torstai 30. toukokuuta 2019
Vakiopaineessa me ensimmäistä kertaa: "Jo oli aikakin!", totesi tytär
Monta vuotta Meri houkutteli minua Vakiopaineeseen eli Vakkariin, mutta minä aina sinne Hemingwayhin eli Hemppariin. Ei huono paikka sekään eli lempparini, sillä sieltä niin paljon muistoja...Nuori mieskin, joka säesti kitaralla ja lauloi minulle, juuri minulle Sweet Sixteen, kun täytin vähän enemmän! Ja ne Hempparin soffat, mutta vaikka olisin eilen istunut muurahaispesässä ei ole tunnelmaa kuin koimme Vakkarissa!
Äänitys kirjailija Petri Turusen kanssa alussa kellarissa. Lumimies oli niin vaikuttunut Petrin ja minun Baudelaire -vuoroluvusta, että tänäkin aamuna kiitti siitä intiimin tilan näytöksestä, jonka koki vain neljä. R. totesi, että 'teissä oli taikaa'...Minä siihen, että tätähän olin alunperin hakenut elämältäni, mutta sitten kirjoittaminen ja itse elämä vei. Ja vakuutan, että vuonna koivu ja tähti teatterikouluun pääsyssä painotettiin rajusti laulua. Miksi en luottanut itseeni, sillä olihan Dannyn eli Ilkka Lipsasen tätikin määrittänyt ääneni eikä se ollut sopraano, vaan...Hän kehoitti laulutunneille. Ääni on vain harjoituksen takana, mutta mitään kadu mä en.
Jyväskylästä tuli vihdoinkin minulle Suomen Ateena. Olen niin valittanut, että kaupunki toimii vain urheilun ehdoilla ja yhtä lukuunottamatta paljon pettymystäkin. Varmaan Pori hemmotteli minut piloille, sillä siellä kävin katsomassa kaikki teatteriesitykset, monen monet taidenäyttelyt etc. Vikaa kyllä minussakin, sillä kotokentällä on helpompi löytää parhaat palat.
Vaikka eilen polvistuin Antti Nylénin jalkoihin, en saanut hänestä kunnon valokuvaa eli tietyt tunnelmavalot tms. taustalla haittasivat tulosta. Antti oli hurmaava. Olin tätä ennen vain puhunut hänen kanssaan puhelimessa ja tietysti Baudelairen Pahan kukista. Kerran soitin julkaisulupaa, kerran jotain muuta, en muista enää mitä. Nylén on helposti lähestyttävä ja hyvin charmantti♥
Eilen saimme kuulla hänen uusimpia tulkintojaan Baudelairelta, niitä kauan kiellettyjä. Kaiken huipuksi saimme kuulla pari myös ranskaksi. Muistattehan mitä olen sanonut, että 'vaikka en ole lukenut ranskaa, jokin ranskalaisessa kirjallisuudessa, musiikissa ja myös elokuvissa vetää isosti.' Meidän jokavuotinen jouluelokuvammekin on Eräs joulutarina (Un Conte De Noël).
Kiitos Petri, että sait minut lähtemään tähän♥ Kiitos Antti mahtavasta illasta♥ Kiitos äänittäjälle♥ Kiitos te kaikenikäinen väki, joiden kanssa saimme jakaa illan♥ Vakkari oli täpötäynnä eli penkkimme on vain kuvauksen ajan meille. Olin kotonani illan tunnelmissa ja arvatkaapa mitä: Niin oli Lumimieskin♥ Kiitos kuvanottajalle, jonka kanssa saimme muutenkin jakaa mielipiteitä♥
kulttuuriterveisin
Leena Lumi
PS. Kim Wallilla oli tapana kirjoittaa juttuja, joilla hän saattoi vaikuttaa asioihin, viedä niitä paremmiksi ja eteenpäin. Kun hän onnistui, hän näytti voitonmerkkiä. Haluan tehdä tuosta Kimin 'tunnarista' nyt viestikapulan, jolla emme fanittele omia menestyksiämme vaan teemme voitonmerkin Kim Wallin muistolle!
tiistai 28. toukokuuta 2019
Vakiopaine, Jyväskylä, huomenna klo 20, Antti Nylén ja Baudelairen ennen suomentamattomia...
Runo on villilintu. Se on kuin rakkaus. Se ei kysy lupaa. Se
tulee silloin kun et sitä kutsu, mutta kun kutsut sitä, se ei tule. Se tekee
pesänsä minne haluaa. Se ei tunnusta rotua, ei maiden rajoja, ei
kansallisuutta, ei sukupuolta, ei sosiaaliluokkaa, ei uskontoa. Se kaihtaa
pikkusielusia ja muita alentavia, mutta uskaltaa lähestyä siipirikkoja. Se on
kotonaan niin linnoissa kreivien kuin mummon mökissä. Runo tulee iholle ja
halutessaan jää luoksesi. Toisinaan runo vie menneisiin tuuliin ja saa kyynelehtimään.
Yksinäisenä iltana se sytyttää sinut tuleen ja saa ulvomaan kuulle. Halun
ajamina iltoina se heittää verkot silmiesi valtamereen. Se lähettää
hätämerkkejä yönä, jolloin kirjoitat surullisimpia säkeitäsi, mutta yö vain
laukkaa varjotammallaan lintujen nokkiessa aamutähtiä. Sylisi on täynnä meren
tuoksua ja sateen riisuutuessa rakastelet nerudaksi...vaikka tämä olisi
viimeinen kerta ja hyvästi.
