Mutta marraskuu....lukijoilleni, joille marraskuu ei ole ollut mahdollisuus

Hei!

Marraskuussa maa on martona maannut. On pimeää. Sataa. Marraskuun sade ei ole sama kuin suvisade tai syyskuun sade. Se on masentavaa märkää, joka valuu kuin kuolema pimeydestä. Ahdistaa sinut sisälle. Ajaa happivajaukseen. Houkuttaa peiton alle unohtamaan todellisuuden. Aamulla avaat aviisin. Sotatila maassa, jossa asuu ystäväsi. Ihmisen hulluus on äärettömyys. Vain ihminen on paha. Eläin ei koskaan. Näet ystäväsi kuulemassa hälytyksen, sieppaavan koiransa ja juoksevan...

Marraskuu vie voimat. Syöt vitamiineja. Nukut ylipaljon. Et saa mitään aikaiseksi. Aamulla sängyn vieressä kaksi Geisha-patukan käärettä. Tummaa Geishaa. Muka anteeksiantoa tummuudesta. Hyväksyntää. 

Marraskuu ajaa sinut sunnuntaina kauppoihin. Haluat piristää itseäsi. Tilaat valkoisen nukkamaton. Erityiskoko vaatii tilaamisen. Hypistelet joulukoristeita ja mietit miltä punaiset näyttävät, kun tammikuun kalpea aurinko suutelee niitä. Valitset hopean. Katsot ledhyllyjä hymähtäen. Kotona ledittää jo riittävästi. Lohduttavasti. Kodista on tullut talvipesä. Henkinen pommisuoja.

Kävelet kukkaosastolle aikeissa ostaa ei mitään. Joulukukat hankitaan muualta. Isot valkoiset amaryllikset. Komeat valkoiset jouluruusut. Silloin tuikahtaa toivon tähti. Pienen pieni vaaleanpunainen joulutähti. Nostat kukan kädellesi. Tuntuu hyvältä. Asioilla on tapana järjestyä. Kohta on ihan hyvin.

Kotona istutat joulutähden valkoiseen ruukkuun. Kaivat esille anopin lahjoittamat Festivot ja sytytät vispipuuron väriset kynttilät. Nappaat porokulhosta manteleita. Ne auttavat muistamaan, vaikka joskus unohdus olisi parasta.

Marraskuusta huolimatta päätät selviytyä. Tartut pieneen. Iloitset pienestä. Sytytät joka päivä hämärän hyssyn hetkellä niin monta kynttilää, että niiden valon on pakko säteillä pimeyteen. Tuoda järkeä hulluuteen.

Vispipuuron väriset pörröpehmosukat lohduttavat. Olga leikkii leijonaa ja kehrää. Juot ison mukillisen teetä. Piristyt ja rauhoitut. Teessä on taikaa. Päätät olla surematta sitä, mille et mitään voi. Alat kirjoittaa päivän viimeistä viestiä sinne kauas. Muistat miten joitte yöllä viiniä terassilla. Suviyössä. Alat kirjoittaa vaikka lumen tuoksuiset päivät eivät ole saapuneet...Soitat jotain, mitä hän on soittanut sinulle. Iloista. Aina iloista.

Valoa pimeään! Make Love, Not War!

Love
Leena Lumi

Love Is You

PS. Lukijani Sanna Maria kommentoi tänään juttuuni Marraskuu on maailman paras kuukausi hyvästeille ja uusille aluille ja silloin muistin, että vain vuonna 2012 marraskuussa olin julkaissut yllä olevan juttuni. Marraskuu oli minulle vielä kaksi vuotta sitten synonyymi kaikelle elämän kauheudelle enkä ikinä tajua, mikä muutti sen mahdollisuudeksi. Nyt tämä on 'turvallista' julkaista uudelleen sillä huomenna olemme jo joululukuussa!

