putoavia sivuja. Da capo, hän nyökkää, kääntyen, pyörien; hän asettaa metronomin tik tik ja kuiskaa alla vaeltavien tuntien ja päivien yli: diminuendo.

*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jane Krista  Omppu Annika Arja  Kirjallisia kosketuksia  ja Liisa/Luetut, lukemattomat

Suviarvonnan voittajat ovat...

Kesä on tullut! Kohta siirrymme myös Lumissa kesäaikatauluun, mutta sitä enen julistan Suviarvonnan voittajat, jotka ovat: Maria Kinnunen, Sanna, Arleena, Rva Kepponen ja Anu/Kirjaston kummitus! Onnea♥ Nyt voitte voittajajärjestyksessä valita palkintokirjanne täältä ja sen jälkeen ilmoittakaa valintanne sekä postitusosoitteenne minulle leenalumi@gmail.com Heti kun Maria on valinnut, laitan kirjan kohdalle 'varattu' huomiovärillä, joten sen jälkeen valitsee vapaana olevista Sanna etc.

Odotan voittajien ilmoittautuvan huomisiltaan ma 7.7. klo 18 menessä, sillä tiistaina minulla on jo muuta ohjelmaa. 

Kiitos kaikille osallistujille♥

Tunnen terassilta houkuttavaa grillatun kalan tuoksun, joten...

...ihan pieni paussi.

Love
Leena Lumi

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita...

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tunteen kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä, 
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

- Eino Leino -
L. Onerva Eino Leino - Toinen toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt/Virginie

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Hän ei pääse eroon tunteesta että Lolan näkeminen, haluaminen, soittaminen klubilla Lolan takana, rakastelu öin ja päivin Lolan huoneissa joista tuli hänen huoneitaan, se kaikki oli hengissä selviytymisen harjoittelua. Silloin kuten nytkin hän liikkui alueella joka ei ollut oma, johon ei päässyt, ei ulottunut, ennen kuin antautautuva ruumis antoi sen hänelle, kuin iskisi tulta pimeään. Lola oli hohtavaa maata, jota hän kynti ja kylvi otsansa hiessä mutta jonka hän menetti. He löysivät toisensa hetkissä jotka...Leavitt etenee korealaisten rinnalla, koskettaa revolveria tiukassa vyökotelossaan. Hän ei hallitse ajatuksiaan. Kävellessän hän kuvittelee olevansa Lolan kanssa vielä kerran, ja hän ampuu heidät molemmat työnnyttyään Lolan sisään, hurmion keskellä, hän tahtoo raivoisasti jäädä Lolan luo, ei kuolla täällä. Hän kuvittelee...Leavitt ajattelee lasta jota Lolan pimeys saartaa, ja sinkoaa sitten kauas heistä, vajoaa omien silmiensä taakse missä aivot mittaavat aikaa ja veri jyskyttää korvissa.

Jayne Anne Phillipsin teos Kiuru ja Termiitti (Lark and Termite, Tammi 2009, suomennos Kersti Juva) on tiheä kertomus muutamista kesä- ja heinäkuun päivistä vuonna 1950 ja yhdeksän vuotta myöhemmin. Korpraali Robert Leavitt laivattiin Japaniin joulukuussa 1950 ja sieltä edelleen Koreaan käymään sotaa, jossa oli vain häviäjiä. Robertin lähtiessä hänen lapsensa oli kuin pieni siemen Lolan sisällä eikä nuori, vasta 21-vuotias tuleva isä voinut olla ajattelematta häntä ja Lolaa silloinkin, kun se kävi hänelle vaaraksi. Lolan ollessa kahdeksannella kuulla, hän saa tältä valokuvan, jossa rento äiti onnellisena riippumatossa kauniina ja hyvin täynnä heidän lastaan ja hymy...