*****
Huomenna 29.5. klo 20 Vakiopaineessa mm. Antti Nylén ja uudet Baudelaire -suomennokset! Minäkin luen jossain jotain, mutta onneksi on Lumimies ja Partamies turvana♥ Kamera käy...
rakkaudesta runoon
Leena Lumi
PS. Jo kauan, 11 vuotta, olette saaneet seurata naista, joka ei osaa sanoa 'ei, kiitos ei' , naista, joka nousee kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka jäävät asemalle. Toivon, että olette viihtyneet♥
sunnuntai 26. toukokuuta 2019
Toukoarvonnan voittajat Leena Lumissa ovat...
Lumimies arpoi jälleen voittajat ja toukoarvonnan onnekkaat ovat:
Between, Hannele Ruusukummusta ja Anna!Anna, hohoi..., muille lähtivät kirjat tänään.
Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistujille♥
Ottakaa yhteyttä leenalum@gmail.com ja ilmoittakaa, minkä kirjoista haluatte listalta sekä antakaa postitusosoitteenne. Toiseksi tulleet voivat ilmoittaa ykkös- ja kakkosvaihtoehtonsa, joten jos suosikki on mennyt, saa sitten toiseksi suosituimman ehdokkaansa. Heti kun valinta on tullut tietooni, merkitsen sanan 'varattu'.
Vanhan tavan mukaan ellei voittaja ilmoittaudu, nostamme uuden arvan. Kolmannen palkinnon saa Beate56! Onnea♥
*****
Mitä muuten? Puutarhan viemänä. Hassuinta oli, että kun vihdoin uskalsimme ottaa suojaverkot pois atsaleoiltakin, pihaamme ilmestyi keskellä päivää kaksi mitä suloisinta kaurista. Niiden sarvet olivat nukkapintaiset ja selvästi oli just ajettu emon suojista maailmalle. Ja minä näin, miten toinen alkoi napsia juuri atsaleoiden nuppuja. Tämä oli tasan ensimmäinen kerta, kun ajoin kauriit metsään, sillä siellähän pitäisi olla jo sapuskaa. Nyt Lumimies on verkottanut kaikki atsaleamme uudelleen:) Toivon nuppujen aukeavan pian, sillä kahta lukuunottamatta suloiset pikkupensaat ovat etupihalla.
Blogissa alkaa suven hidas tahti. Jos uusia kirjoja tulee, ne tietty teen, kuten Kim Wallin elämäkerran, mutta muuten haluan nyt nauttia puutarhapuuhastelusta ja nuoristamme, jotka tulevat je menevätä koirineen lähiaikoina monta kertaa. Puutarhaa tietty kuvailen...
Mukavaa sunnuntaita!
Yhteydenottojanne odotellen
Leena Lumi
torstai 23. toukokuuta 2019
Ingrid&Joachim Wall: Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina
Kuka meistä voisi ikinä unohtaa rikosuutista, jossa
kerrottiin nuoren, lahjakkaan ruotsalaisen toimittajan, Kim Wallin, murhasta ja ruumiin
häpäisystä. Tuskin kukaan. Ahdistus nostaa päätään: Tämä ei voi olla
todellista. Silti haluan tietää kaiken tapauksesta, sillä minua on aina
kiinnostanut luomakunnan ainoa peto, ihminen, jolla ainoana on kyky tietoiseen
pahaan ja miten usein hän siihen ryhtyy. Yritän myös vältellä ikäviä uutisia,
mutta Kimin ohittaminen ei käynyt päinsä. Hän oli toimittaja ja toimittajan työ
on listattu yhdeksi vaarallisimmista
nykymaailmassa. Heitä murhataan, siepataan, kidutetaan. Koska olen myös itse
aikanaan saanut elantoni toimittajana sekä vakituisena että freenä, juttu osui
suoraan sydämeen tikarina, joka vuotaa kauan. Kim oli oman tyttäreni ikäinen
kuollessaan, joten asetun isosti myös vanhempien tuntoihin. Ihmettelin
miehelleni juuri, että ’miten he jaksavat jatkaa?’, ’miten he löytävät syyn
nousta aamuisin?’
Elokuun kauniina iltana 2017 Kim Wall astuu Kööpehaminan
rannalla omatekoiseen sukellusveneeseen. Kim on jo jonkin aikaa koittanut saada
haastattelua tanskalaiselta keksijältä Peter Madsenilta. Juuri nyt kun Kim
ja hänen poikaystävänsä, tanskalainen Ole ovat valmistamassa ystävilleen
jäähyväisjuhlia ennen muuttoaan Kiinaan, Madsen onkin halukas tapaaman Kimin. He pähkäilevät suuntaan ja toiseen,
mutta lopulta Kimin kunnianhimo voittaa ja hän miettii, että sukellusveneessä
menee vain pari tuntia. Me kaikki muistamme miten hän seisoi sukellusveneen
kannella hymyillen ennen kuin alus sukelsi...
