Joyce Carol Oates: Putous

Niagara Falls, hääsviitti Rosebud. Nainen ja mies ensimmäistä yötä yhdessä. Sen jälkeen kun ensin oli vihitty. Oli ollut häävastaantotto ja siellä oli tarjoiltu samppanjaa, mitä sulhanen ei ollut osannut odottaa. Ei myöskään sitä, että hänen morsiamensa, pappisperheen tytär, nautti juomaa kuin kuoleman janoonsa. Laiha nainen. Morsian, joka alkoi käyttäytyä villisti jo muiden läsnäollessa. Työntyi syliin, mutristeli huuliaan houkuttavasti. Hän oli tiennyt, että ei rakastanut naista, mutta oli varma, että oppisi rakastamaan. Kaikkein varmimmin hän tiesi, että nainen ei rakastanut häntä, mutta hänkin oppisi. Kaikki sujuisi, he saisivat lapsia, lisääntyisivät kuten Raamattu kehoittaa. Hääsviitin yössä nainen oli toinen. Hän tarttui miehen elimeen, vaati sitä sisälleen. Nainen takertui hänen ihoonsa kuin joku alkueläin. Limaeläin. Raapi, vaati, huusi, valitti, uikutti. Hän ei voinut pidätellä itseään, yritti välttää edelleen kosketusta. Hän kuuli oman äänensä kirskahtavan samalla kun tuli. Hän ei voinut tietää, että naiselle se olisi ikuisesti loukkaava muisto, kuin lepakon rääkäisy:  sitten vain sotkua ja kutinaa karvoituksessa, alapäässä.  Miestä iljetti. Ikinä tätä ei pyyhkisi mikään pois hänen mielestään. Hän ryntäsi ulos kohti Niagara Falssin kohinaa, kohti rankan virran matkaa puhdistukseen, saastasta pois.

Iljettävää. Sinä ihan totta iljetät minua.

Joyce Carol Oatesin teos Putouksen (The Falls, Otava 2006, suomennos Kaijamari Sivill) otin luettavakseni vaikuttuneena jälleen kerran Oatesin uusimmasta, Elämäni rottana. Vaikka tunnen Oatesin teemat, yksikään teos ei ole ollut samanlainen, vaan hän yllättää minut kerta kerran jälkeen. Edelleen kiitollisena siitä, että aloitin Haudankaivajan tyttärestä ja sitten ne muut, vahvimpana Blondi On teema, joka toistuu kerta kerran jälkeen ja se on naisviha ja –ahdistelu. Kosto: rakkaustarina heitti sen niin päin mieltä, että oli pakko jatkaa lukemista joukkoraiskauksen tematiikasta. En päässyt eroon äänistä:” Uuh beibeibi, minne matka? Herkkupeppu! Itsehän kerjäsi!” Missä olin ne kuullut ennen kuin luin Oatesia. Olinko nähnyt unta vai kuulinko oikeasti itse sellaista. Eihän voinut olla totta, eihän! Ja sitten tyttäreni kertoi, miten kaduilla ikämiehet huutelivat...Vereni alkaa kiehua ja sulaudun jälleen kerran erilaiseen Oatesiin. Tarinaan jossa pastorin tytär Ariah on avioitunut pappismiehen, Gilbert Erskinen kanssa. Hän ei rakastanut miestä, mutta toinen vaihtoehto oli jäädä vanhaksipiiaksi ja lapsuudenkotiin. Ehkä tästä kuitenkin tulisi jotain, sillä ensimmäisen kerran kunnolla samppanjaa herätti hänen todellisen sielunsa, herätti sen kaiken, mitä paitsi hän oli ollut. Samppanja teki hänestä synnillisen, ihanan villin ja synnillisen.