Kirja etenee nykyhetkessä Winfieldissä, Länsi-Virginiassa 1959 sekä takaumien kautta Pohjois-Chungchongissa, Etelä-Koreassa 1950. Lukijan ei ole ollenkaan vaikea seurata tapahtumissa mukana, sillä henkilögallerian vaikuttavimmat persoonat ovat niin erikoiset ja koskettavat, että heissä on ja pysyy kiinni. On Lola, joka on vuosia sitten jättänyt tyttärensä Kiurun, sisarensa Noreenin eli Nonnin hoitoon, kertomatta muille kuka on lapsen isä. On Termiitti, Robertin ja hänen lapsi, jonka hän myös toimittaa Nonnin hoitoon. Termiitti, lapsi, joka ei puhu eikä kävele, joka tavallaan tulee eniten Kiurun perheeksi, sillä hän kiintyy pikkuveljeensä kaikellaan. Lykkii tätä kärryillä pitkin kylää, Charlien luo syömään, jossa Nonni on töissä tai jokirantaan, mutta ennen kaikkea radan viereen, sillä mitään Termiitti ei rakasta niin kuin junien lähtöjä, niiden viimaa ja yksinäistä huutoa, kiihdytystä jonnekin pois. Näin Kiurusta kehittyy jo 11-vuotiaana kuin pikkuäiti veljelleen, alati huolehtiva, ei koskaan vapaana ja huolettomana ja vain harvoina hetkinä kaiken outouden tajuavana:

Vedän tulpan altaasta. Vesi pyörii viemärissä saippuaisena suppilona ja minun tekee mieli pyörteen sisään, missä kaikki kiertyisi ympärille yhä tiukemmin ja tiukemmin. Tunne on sama kuin silloin kun ihmiset tuijottavat. Ne tuijottavat niin kuin olisin ruokaa lautasella, enkä voi olla tuntematta, miten kiihkeästi ne haluavat jotakin. Minua tuijotetaan määrätyllä tavalla, pitkään, mutta kun ne tuijottavat Termiittiä, ne kääntävät  katseensa pois.

Oman maagisen värinsä, taianomaisen sinisen, antaa tarinalle Termiitti, joka on yksi kertojista, vaikka ei puhukaan. Hän rekisteröi kaiken ja on kuin tietty vajaavuus olisi terävöittänyt sekä hänen tahtoaan että havaintokykyään.  Termiitin ajatukset ovat lyhyitä lauseita, joissa on kaikki tarvittava:

Kiuru sanoo nyt pitää lähteä Charlielle.

Kujalla kuumuus kimmeltää.

Asvaltti on kuumaa ja pinta hengittää kuplia jotka pullistuvat ja särkyvät.

tai:

Liian kuuma olla ulkona, Kiuru sanoo. Kasvit nuokkuvat, ruoho huokaa kuin puristuksissa, mutta kulhon sopasta nousee puhdas manteli-ilma raskaaseen kuumuuteen. Kiuru työntää hänen tuolinsa kauemmaksi koska uunipellit...Hän istuu ikkunan luona ja kuulee heikosti kuinka ruohon juuret, pitkät suoniset nauhat, kurkottavat kujan pientareella syvälle maahan, juovat vettä siellä minne kukaan ei näe.

Jayne Anne Phillips, jonka kirjan Suojelus luin häneltä vain pari viikkoa sitten, tekee jälleen omaa ainutlatuista jälkeään, johon kääntäjä Kersti Juvalla lienee myös vahva panostus, sillä niin rikasta kieli on, sanoja, joita ei enää kuulla, joita kaikki eivät edes tunne, jotain mikä soi... Päällimmäinen tunnetila on jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, latinalaisunien savu, jossa kuumuus väräjää, usva, erotiikka, vesi ja hopeatomu, jotka piirtyvät tarinoihin, joihin lukija kääriytyy kuin johonkin kauan kaivattuun, tarinaydinmehuun, imee niin että sylki ja veri ja suonet ovat toiset, kunnes nisät ovat kuiviin nautitut, ja vieläkin vain niistä puristuu, tihkuu pisara kukkien maatumista, tulvavettä, laatikkojen salaisuutta, joen huokausta, Sollyn silmien kovaa ja pehmeää, kultaa ja vihreitä pilkkuja, eikä se käännä katsettaan pois:

”Anna mun”, se sanoo.

*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena Irene  Liisa  Satu Valkoinen Kirahvi  ja Mai/Kirjasähkökäyrä, joka lienee nyt päässyt likimmäs, mitä minä koin tämän teoksen luettuani