Ingrid&Joachim Wall Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina
(Boken om Kim Wall – när ården tar slut, WSOY 2019, suomennos Ida Takala,
artikkelit, sitaatit ja puheet alun perin englannin kielestä ruotsin kieleen on kääntänyt Ingrid Wall)
ovat päättäneet ettei Kimiä muisteta rikoksen uhrina vaan loistavana ja upeana
naisena, josta oli esimerkiksi monelle. He ovat perustaneet säätiön Kim Wall
Memorial Fundin, josta jaetaan avustuksia nuorille naistoimittajille tukemaan
näiden työtä ja toimintaa. He kiertävät puhumassa ympäri maailmaa Kimistä ja
siitä mitä suunnitelmia Kimillä oli maailman parantamiseksi. Kim ei ollut
viihdetoimittaja, vaan hän halusi vaikuttaa pienten ihmisten elinoloihin sekä
maailman ympäristön tilaan ympäri maapallon. Hän oli tehnyt jo monta
reportaasia ja saanut ne myytyä. Hänellä oli ystäviä ympäri maailman ja häntä
muistetaan kaiken aikaa jossakin. Kim ei unohdu!
Kimin perhe lienee ollut hänelle sysäys toimittajaksi,
vaikka hän ensin aikoikin ihan muulle alalle. Äiti on toimittaja, isä on
lehtikuvaaja samoin veli Tom. Jo hyvin varhain Kim ilmoitti meneväns IB-lukioon
vaikka koulumatka pidentyi siitä huomattavasti. Myöhemmin kun Kim reissasi
pitkiä matkoja juttujen perässä, hän piti aina yhteyttä kotiin. Kirjassa on
myös kuvia ja eräs on erittäin koskettava. Perheellä oli tapana kerran vuodessa
ottaa kotipihalla kuva heistä yhdessä ja perheen koira mukana. Nyt sattumalta
kuva otettiin juuri vuorokautta ennen kuin Kim katosi jäljettömiin...Melkein
nyt sanat loppuvat minultakin.
Kirja Kimistä on kirjoitettu niin, että siinä kerrotaan
vuoroin hänen elämästään ja koulutuksestaan, urahaaveistaan sekä niistä, mitä
hän oli ennättänyt jo saavuttaa. Vuoroin menossa olevasta rikostutkinnasta. Kim
ei ollut yltiöuhkarohkea, mutta hän oli sinnikäs. Hän tunnisti vaaran olemassaolon
ja oli saanut mm. lähitaistelukoulutusta. Minua, ehkä jotain muutakin, on
jäänyt vaivaamaan se, miten Madsen avaruusrakettisuunnitelmineen oli niin
kiinnostava? Mikä ihme Peter Madsenissa veti Kimin illasta ystäviensä kanssa sukellusveneelle
etenkin kun edessä oli vuoden ero heihin? Olen jo kirjoittanut kunnianhimon ja
sinnikkyyden, mutta koska olen hyvin kiinnostunut rikollisten profiloinneista,
törmään Madsenissa aina johonkin käsittämättömään, jolle en löydä sanoja.
Hänhän oli todella, todella outo ihminen, jollainen voi olla myös hyvin
kiinnostava haaste etenkin nuorelle toimittajalle. Madsen oli monen mielestä erikoinen persoona. Jos
olisin itse ollut nousukiidossa oleva Kim, mitä olisin tehnyt? Olisiko intuitio
tullut avuksi vai olisinko noussut tuntemattoman miehen sukellusveneen kyytiin
mieluummin kuin jäänyt viettämään grilli-iltaa parhaiden ystävien kanssa? En
spekuloi syyllistämisellä, vaan mietin nyansseja, jotka johtavat valitsemaan
meistä itse kunkin yhden tien toisen sijasta.
Kim pyörittelee vaihtoehtoja Olen kanssa – haluaako Ole
tulla mukaan? Vai jääkö Kim juhliin? Lopulta he päätyvät siihen, että Kim
lähtee sukellusvenematkalle, Ole jää vieraiden luo – kysehän on vain parista
tunnista.
Kim lähettää Olelle viestejä:
Olen yhä elossa.
Rakastan sinua.
ja
Hän on jopa ottanut kahvia ja keksejä mukaan alukseen.
Sen jälkeen tulee hiljaisuus.
Myönnän itkeneeni kun
seurasin ruumiskoirien työtä, myönnän itkeneeni tämän asian äärellä aina kun
kuulin siitä, näin kuvia Kimistä tai hänen murhaajastaan. Millainen ihminen
tekee tällaista? Tätä ei voi verrata pariin maailman kuuluisimpaan
sarjamurhaajaan, ei. Kunnioituksesta Kimiä kohtaan, en halua heidän nimiään nyt
tähän. Tämä on Kim Wallin tragedia. Kimin äiti haluaa kirjassa painottaa:
Kimin suhde Madseniin oli puhtaasti ammatillinen. He eivät
olleet koskaan aiemmin tavannnet, sopimus haastattelusta tehtiin sähköpostitse, ja tuo sähköpostikeskustelu on
kokonaisuudessaan tallessa. Kim ei ollut naiivi. Hän treenasi nuorena karatea
ja oli kouluttautunut kohtaamaan väkivallan uhkaa. Hän osasi ennakoida
vaarallisia tilanteita.
Monet naispuoliset toimittajat ovat kertoneet kantanaan: ”Mekin
olisimme menneet sukellusveneseen, me olisimme tehneet juuri niin kuin hän. Se
olisin voinut olla minä!”
Löydätte kirjasta kaiken ihanan, mitä Kimillä oli perheensä
kanssa. Jännittäviä matkoja jo toisella ikävuodella aina Meksikoon asti. Joka
vuosi jotain erikoista, jolloin Kim tajusikin jossain vaiheessa, että hän ei
aio asua loppuelämäänsä Ruotsissa, mutta pitää tietysti yhteyttä rakkaaseen
perheeseensä, joka oli myös valmis matkustamaan häntä tapamaan kauemmaskin.