Rouva Gilbert Erskinestä tulee surullisen kuuluisa, itsepintainen Niagaran leskimorsian alle vuorokaudessa. Hän on kiinni etsinnöissä vuorokausi vuorokauden jälkeen. Hän tuijottaa pärskeitä, antaa niiden kastella itsensä. Hänen ainoa kauhistava ajatuksensa on se lepakon kirskahdusta muistuttavan äänen aikainen limapurskahdus. Eihän se vain voinut mennä hänen sisälleen? Pystypäin hän kantaa rooliaan eikä aio huorata suruaan itkemällä toimittajille tai kenellekään. Hylättynä alle vuorokaudessa ei ole mitään verrattuna hänen tahtoonsa, joka on kuin kiveä. Eikä Ariah tajuakaan, miten likellä häntä on oikea rakkaus, joka kuin tulee hänen ja pahan maailman väliin. Juristi Dirk Burnaby, joka hypnotisoituu Ariahista itsekään tajuamatta miksi. Ariahista tulee Dirkin kaiken keskus. Nyt saa väistyä hänen äitinsä Claudine, jonka kuuluisa kauneus on alkanut rapistua ja saanut hänet vetäytymään suorastaan erakoksi. Äiti odottaa kultapoikansa Dirkin tulevan asumaan kanssaan perheen eristyksissä olevaan saareen, upeaan Shalottiin.

Claudinen  lasten ei hyödyttänyt vakuutella äidilleen että hän oli edelleen kaunis nainen, vaikka hän tosiaan oli kaunis, kaunis keski-ikäinen. Claudinelle ei lohtu kelvannut. ”Minä vihaan sitä. Tätä. Minä vihaan minua. Minua inhottaa katsoa itseäni peilistä.” Sillä Claudine tiesi parhaiten, mitä peilin olisi pitänyt heijastaa ja mitä se ei nyt heijastanut.

Dirk käy tapaamassa äitään ja hengittämässä parempaa ilmaa, sillä Luna Parkin talossa ilma oli kuin saastunutta. Hän palaa kuitenkin pian ja saa Ariahin kanssaan avioliittoon, joka on kuin unelmaa, kunnes...Heillä on kolme lasta ja Ariah antaa soittotunteja, vaikka rahan puolesta ei tarvitsisi. Sitten Dirk ottaa ajaakseen oikeusjutun joka vie hänet tuhoon kaikin mahdollisin tavoin. Ariahia hän ei kuuntele, eikä lukuisia ystäviään. Häntä ajaa paine haastaa kemiantehtaat, jotka syöksevät ilmaan monia syöpiä aiheuttavia myrkkyjä.

Kaikka tapahtuu. Kaikki kuohuu. Niagara, jossa sentään voi hengittää. Tai jonka voi antaa viedä. Vain yksi on kivettynyt ja vahva. Kiveä kovempi. Oates on luonut hylätyn naisen kuvan, jossa nainen, Ariah, ei aio alistua millekään säälittelylle eikä kenenkään hyväksikäytölle. Tosin kolmen lapsen yksinhuoltajana se ei aina ole helppoa, mutta silloin voi tulla armahtava uni tai päänsärky, jonka varjolla vetäytyä pimeään makuuhuoneeseen.

Putouksessa Oates kuljettaa kaiken aikaa naisvihatematiikkaa, mutta melkein yhtä vahvana sen rinnalla naisen haurasta mahdollisuutta selvitä miesten hallitsemassa maailmassa. Teos tosin pakottaa kysymään, minkä hinnan hän tästä maksaa. Ariah opettaa lapsilleen, että perhe on kaikki. Millään muulla ei ole väliä. Vain perhe, joka nyt on vailla miehistä tukipylvästä, mutta ovathan pojat. Kaksi poikaa ja tytär, joita Ariah selvästi manipuloi aina tukehtumiseen asti. Ehkä juuri se teki Royalista toisen. Hänestä tuli irrallinen ja eri tavatessaan hautausmaalla erään henkilön. Äidin despotia alkaa olla näennäistä, ei enää todellista. Ariahin ulkoinen hauraus muuttaa hänen sisäänsä ja saa epätoivoisesti takertumaan lapsiinsa.