PPS. Lupasin jännitystä, lastenkirjoja ja puutarhaa. Jännitystä ei nyt tulekaan, sillä jälleen tuli hyvästit erään dekkaristin kanssa. Hänen, jolta olin ennen blogiani lukenut kaiken. Varmaan maku muuttuu liikaa lukiessa tms. Luin siis koko kirjan vaikka periaatteessa jätän lukematta, mikäli teksti ei heti ensisivuilta vedä, mutta tyhjä olo trillerin jälkeen saa minut vaikenemaan. En ole muutenkaan mikään teilaaja, sillä haluan kertoa vain niistä lukukokemuksista, jotka kohottavat minut tavanomaisen yläpuolelle, tarjoavat jotain uutta ja innoittavaa.

Ensilumi tuli ja suli, marraskuu kääntyy lopuilleen ja...

Alkuviikosta satoi ohuen ohuen lumikerroksen ja minä intona kuvaamaan samalla tietysti toivorikkaana taivaalle tähyillen. Tänään sataa vettä! Haluan nyt kuitenkin tuoda lisäkuvia Leena Lumin puutarhaan ja aiheena on kartiovalkokuusi, vaikka kameran edessä keikistelevätkin mustilanhortensian kukinnot. Kartiovalkokuusia, Picea glauca 'Conica', meillä on useita, mutta kaikkein jännittävin tarina on kuvassa sillan nurkalla kököttävällä mörrimöykyllä, sillä ensin se kasvoi seinän vieressä upeana ja kapeana, sitten se siinä alkoi ruskettua kevätauringossa, kunnes minä hermostuin ja kiskaisin sen maasta ja viskasin jonnekin kompostien taakse kuolemaan...

Sitten saapui ystäväni naapurista kahville ja hän ihmettelemään, kun kartiokuusta ei näkynyt seinän vierellä. Ja niin siinä sitten kävi, että tämä 'ei niin kovin puutarhaihminen' istutti kanssani surkeaksi talon lappeen alla menneen kartiokuusen kaarisillan alanurkkaan, sinne silmistä pois toipumaan. Kuvassa on jo vuosi 2012 ja kaikki jännät muodot ovat näkyvissä.

Ja tässä nyt tämän viikon maanantaina. Sanotaan, että kartiovalkokuusi ei siedä minkään 'hiplaavan' itseään, mutta ensi suvena totuus sitten nähdään, sillä juuri tämä lähdössä heikoin on nyt muhkein ja kasvaa ensi vuonna siltaan kiinni.

Tässä kartiovalkokuusia syksyllä 2013 talon pohjoisessa rinteessä, jonne viime suvena suurena Vanille Freise -päivänä siirrettiin etupihalta pois kuutamohortensia. Nuo saniaisen alut on tänä syksynä taas kerran ja toisenkin kitketty...huoh. Nyt istutin lisää scillaa rinteeseen, jossa jo ennestään on scillaa, muscareita ja kevätesikkoja. Myöhemmin paljon akileijaa, kuunliljoja ja atsaleoita

Kuvassa syksyllä alaterassin valioyksilö kartiovalkokuusi, joka ei ole aiheuttanut yllätyksiä missään suhteessa ja muoto on täydellinen sokeritoppa. Tätä kuusta todellakin kutsutaan myös sokeritoppakuuseksi.

Ja tässä sama keväällä varhain sekä

lumisena talvena kera pinkin Roosa nauha -lapion.

Sama loppusuvesta, jolloin pelakuut yleensä ovat parhaimmillaan. Teen näitä puutarhajuttuja vähän ympäri vuoden siksi, että uudemmatkin lukijat saisivat lukuinnostuksen lisäksi kipinän myös puutarhailuun. Samalla vien tietysti uusimmat kuvat aina ko. kasvin tiedostoon. Kerään siis epätieteellistä suosikkikasvipankkia.

Marraskuun viimeinen viikko kulkee lopuilleen. Ja arvatkaapa vain, onko minulla luvun alla puutarhakirja! Jos kirjan kuvat tulevat aikataulussaan, ensi tai seuraavalla viikolla puutarhailemme eli ideoita muhimaan jo tulevalle keväälle. Sitä ennen vähän jännitystä ja lastenkirjaa. Ihan kaikkein ensimmäiseksi alamme kuitenkin liukua viikonloppuun kera lumisateen:

Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpöiselle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.