Kimiä kiehtoi erityisesti Aasia. Kim oli myös iosäiti Lillyn Mumlan, joka
rakasti tehdä peitoista pesiä ja käpertyä niihin kuin pikkulintunen tai joku
hassu pesäolento. Myöhemmin Kimistä tuli reissaaja hyvinkin vaikuttaviin
kohteisiin, mutta hän kantoi aina perheensä valokuvaa mukana. Se oli kuin
talismani tai symboli, sille mikä oli tärkeintä.
Tämä kirja piti kirjoittaa nähdäksemme valon
erottuvan synkimmästä pimeydestä.
Kimin nimi oli Kim Isabel, joten oli luonnollista, että Kim
Wallin muistotilaisuudessa kuullaan Björn Afzeliuksen laulu Isabelle, jonka
Björn kirjoitti omalle tyttärelleen ja jonka mukaan Kim sai toisen nimensä:
*****
Kim Wallilla oli tapana kirjoittaa juttuja, joilla hän saattoi vaikuttaa asioihin, viedä niitä paremmiksi ja eteenpäin. Kun hän onnistui, hän näytti voitonmerkkiä. Haluan tehdä tuosta Kimin 'tunnarista' nyt viestikapulan, jolla emme fanittele omia menestyksiämme vaan teemme voitonmerkin Kim Wallin muistolle! Kimin vanhemmat ovat mielestäni tehneet oikein, kun ovat jättäneet murhaajan kuin sivuun, sillä Kim oli jotain, ei hänet tuhonnut henkilö. Tosin vanhemmillakin oli 'tarpeensa' ja se oli se, että mennessään oikeudenistuntoihin, he pakottivat heidän tyttärensä murhaajan katsomaan heitä silmiin. Kirjaa ei ole kirjoitettu sensaation takia, vaan Kimin säätiön kasvattamiseksi. Säätiön varoilla yhä useampi toimittaja voi tehdä työtään turvallisesti. Minusta kannatettava asia
*****.
Kim Wallilla oli tapana kirjoittaa juttuja, joilla hän saattoi vaikuttaa asioihin, viedä niitä paremmiksi ja eteenpäin. Kun hän onnistui, hän näytti voitonmerkkiä. Haluan tehdä tuosta Kimin 'tunnarista' nyt viestikapulan, jolla emme fanittele omia menestyksiämme vaan teemme voitonmerkin Kim Wallin muistolle! Kimin vanhemmat ovat mielestäni tehneet oikein, kun ovat jättäneet murhaajan kuin sivuun, sillä Kim oli jotain, ei hänet tuhonnut henkilö. Tosin vanhemmillakin oli 'tarpeensa' ja se oli se, että mennessään oikeudenistuntoihin, he pakottivat heidän tyttärensä murhaajan katsomaan heitä silmiin. Kirjaa ei ole kirjoitettu sensaation takia, vaan Kimin säätiön kasvattamiseksi. Säätiön varoilla yhä useampi toimittaja voi tehdä työtään turvallisesti. Minusta kannatettava asia
*****.
tiistai 21. toukokuuta 2019
Keväät eivät siskoja keskenään... ja maailman parasta Britaa parhaan ystävän kanssa
Kesäkuussa 2017 magnoliamme eli se herkkä Leonard Messel kukki kiitos sateen kauniisti ja kuvat olivat yhtäaikaisia. Sen lisäksi lemmikit kukkivat täysillä taustalla.
Nyt on toukokuu ja tänään taitavat varista viimeiset kukinnot..., joita tosin oli kahdeksen eli se ei paha. Magnolian takana ikivanha pihasyreeni ja sen takana yksi vanhimmista kartiovalkokuusista.
Siis tällainen on näky: Yksi kukka kukkii, nuppuja tulollaan ja ympärillä ei tietoakaan lemmikeistä ja scillat ovat etupihalla jo kukkineet. Myös tämä valkoinen,
joka mulle kaunehin on. Lisään valkoisia syksyllä, sillä selvästi parin vuoden kokemuksella siniset dominoivat valkoista, kuten tapahtuu myös lehtosinilatvoissa etc.
Koska etupihamme on osa kukkaniittyprojektia, siinä on kukkia paljon! Nytkin esikkoja ollut jo kauan, helmililjoja valkoisia vähän, scilloja ziljoona ja kohta aloittavat puna-ailakit, lemmikit, lehtosinilatavat ja akileijat. Myöhemmin tulevat sitten sormustinkukat ja muut sydänsuven kukkijat.
Jos magnoliatarinat kiinnostavat lue juttu Magnolia - keisarien palatseista puutarhailijoiden unelmaksi. Meillä magnoliamaanisuus näkyy etenkin makkarissamme, jossa magnoliatapetti sekä omasta valokuvasta teetetty suuri magnoliataulu. Kuva on suuresta magnoliasta jossain päin Saksaa.
Moskovan kaunottaressakin on jo nuput, mutta eivät ihan näin suuret, joten puutarha toimii ajallaan, ei kysy lupaa, vaan on villi ja arvaamaton. Me olemme sentään virallisesti vyöhykettä IV, paitsi tämä saaremme taitaa olla III.