Putous tavallaan näyttää naisen hauraan mahdollisuuden kaikessa ympäröivässä raadollisuudessa. Mitään tähtipölyä ei ala sataa taivaalta ja sateenkaaren päästä ei löydy aarretta, mutta jollakin tavalla, vaikka pakon kautta, selvitään.

Tyylilleen uskollisena Oates jättää ilmaan solmimattomia lankoja, joiden päät lukija saa itse solmia. Kirjailija ei aliarvioi lukijaa. Jos Sisareni, rakkaani oli sairaiden mielten mosaiikki, niin Putous on pakotettujen tahtojen kartasto. Siinä selvitään tai ei, mutta eksymättähän kukaan ei löydä perille. Ei tähtipölyä vaan yhteiskunnan vääristyneitä rakenteita, poliisien mielivaltaa, värillisten vihaamista, naisten alistamista, mutta kun seisoo hengittämässä Niagaran ilmaa ihan liki, hengittää samalla mahdollisuutta ja uskokaa tai älkää, näkee virran kuohuissa pilkahtelevia toivon tähtiä.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Katja/Lumiomena

Kesäpuisto

Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,
kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.

Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.

Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa 
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.

Ja joutsenet kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.

Ja jäisessä horroksessa , vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhansien askelten.

Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.

Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.

Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi

Suvikirjasuosituksia!

Jo monta vuotta olen tarjonnut suvikirjasuosituksia, joten tässä lukemista laiturille, paattiin, riippumattoon, terasseille, suven valoisiin öihin. Kysyin suosikkeja mm. muutamilta, jotka lukevat samat kirjat kuin minäkin.

Tässäpä ei paljon selittelyjä kaivata. Huomatkaa, että en halunnut laittaa vain uutuuksia. Oatesin uusin, Elämäni rottana, on todella hyvä, siinä oli juuri sellaisia piirteitä, jotka jälleen kerran vetosivat minuun. Oatesin parhaana pidän Blondia ja arvatkaa vaan luenko ensi yönä erästä vanhempaa Oatesia...Hallie Rubenholdin Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit menee tietokirjana, trillerinä kuin samalla murhaajan uhrien elämäkertana, aivan erilaisena, mitä olisi voinut kuvitellakaan. Historiaa on usein vääristelty milloin kenenkin toimesta ja sitä tapahtuu yhä edelleen. Kiva kuitenkin, että joskus joku alkaa tutkimaan ja oikaisee. Pierre Lemaitren Petoksen hinta on ranskalaista laatua ja kertoo niin erikoisen tarinan henkilöstörekrytoinnista, että tämä oli nähtävä myös tv-sarjana. Jouko Heikuran Lahja äidilleni tuli myös listalle kirjan lukeneilta ystäviltäni, myös häneltä, jolta kysyin suosikkidekkaria! Tämä on siis myös jännittävä kirja. Yllätys minullekin! Samalla vahva osoitus siitä, että jos on sanottavaa, painavaa sanottavaa, sen voi saada mahtumaan muutamaan sataan sivuun, ei aina tarvita 500 sivua. Olen kallellani ranskalaiseen kirjallisuuteen ja ehkä toiseksi vahvimmin se on tullut esille Delphine de Viganin kirjassa Yötä ei voi vastustaa. Olen lukenut kirjan jo muutamia kertoja, sillä kun tajuaa, mikä on homman nimi, lopettaa ihailemasta perheen matriarkkaa, joka tekee spagaatin vielä 70 -vuotissynttäreillään...Erinomainen valaisu kauniiden perhekuvien taakse.

Jos lukisin nyt elämäkerran, senkin olisi kirjoittanut ranskalainen eli kirja Agatha Christie Arvoituksellinen elämä, on tarjolla nyt kaunistelemattomana. Paljon ihan uutta minulle...