"Näinkö se käykin", mietti Muumipeikko. "Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin."

Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden takia ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen.

"Talvi!" hän ajatteli. "Siitähän voi pitää!" 

- Tove Jansson -
Taikatalvi (WSOY 1987, suomennos Laila Järvinen)

Love
Leena Lumi

le chant du Loup

lumisadekuva Pinterest

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensikään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa, jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Janssonin kirjoittamassa ja kuvittamassa kirjassa Muumilaakson marraskuu (Sent i november, WSOY 1987, suomennos Kaarina Helakisa) on heitä, jotka jäävät ja heitä, jotka lähtevät, koska haluavat nähdä edessään penikulmittain suloista hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Nuuskamuikkunen lähti eikä häntä ollenkaan häirinnyt sade. Hän vaelsi ja vaelsi vaan ohitse veripunaisten karpaloiden, ohitse lehdettömien puiden. Samassa marraskuun sateessa homssu, jonka nimi oli Tuhto kömpi nukkumaan kaivaten muumimammaa. Syksy jatkuu, sateet loppuvat ja Vilijonkka saa tavanomaisen siivouspuuskansa ja melkein putoaa katolta. Hemuli herää uuteen päivään aamupeana, eikä oikein tiedä, miksi nousisi ollenkaan. Hän olisi halunnut kääriytyä peittoihin ja antaa päivien mennä menojaan. Sitten hän muisti Muumilaakson ja miten kauan siitä olikaan, kun hän oli siellä käynyt ja kuistilla odotti aina kahvi, syreeni tuoksui ja kärpänen napsahteli katossa. Lopulta Hemuli otti hammasharjansa ja lähti sateesssa kohti paikkaa, jossa kaikki asiat järjestyvät. Matkalla hän keksi, mitä sanoisi Muumipapalle:

...elämä oli ihan kuin virta. Toiset purjehtivat hitaasti ja toiset nopeasti ja jotkut keikahtivat kumoon.

Muumilaakson marraskuun lukija seisoo sumussa ja näkee, miten tahoillaan Tuhto, Vilijonkka, Hemuli ja lopulta myös Nuuskamuikkunen, jonka tiettävästi piti ottaa suunta pohjoiseen, lähestyvät Muumilaaksoa. Vielä yksi henkilö lähtee kohti samaa paikkaa, mutta hän ei muista sitä kovinkaan tarkasti, mutta puron hän muistaa. Hän on Ruttuvaari, jolla on ikää ainakin sata vuotta. Ruttis, jota sukulaiset käyvät katsomassa sunnuntaisin ja jolle he puhuvat kovaan ääneen huutaen, koska pitävät häntä kuurona. Muulloin sukulaiset eivät häntä halua nähdä vaan pitäjät omia kemujaan ilman Ruttuvaaria. Matkaan löhtö kuitenkin virkistää Ruttuvaaria kovin ja hän antaa syyssateen huuhdella pois kaiken, mitä hän ei enää halunnut muistaa.

Kaikki marraskuun vaeltajat saapuvat lopulta muumien kotiin, josta muumiperhe on purjehtinut pois. Sinne saapuu Mymmelikin pienin tanssivin askelin tapaamaan pikkusiskoaan Myytä, jonka muumiperhe oli ottanut jo kauan sitten ottalapsekseen. Siellä he kaikki sitten ihmettelevät toisiaan, talon tyhjyyttä ja vähän ilmassa kipunoikin, sillä Mymmeli ja Vilijonkka eivät olleet aivan parhaita ystäviä. Kaiken huipuksi Mymmeli ottaa eteläisen huoneen itselleen ja Vilijonkka saa siirtyä pohjoiseen huoneeseen, jossa hän alkaa heti surra hiuksiaan ja monia, monia vilijonkkahuoliaan.