Eilen istutin kukkivia keijunmekkoa eli ei mitään idätysjuttuja tänä suvenakaan. Ja tänäänkin istutin keijunmekkoa, kun sain Bessulta ♥
Helmiorapihlajan lupaus on suuri, sillä kolme pikkupuuta ovat täynnään nuppuja. Toivotaan, toivotaan...
Tästä se alkoi ja kuvasta on tehty suurennokset perheen naisille. Seinillä on! Tässä pikkupuussa on jotain hurmaa...
Mikä vei särkyneet sydämet? Niidenhän kuuluisi tällä trooppisella saarella olla jo hyvinkin vauhdissa.
Kärhöt kohta aukeavat...
Omenankukkia, niitä minä aina odotan. Niiden tuoksu oli elämäni ensimmäinen talkki ja edelleen en taida tietää hienonpaa tuoksua ja näkyä kuin kukkivat omenapuut. Omenankukat, oi ihana toukokuu!
Ja siitähän vielä vaikenemme, mistä lähtivät jänisverkot vasta tänään...
puutarhaterveisin
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
Minä Annen kanssa tänään kirsikankukissa...
ja sen jälkeen terassilla Brita-kakulla ja suklaakahvilla. Maailman parasta Britaa saa täältä
Paras ystävä♥
sunnuntai 19. toukokuuta 2019
Philip Roth: Mieheni oli kommunisti
Alussa oli Ira, Amerikka ja lapio. Iron Rinn alias Ira
Ringold. Mies joka halusi vain saada oman perheen ja löytää rauhan. Se ei ollut
helppoa hänen lapsuudenperheessään, joka juutalaisena asui italialaisten
alueella, Jokainen päivä oli oma taistelunsa selvitä hengissä kouluun tai
kotiin. Tällöin kuvaan astui lapio. Ja kauna sekä viha. Miten selvitä
järjissään olosuhteissa, joissa ei ole mitään järkeä. Iran kuusi vuotta
vanhempi veli Murray, pärjäsi ja valmistui lopulta opettajaksi. Ira sen sijaan
sai joka hetki pidätellä itseään tappamasta ketään. Avukseen hän ei huutanut
Jumalaa vaan kommunismia, josta tuli hänen pyrintönsä juuri Amerikan
kommunismivainojen vuosina. Niinä vuosina jolloin kuka vain saattoi ilmiantaa
perättömästi kenet tahansa kommunistisympatioista tai jopa vakoilusta Venäjän
hyväksi. Ira ei ikinä osannut valita taisteluitaan ja niinpä hän ei kerro tätä
tarinaa Nathan Zuckermanille vaan kertojana on isoveli Murray, joka oli ollut
Nathanin opettaja kauan sitten. Nathan puolestaan oli nuori mies, jota Ira piti
läheisimpänä kuulijanaan ja mahdollisesti jopa ns. työnsä jatkana. Ira oli itse
itsensä pahin vihollinen eikä hän voinut ikinä käsittää, miksi hän ei
onnistunut vaikka hän kaiken aikaa yritti niin paljon. Yli kaikkien voimiensa.
Philip Rothin teos Mieheni oli kommunisti (I Married a
Communist, WSOY 1998 ja 2019, suomennos Kristiina Rikman) on osa Rothin Amerikka
–trilogiaa, sen keskimmäinen osa ja aivan erilainen tunnelmaltaan kuin vaikka Amerikkalainen pastoraali tai viimeinen eli Ihmisen tahra. Mieheni on
kommunisti on selkeästi poliittisin, kostonhimoisin ja tummin. Siltikin tummin
vaikka Ihmisen tahrassa kohtaamme pimeyden kuilun, mutta siinä pimeys ei ole
näin kattavaa, sillä kuka tahansa näkee miten jättimäinen Ira menee ja panee
päänsä ansaan vaikka hänen veljensä kuinka yrittää häntä estää. Amerikkalaisen
pastoraalin alussa veli haukkuu veljeään ja tässä tarinassa Murray tekee
kaikkensa saadakseen taottua järkeä Iraan eli hän yrittää estää Iraa
avioitumasta kuuluisan radionäyttelijä Eve Framen kanssa. Suotta sillä piimä
on ns. jo maassa:
Ajatteletko sinä yleensä, Ira, ajatteletko sinä mitään? Sinä
vain toimit, ja sillä selvä. Sinä huudat, sinä nussit, sinä toimit. Sinä panet
puoli vuotta vaimosi tyttären parasta ystävää. Vaimosi korviketytärtä. Hänen
suojattiaan. Ja nyt kun jotain tapahtuu, sinä olet ymmällä.
Sinä olet jäänyt nalkkiin ja vaimosi lupaa lisää seurauksia.
Mitähän hän mahtaa tarkoittaa...
Lukija seuraa pelon sekaisena Iraa, joka on sen aikaisessa
Amerikassa kuin norsu lasikaupassa. Ira jahtaa vaimoa ja haluaa lapsen
samanaikaisesti kun agiteeraa ympäristöään kommunistiseksi vaarantaen jopa oman
ja tuttujensa elämät. Eve Framelle Ira oli helppo nakki:
”Hän sanoo Iralle asioita joita kukaan ei ole aikaisemmin
sanonut. Hän nimittää heidän suhdettaan ’meidän äärettömän, kipeää tekevän
suloiseksi ja kummalliseksi jutuksemme.’ Hän sanoo Iralle: ’Sinä sulatat
minut.’ Hän sanoo: ’Kesken kaiken keskustellessani jonkun kanssa olenkin
jossain muualla.’ Hän kutsuu Iraa ’mon princeksi’. Hän siteeraa Emily
Dickinsonia. Ira Ringoldille. Emily Dickinsonia. ’Sinun kanssasi autiomaassa/
Sinun kanssasi janoisena / Sinun kanssasi tamarindimetsässä/ leopardi hengähtää
– viimeinkin!’