Håkan Nesserin Café Intrigo on väkivahvaa, charmanttia dekkarien kuningasta, jonka kaiken haluaisi nähdä myös elokuvana. Erään avioliiton muotokuva on Nigel Nicolsonin kirja epätavallisista vanhemmistaan ja heidän seurapiireistään, joita sivuaa vahvasti Virginia Woolf. Kuuluisan kirjailijan vierailut jäivät Nigelin mieliin kirkkaasti. Nigel eli perheessä, jossa normeja ei tunnettu, mutta hänen äitinsä tunsi silti kaiken aikaa olevan sosiaaliluokkansa vanki ja taisteli monin tavoin vastaan. Jos kirja kiinnostaa, voin suositella myös Nigel Nicolsonin kirjaa Virginia Woolf. Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää on naurua kyynelten läpi. Minä en naura iäkkäälle Aurille ilkeästi, vaan nauran ja nautin hänen päättäväisyydestään säilyttää oma määräysvaltansa. Ja etenkin suhteessa tyttäreensä, josta hän jaksaa aina ihmetellä, että miten Tekla voi olla hänestä! Annoin kirjan lääkärilleni ja toivon, että hän nauttii! Mark Sullivanin Palavan taivaan alla on tosipohjainen tarina toisen maailmansodan ajoilta. Kirja kertoo urheasta Pino Lellasta ja kenen tämän kirjan on lukenut, on vaikuttunut. Sain kirjaan hienon ja hyvin avaavan kommentin lukijaltani Heikiltä:

"Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin."

Fernando Aramburun Äidinmaa kertoo baskien taistelusta oman isänmaan saamiseksi ja sen taistelujärjestöstä ETAsta. Tarinan ydinmehu on kuitenkin, mikä on taistelujen hinta tarinan henkilöiden elämässä. Se on kova! Tässä suuri, kiinnostava lukuromaani historiasta kiinnostuneille, mutta menee myös ihmissuhdekuvauskirjana kuumaan sarjaan. Miten voikin joku kieli olla noin kiehtovaa...Kirjassa on jopa pieni baskinkielinen sanakirja! Kollasin kuvatiedostossani ja löysin kuvanlehtileikkeestä, jossa on baskin kirjoittama runo Ein finnisher Tag (Suomalainen päivä). Kiitos lähettäjälle♥ Koskettavaa:

Celeste Ng'n Olisi jotain kerrottavaa, on kuulaAn kaunis kirja, jolla on paljon rankkaa paljastettavaa. Tämä kaikki on mahdollista tapahtua ja sitä tapahtuu. Ihan ominta hengitystäni.

Takuuhyvää brittidekkaria kaipaavalle suosittelen Tim Weaverin Kadonneet jäljet sekä

toisena Mattias Edvardssonin Aivan tavallinen perhe, joka meinasi mennä vallan minulta ohi...

Nytpä muistin teoksen, jolle haluan lisää lukusavuja: Heidi Kerosuon Muista, unohda on lukemisen väärti♥

Kenelle puutarha on suvella kaikkeus, on Unelmia puutarhasta vahvin teos aikoihin. Paula Ritanen-Närhi näytti näreet ja kirja sisältää sellaisia kuvia, Paulan ottamia, että en sanotuksi saa!

Tällä Paulan lohjalaisesta puutarhasta ottamalla kuvalla, toivon kaikkien löytävän mieluisintaan suvilukemista♥

Love
Leena Lumi

Pörröistä ruokaseuraa ja puutarhasta nyt sekä Marketan kultasadepensas!

Meidän kaunis, uusi tuttavuus, olkoon hän kesäkuun orava. Tupsut eivät kuvassa oikein hyvin erotu, mutta ovat kauniit ja turkkikin poikkeuksellisen hieno eli näitä on eri heimoisia. Hän ei tuttavallinen vielä yhtään, mutta sen verran vahva itsetunto, että ruokaili meidän kanssamme terassilla samaan aikaan.Lopuksi tuli jano ja joi jääpalavettä isojen oravien kupista. Pienillä on vähän syrjemmällä, että hekin saavat rauhassa juoda, kun välillä on aikamoinen vilske.

Nyt keltainen valloittaa hetkeksi.

Vaatimattomuuden ylistystä, kuten

kullerotkin.

Kesäkullero.

Akileijat säestävät mitä erikoisimmissa paikoissa.

Yksi sadasta, joita ei syöty! Illusia tai Northern Hi-Lights atsalea. Hurmaava tuoksu! Keltaista tässäkin.

Valkoisen puutarhan armoitetut ovat valkoinen Iris Sibirica sekä valkoinen lupiini, joka vihdoin viiden vuoden jälkeen teki poikasen.

Keltaista ja valkoista säestävät unikot, joista suuri osa on jo pudottanut terälehtensä: Kesä jonka kerran elää sain...Joko se meni?

Pidän myös pirteästä valkoisen ja punaisen yhdistelmästä ja etenkin verenpisaroissa. Eilen niitä sitten lähdimme ostamaan tutusta paikasta, mutta ei ollut jäljellä minkäänväristä verenpisaraa. Tuntui, että olimme kuukauden myöhässä, mutta se oli vain osatotuus, sillä saimme kuulla, että koronan hellitettyä ainakin nykytiedoilla nyt, kauppa oli käynyt tosi kuumana. Tämä kesä sitten muuta ja kyllä sitä muuta on tullutkin eli eilen siirtoja ja uusia istutuksia, ettei vain Eeva pääsisi yhtään helpommalla kun lähdemme seuraavaan rakennusprojektiin nuorille. Kerron niistä sitten aikanaan. Yritän tavoitella tänne jotain kirjaa, sitä jota nyt luen hitaasti nauttien ja ihmetellen, miten joku osaa edes mitään tuollaista kuvitella...Kaiken lisäksi löysin eilen hurmaavia, pitkiä muratteja yhteen melko pimeään nurkkaan eli korotettu penkki, puolipyöreä, murretun valkoisilla tiilillä seinät, vierasmakkarin ikkunan takana. Täydensin siis ryhmää, joka oli talvelta säilynyt.

Kovia helteitä on lupailtu, mutta meillä illat nyt hortensioiden omalla lannoitteella käsittelyä, se on tehtävä kahdesti ennen heinäkuun loppua. Nyt aloitamme...Jotenkin hektistä, kun säilönnät eli mansikat ja mustikat, sitten remonttiavuksi 350 kilsan päähän ja sitten vähän taas niitä mansikoita ja sitten lähdemme äidille 350 kilsaa länsirannikolle. Hän pyysi nyt näin eli ehkä sitten syksymmällä kokoonnumme täällä tai Lohjalla. Onneksi on naapurin Eeva♥ 

sekalaisin terveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Marketta Tullalla kasvaa Kinkomaalla Päijänteen rannalla kultasadepensas! Tämä on siitä samasta talosta, jonka vuodenaikavalot kuvasin monen vuoden jahkaamisen jälkeen viime joulukuussa eli se keltainen talo.

Lähikuva kukinnosta. Kekkilän sivustolta hain lisätietoa pensaasta tai pienestä puusta eli tässä Kiitos Marketta ja Eeva♥

Luontopihan pidossa on omat juttunsa eli naurua kyynelten läpi!