Eve on draaman mestari. Hän on sitä etenkin sen jälkeen, kun
käy selväksi etteivät Ira ja Even aikuinen tytär Sylphid mahdu saman katon
alle. Ira on valmis ostamaan tytärpuolelleen upean asunnon, mutta tämäpä ei
sovikaan mamin pikkukullalle, joka haluaa despoottisesti hallita äitiään ja
nukkua tämän kanssa samassa vuoteessa! Ira saa tarpeekseen. Ja myös Eve, joka
nyt lähtee antamaan kommunismille Iran kasvot kirjoittamalla kirjan Mieheni oli
kommunisti. Raflaavassa kannessa on
revitty Yhdysvaltain lippu ja kaiken keskellä Iran kuva. Myös tytär masinoidaan
mukaan kostokirjaan:
”Mami, mami”, tuo urhea lapsukainen huutaa avuttomana
äidilleen kirjan yhdessä huippukohdassa, ”ne miehet hänen työhuoneessaan
puhuvat venäjää!”
Kuin viimeinen naula Iran kohtalon arkkuun, mutta peli ei
ole vielä pelattu loppuun...
Iran tarinaa, kohtaloa, kertoo isoveli Murray entiselle
oppilaalleen Nathan Zuckermanille eli Rothin alter egolle. Murray on jo
yhdeksänkymppinen, mutta hän on hyvä kertoja ja pää leikkaa terävästi. Hän on
eläytymisen mestari. Hän avaa auki kylmän sodan aikoja ja niissä vuosissa
piilevää antisemitismiä. Hän kertoo sekä Irasta kaikenaikaisessa taistelussa
kaikkea vastaan, kuin myös siitä, miten ehkä kaikki olisi voitu välttää. Se
kaikki jossa lopulta olivat vain helvetilliset kivut, suuri kaatopaikka ja Ira.
Ehkä kaikki olisi päättynyt toisin, jos vain Eve ei olisi valinnut aikuista
tytärtään ennen rakkautta, jos vain Eve ei olisi kirjoittanut kostokirjaansa ja
etenkin, jos vain Eve ei olisi evännyt Iralta omaa lasta.
Rothin Amerikka –trilogia on täydellinen juuri niillä
kirjoilla, jotka hän kirjoitti. Jokaisessa on paljon erilaista, lukijan
yllättävää. Nämä kirjat luetaan aina vain uudestaan. Ja mielellään ensimmäisen
kerran ilmestymisjärjestyksessään. Myös Ihmisen tahrasta on saatavana nyt
uusintapainos, joten vihdoinkin tilaisuus hankkia omaksi koko trilogia.
Ira ei kuitenkaan ollut varsinaisesti täydellinen surkimus,
ei ollenkaan. Hän oli vain liian usein kuin raivo härkä. Hänen toinen puolensa
oli ritarillisuus, joka veti naisia puoleensa. Hän oli jättiläinen, jonka
tuoksu oli vaahterasiirapin. Ira joka oli sotinut Iranissa ja vastusti Korean
sotaa kaikellaan, tuoksui mahlalta ja epätoivolta. Sellaiselta sekasorrolta,
jossa on vaikea löytää omaa tähteään.
lauantai 18. toukokuuta 2019
Sinihimmeä ilta, meren häipyvä....
Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!
Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?
- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)
keskiviikko 15. toukokuuta 2019
Toukoarvonta Leena Lumissa!
Avaan nyt toukoarvonnan, jossa on tarjolla paljon jännitystä ja vähän muutakin. Arvonta päättyy su 26.5. klo 12 ja joskus iltapäivästä Lumimies toimii onnettarena.
Osallistua voivat kaikki lukijakseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Voit tarkistaa kohdasta Lukijat, oletko mukana.
Palkintoja jaetaan kolme. Ensimmäiseksi tullut saa valita ensin, toiseksi tullut sitten etc. Sähköpostilleni leenalumi@gmail.com voi jättää ykkös- ja kakkosvaihtoehdon sekä antaa postitusosoitteen.
Pyydän myös ilmoittamaan sähköpostin ellei käytössä ole aktiivisesti kirjautuvaa blogia, kiitos.
Mukana on nyt poikkeuksellisen paljon jännitystä, tragediaa ja vähän muutakin.
Ingrid Wall&Joachim Wall: Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina
Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Anne Svärd: Vera
Ray Connolly: John Lennon Legendan elämä 1940-1980
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet varattu!
Jane Harper: Kuiva kausi
Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa
Pierre Lemaitre: Petoksen hinta
Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut varattu!
Anna Ekberg: Uskottu nainen
Sonia Paloahde: Aavistus
Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa
Ninni Schulman: Tyttö Lumisateessa
Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
Lina Bengtsdotter: Francesca
Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu
Herman Koch: Pormestari
Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti vallankumouksen pyörteissä
Raili Mikkanen, Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja
Anna Ekberg: Salattu nainen
André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla
Anne Hakulinen, Laila Nevakivi: Lapsen oma ötökkäkirja
Michelle Obama: Minun tarinani varattu!