Uskon tämän tarinan palvelevan niin oravia kuin puutarhureita. Lähdimme viikoksi pois ja koska puutarhamme on luontopiha eli villieläimet tervetuloa, se on silti myös vaativa eräiltä kasveiltaan ja liian iso. No. minä pyysin kauniisti, että josko naapurin Eeva kastelisi tietyt vaativat ja uudet istutukset. Kaikista oli jo kaurisverkot poistettu paitsi ei atsaleoista, joissa laskin kussakin yli 30 tulevaa kukkaa eli nuput olivat juuri aukeamaisillaan. En millään voinut pyytää ruokkimaan oraviamme ensin aamulla klo 5, sitten klo 10 seuraava sarja ja taas klo 16 ja illalla klo 20 viimeiset tai uudelleen syömään tulevat pikkuisimmat. Vettä toki jätin paljon ja onhan meillä kalliossamme pihalammikot, mutta yläterassillamme on oravien turva ja oma syöttöpöytä. Jätin ruokaa, pähkinöitä, sen verran, että olin varma niiden riittämisestä korkeintaan pariksi päiväksi. Puolustelin itseäni sillä, että nyt nuorimmatkin oppivat sitten hankkimaan luonnosta ruokansa etc.etc. Kun palasimme kotiin ryntäsin ennen mitään muuta vetämään verkkoja irti atsaleoista ja mikä järkytys: Niissä oli kussakin jäljellä 3-5 kukintoa! Vähän tuli kyynelehtimistäkin, sillä olen yli-innostunut juuri nyt valkoisten ihanasti tuoksuvien atsaleoiden kanssa. Tajusin heti missä mätti: Oravat olivat pitäneet niitä herkkuina ja nehän pääsivät kiipeämään verkkoja helposti. Tämä oli oravien opetus. Metsäkauriit taas opettivat meidät pitämään verkot kunnes kukat aukenevat, joten siksi niissä verkot. Kerran söivät kaiken ja ne uusittiin täysin ja silloin vaihdoin myös lajiketta. Kaikesta huolimatta, nytkin istuimme omassa pöydässämme syömässä yläterassilla ja oravat terassin toisessa päädyssä omalla pöydällään, olihan klo kun aloitimme noin 16! No, kun näitä kahta kuvaa katsoo eli oravanpoikasta viime vuodelta, hän on niin pieni, että se ei tästä ihan erotu, mutta varmaan just pesästä ulos laitettu, niin valitsen oravat ja ihailen viime vuotisen atsalean kukintaa toivossa nähdä se kerran huikeassa runsaudessaan. Pienisilmäinen verkko katoksi ratkaisee asian tai sitten minua ei saa kukaan täältä minnekään ennen kuin atsaleat ovat puhjenneet täyteen kukintaan.

Noin 100 atsalean kukan kaipuussa, mutta eläimet ennen kaikkea♥

Suvifiiliksin
Leena Lumi

PS. Biologin vinkki: Syötä oravia vähintäin kunnes linnut ovat selvinneet pesistään lentoon. Kylläinen orava ei mene linnunpesille!

PPS. Atsalea Ruususen uni suuriruhtinatar Olgan haudalla taitaa olla ainoa oravilta säästynyt, mutta siinä olikin alun alkaen vain kolmem kukinnon lupaus. Tässä niistä yksi. 

Kaunista ja hauskaa juhannuksen aikaa kaikille!

Hurmaavaa sydänsuven juhlaa teille kaikille mailla, paateissa, vuorilla, missä ikinä juhannusta vietättekään. Meille on tulossa erittäin rauhallinen juhannus, sillä olemme muutamia vuosia saaneet viettää sitä saarellamme nuorison kanssa, mutta nyt heillä ensimmäinen juhannus omassa kodissaan. Sieltä tultiin vähän aikaa sitten ja sinne taas, kun avuksi pyydetään. Koska kiirettä on tulossa säilöntöineen päivineen ja edestakaisia matkoja, nyt nautimme puutarhastamme, istumme saunan jälkeen kukkiemme keskellä ja kuuntelemme yön ääniä. Tai käytämme yläterassiamme, jonne edes itikat eivät ymmärrä tulla ja katsomme milloin aurinko putoo Päijänteeseen vai onko nyt todella sitten se yötön yö.

Sami aperatiivia avaamassa eli 'kai tämän korkin nyt saa auki yksinkin?'

Tosin kaksin aina kaunehin! Ja vähän jännitystäkin...

Minä tietysti heti muistin tarinan korkista, joka lensi jonkun silmään...että sellainen pessimisti täällä:)

"Oi sankarini!" Minusta taitaa tulla kuvittajakertoja, sillä harjoittelen jo kovasti hääesitystä, joka tulee kuulemma minulle, koska olen uskalikko ja kekseliäs. No, keksin jo kuvasarjan ja olen sen vuorosanoittanut, mutta miksi ihmeessä siihen ei ole vielä lupaa tullut, sillä olen luvannut, että kaikki mummosta vaariin ja siltä väliltä nauravat itsensä pöydän alle...Sain pariskunnasta niin mahtavan kuvasarjan, kun he tekivät lähtöä yksiin häihin ja Meri oli vähän myöhässä ja sitten häneltä hukkui joku korvis ja sitten Sami...

Juhannuksen perinteinen kukkakimppu oli jo kerätty jo iltakasteella ja...

viikolla miehillä oli pieni takkaremppa.

Juhannuksena kaiken aikaa ruokaa, korokettia, keskustelua, touhuja koirien kanssa eikä oltu paljon sisällä, vaikka kelit olivat välillä hyvinkin...Tämä oli sitä ateriaa, jossa söin erästä ruokalajia liikaa, mutta en ikinä enää...

Siilitkin kupeillaan eli ruoka-annoksia on kahdessa astiassa, mutta välillä tuppaavat samalle.

Ties monesko grillaus alkamassa ja appiukko yrittää pyytää vartin nokosia, mutta ei armoa, ei juhannuksena!

Dina sydänmuruseni ja minä.

Alapihan krokettikentän vieressä juhannusruusu kasvaa kaarisiltaan kiinni.

Sama silta, jolla meidät kuvattiin vuonna koivu ja tähti Viherpiha -lehteen. Kuvaaja Arto Rantanen

Tässä sillan liki myös pieni valkoinen puutarhani, johon siirrän aikaa myöten myös valkoista horsmaa ihan Sissinghurstin tyyliin.

Sinivalkoinen juhannustervehdys Leena Ruosteelta Raumalta. Kiitos Leena♥

Ainakin juhannuksena 2018 oli niin kylmä, että yöllä maistui jo Irish Coffee, joka Samin valmistamana on parempaa kuin mistään kahvilasta voi saada!

Tässä ruokailukatoksessa mahdumme neljästään hyvin syömään. Ja on kyllä pieni apupöytäkin likellä ja siihen tuoli.

Siis sama kuin syyspesämme kun illat jo hämärät ja istutaan untuvatakit yllä...

Oih, mitä tämä tänne nyt tunki:) Juhannukselta 2018 kun oli ihan pakko nojata nuorten autoon...

Hyvin liki maisema kuin Leinon runot, se sydämen suomalaisuus meissä♥

Vesi elementtinä välttämätön, mutta minussa se virtaa suolaisena eli iki-ikävä merenrannalle...

Moskovan kaunotar...

akileija...

ja helmiorapihlaja toivottavat teille hyvää, omannäköistänne juhannusta, joihin yhtyvät

juhannuksen ihmeet ja

malja sydänsuvelle!

♥:lla Leena Lumi

Summer Wine

Paratiisi

Historia de un Amor

♥♥♥♥

PS. Lumimies sai tyttäreltään joululahjaksi hopeisen samppanjavispilän. Nyt minäkin saan kuohuvaa. R. ei nimittäin pitänyt liioista kuplista ja niin oltiin ihan ilman tuota kesäsaunaillan juomaa ensin lauteilla ja sitten puutarhassa...Ei mikään turhake♥

Juhannus 2018 ja juhannus 2019