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Marjo Vilkko: Vilpitön sydän
Håkan Nesser: Café Intrigo
Iloista arvontaa♥
toukokuun viemänä
Leena Lumi
maanantai 13. toukokuuta 2019
Reposaaressa unohdan kaikki lupaukseni!
Äiti Reposaaren Merimestassa katse merelle...
En kuvannut ruokia, mutta lupasin olla kokonaan kuvaamatta! Luin jostain, että monet ajattelevat, että hauskempaa jos kamera ei räpsi koko aikaa. Vain muutama kuva siis. Tässä hienon väriset tyrnidrinkit, joita
siskon kanssa nautittiin ja hyvää oli.
Niin paljon on tapahtunut, että siitä tulee väkisinkin jotain ulos. Silmissä meri ja suru, mutta jo kohta nauran ja höpötän toisena.
Merimesta kauniissa iltavalossa Sari Kalliomäen kuvaamana. Tämä ravintola on minun mielestäni maailman paras kalaravintola ja taivaallinen sijainti...
Tunnen toisinaan, että olen vähän myös räpsööläinen. Ihanat vanhat puutalot, tietynlainen yhteisöllisyys, jossa tuoksuvat meri ja kovat kylmät tuulet, lokit ja kalastajapaatit, hylkeitäkin nähty...Asunkohan joskus vaikka edes yhden vuoden tuolla saarella. Neljä vuodenaikaa. Kerran elämässä. Reposaaressa.
Eilen illlalla alkoivat äidin luumupuun kukat aueta. Se oli hurmaavaa ja sitten vielä hellä kevätsade. Sellainen sade joita ennen tuntui olevan keväisin enemmän...
Ollaan herkuteltu ja höpötetty. Tultiin tänään Ikean kautta ja nyt vasta aloitan seuraavaa kirjaa, oi apua! Muutamat magnolian kukat ovat auenneet ja esikoita sekä scillaa on kiitettävästi. Nyt lukemaan...
♥:lla Leena Lumi
torstai 9. toukokuuta 2019
Äitienpäiväviikonloppua kohti...
Hyvissä ajoin ilmoitan, että vietämme äidin kanssa piiiitkän viikonlopun. Äidin ja muun perheen kokoontuessa olen läsnä, en somessa. Perhe on parasta♥
Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille ja heidän perheilleen♥
Leena Lumi
tiistai 7. toukokuuta 2019
Kirjasuosituksia äitienpäivälle!
Niille, jotka haluavat muistaa äitiään ensi sunnuntaina kirjalla, tein tällaisen suosituspaketin. Veikkaan Johanna Venhon Ensimmäisen naisen olevan tämän vuoden hittikirja, jonka minäkin olen paketoinut omalle äidilleni. Krista Launosen Ofelian suru on taiteelliselle äidille, joka rakastaa myös Shakespearea ja historiaa. Anna Ekbergin Uskottu nainen on trilleri, mutta suorastaan ylittää genren rajat! Michelle Obaman Minun tarinani voi olla joltain vielä lukematta, mutta ihan uuttakin löytyy eli Johanna Laitilan Lilium Regale: Vaikuttava! Elisabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on vahvaa ja koskettavaa tarinaa Bartonin perheestä. Jos kirja on jo luettu, siihen jo ilmestynyt jatko eli Kaikki on mahdollista. Suosittelen myös Philip Rothin Amerikkalaista pastoraalia, josta on viime vuonna otettu uusi painos. Kirja oli lukuvuoteni 2018 paras!
Dekkareista pitävälle en voi olla vielä suosittelematta loistavaa Håkan Nesserin Cafe Intrigoa, jossa ei mässäillä julmuuksilla jännityksen siitä yhtään kärsimättä.
Kannattaa myös vaivihkaa tiedustella, onko äiti jo lukenut koko Elena Ferranten Napoli -tetralogian. Viimeisin on Kadonneen lapsen tarina.
Jokainen tekee äitienpäivästä näköisensä ja oloisensa. Meillä kirjat ovat jo lapsuudestani asti kuuluneet äitienpäivään, isänpäivään, jouluun ja syntymäpäivälahjaksi. On onni tulla lukevasta perheestä! Kukin siis ihanasti omalla tavallaan♥
kirjaterveisin
Leena Lumi
maanantai 6. toukokuuta 2019
Carol Shields: Larryn juhlat
Elleivät Stu ja Dot Weller olisi tarjonneet pojalleen
Larrylle ja tämän vaimolle Dorrielle häälahjaksi matkaa heidän entiseen
kotimaahansa Englantiin, olisi varmaan moni asia mennyt aivan toisin ja koskien
monien kohtaloa, ei vain vastavihityn parin. Heidän kanadalaiset ystävänsä
kauhistelivat lähtöä Englantiin maaliskuussa. Eiväthän he voineet tietää, että
siellä jo lumikellot kukkivat ja etelämpänä myös narsissit, kun nuoripari
maksetulla bussimatkallaan sinne vihdoin pitkän kierroksen jälkeen pääsi. Se
mitä tapahtui Larrylle, joka oli ammatiltaan floristi, oli hänen suurin
intohimonsa koko hänen elämänsä ja sitä kohti hän nyt kävi. Kukapa olisi voinut
aavistaa, minkä vaikutuksen Larryyn tekivät brittiläiset pensasaidat ja
puutarhasokkelot? Ja kukapa sekalaisessa seurueessa mukana oleva olisi edes
saattanut unta nähdä, minkä tulevaisuuden sokkelot lopulta Larrylle tarjosivat!
Carol Shieldsin Larryn juhlat (Larry’s party, Otava 1998,
suomennos Hanna Tarkka) ostin joskus pokkarina lentokentältä lukemiseksi Zürichiin
pitkälle viikonlopulle ja niinpä kirja kantaa monia ulkohtaisiakin muistoja,
mutta tärkeimpänä kaikista Shieldsin monipuolisuutta kirjailijana. Jotenkin
Larry Wellerin elämän kuvaus poikkeaa niin kirjailijan muista kirjoistaan eikä se
kaiketi vain johdu tarinan keskiössä olevasta miehestä. Yhdistävyyttä löytyy
loistava kerronta sekä pilkahteleva ilkikurisuus ja myös suorasanaisuus. Kirja
sai Orange –palkinnon 1998 ja syystä!
Larryn elämä on kirjassa jaettu aikajanallisiin lukuihin,
jonka aloittaa Viisitoista minuuttia Larry Wellerin elämästä, 1977 ja päättää
Larryn juhlat vuonna 1997. Väliin mahtuu
mm. Larryn rakkaus, Larryn omaiset, Larryn siitin, Larryn poika etc. aina
siihen hetkeen, kun Larryn juhlat kirjan lopussa alkavat. Larry ei ole
harrastanut juhlia, niinpä hän ei varmaankaan olisi edes järjestänyt
illallisjuhlia ilman silloisen kumppaninsa Charlotten yllytystä. Juhlista tulee
vain pienimuotoinen, yhdeksän henkeä käsittävä tilaisuus, jossa laatu korvaa
määrän. Ihan tavanomainen seurue ei ole koolla, mutta kirjan lukijalle hetki on
mehukas. Larryn siskon ja muutaman muun lisäksi mukana ovat ex-vaimot Dorrie ja
Beth, joista viime mainittu on lentänyt juhliin Britanniasta asti mielessään
jotain...
Larrysta on tullut kuuluisa ja menestyvä mies, joskin hänen
elämässään on ollut aika, jolloin
hän näki työssä ainoan lohdun ja syyn pysytellä hengissä.
Larry on mies, joka ajattelee ikäänsä, terveyttään ja
tapahtuneita. Varmaan traagisinta ikinä on ollut hänen äitinsä masennus, joka
taas liittyy siihen tapahtumaan, miksi hänen vanhempansa aikanaan muuttivat
Englannista Kanadaan. Ja kaikki johtui leikkopavuista! Mikäpä ei Larryn
elämässä olisi liittynyt kasveihin!
Hänellä oli äiti joka itkee nukkuessaan. Äiti jolta puuttuu
kylmä, pelastava uteliaisuus, jota tarvitaan kun pitää selviytyä traagisesta
kokemuksesta; äiti joka oli tartuttanut surunsa lapseen. Maidon, ihon ja
sormenpäiden välityksellä.
Kiitos sokkelopuutarhojen, joita Larry näki ensimmäisen
kerran Englannissa häämatkallaan, hän saa ikiaikaisen intohimon. Hän haluaa
alkaa ’taivutella’ sypressiä, katajaa, lehmusta, orapihlajaa, onnenpensasta,
likusteria, piikkipaatsamaa, marjakuusta, plataania jopa magnolioita
läpipääsemättömiksi aidanteiksi ja rakentaa niistä sokkeloisia labyrintteja.
Sokkelopuutarhat vievät häntä maailmalle niitä ihmettelemään ja jopa Suomesta
hän löytää yli sata sokkelolatomusta eli jatulintarhaa. Sokkelopuutarhat ovat
kuin rakkauksia, joista toiset unohdetaan ja toiset muistetaan ikuisesti.
Shields osaa asettua Larryn nahkoihin, tämän hieman kaunista
alakuloa potevan nostalgisen miehen, joka on aina halunnut olla sovussa
kaikkien kanssa ja keskittyä niin sokkeloihinsa kuin läheisiinsä sillä rakkaudella,
mihin hän kykenee. Kirja Larrysta on noin neljäsataaviisikymmentäsivuinen,
joten voitte olla varmoja yllätyksistä. Olen suuri Shields –fani, ja liitän
tämän kirjan Carol Shields –kirjastooni ilolla. Botanistina sain herkullisia
hetkiä seuratessani, miten sokkelot kehittyivät ja mitä niille myös saattoi
tapahtua. Aviolittoromaanina luin tätä myös kiinnostuneena: Miten Larrysta oli
ratkaisemaan ensimmäisen avioliittonsa finaali ja miten hänestä oli jäämään
paitsi, kun...
Haluan pysähtyä siihen hetkeen kun Larry päättää kaikkien
Chicagon vuosiensa jälkeen palata Torontoon:
Hän on vihdoin keksinyt, mitä hän tarvitsee hyytävään
elämäänsä, siihen hiljaiseen tihkusateeseen, mitä hänen elämänsä nykyään on.
Hän tarvitsee verisiteiden lämpöä, jotakin sellaista jota hän ei ole koskaan
ennen kaivannut. Ehkä näin käy kun...Hän haluaa, että joku vahtii häntä,
soittaa kysyäkseen jotain ihan yhdentekevää...
...ja kutsui loppuelämäänsä luokseen, ottamaan hänet
syliinsä.
*****
sunnuntai 5. toukokuuta 2019
Peili ei voi uskotella että...
Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni,
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen sitä niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
lahjoitit sydämeni, en anna sitä takaisin.
- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)