Oli ihmeellistä lukea Muumilaakson marraskuuta pitkän, pitkän ajan jälkeen ja tajuta, miten paljon tässä kirjassa on yhtä hyvin Tovelta tervehdystä aikuis- kuin lapsilukijoille. Opetuksellisuus ei ole ollenkaan kätkettyä, mutta ei myöskään alleviivattua, sillä jokainen tärkeä hahmo, otus, joka saapuu marraskuussa tyhjään muumitaloon kantaa mukanaan omaa kuormaansa, sitä elämän säkkiä, jossa painavat raskaat kivet. Alleviivausta ei näy, sillä saapujat ovat juuri sitä, miksi heidät on luotu, millaisina heidät halutaan. Sellaisia he ovatkin, mutta muistavat jotenkin, että muumiperheen kanssa kaikki oli toisin. He olivat siellä rakastettuja omana itsenään. Vilijonkka on yksinäinen ja omien vilijonkkasääntöjensä uuvuttama, Mymmeli on vain mukavuudenhaluinen, Tuhto kärsii oudosta ikävästä ja Hemuli on kuin kävelevä marrasmasennus. Ihmisiä karttava ja hiljaisuutta kaipaava Nuuskamuikkunenkin tajuaa tässä ryhmässä, miten yksikseen hän on saanut viettää kesänsä muumiperheen kanssa, vaikka onkin ollut muumiperheen seurassa. Ruttuvaari on kaikkien aikojen vanhusstereotypia, hän jota käydään katsomassa vain sunnuntaisin ja sitten riennettään äkkiä pois jonnekin kemuihin. Hänen mielipiteellään ei ole ollut väliä ja siksi hän on nyt karannut Muumilaaksoon. 

 Kuin huomaamatta talossa alkaa tapahtua ja johta ovat juhlat käynnissä. Muut sanovat, että juhlat ovat Ruttuvaarille, mutta Ruttuvaarin mielestä ne ovat esi-isälle, joka asuu komerossa, mutta hauskaa hänellä on, sillä kaikki esittävät jotain ohjelmaa. Mymmeli, joka tuntee olevansa täynnä sähköä ja voivansa tehdä mitä vain, tanssii pitkät punaiset hiukset liehuen, homssu Tuhto pitää esitelmän Eläimestä, Ruttuvaari aiheuttaa mekkalaa, kun vaatii muistamaan esi-isää maljojen nostelussa ja Vilijonkka sekä tarjoilee että vastaa illan upeimmasta ohjelmasta, varjoteatterista. Siinä muumiperhe purjehtii kotirantaan esitykessä Palaava perhe. Vilijonkka on löytänyt taiteellisen itsensä, joka on päättänyt, että joskus pitää tehdä ihan mitä päähän pälähtää. Kaikki kehuvat hänen esityksensä dramaattisuutta ja kutsuvat häntä hyvin taiteelliseksi. Juhlat kestävät pitkään, mutta niin vain käy, että Ruttuvaari on viimeinen vieras: Hän ottaa takaisin kaikki menetetyt kemut, joihin sukulaiset eivät ole häntä kutsuneet.

Juhlien jälkeen kaikki siivosivat yhdessä, paitsi Ruttuvaari, jota väsytti vöyhkääminen ja parpatus. Kun muumiperheen koti oli siivottu, oli kuin olisi saavuttu uuteen vuodenaikaan ja seuraavana aamuna satoikin ensilumen. Vilijonkka ja Mymmeli jättivät hyvästit sillalla Ruttuvaarin vielä nukkuessa. He katosivat marraspyryyn jäähyväisiä yleensä seuraavan lievän alakulon ja helpotuksen sekaisessa tunnelmassa.

Alkoi pyryttää kunnolla. Muumilaakso kääriytyi valkeaan peittoon. Ruttuvaari lähti talviunille. Me jotka jäimme jäljelle, aloimme miettiä, miten paljon mukavampaa olisi kaikki, jos se olisi kuin Muumilaaksossa. Homssu lähti vielä puutarhaan katsomaan lasipalloa, mutta me muut katsoimme ylös taivaalle, joka kipinöi talvitähtien timanttimerenä. Olipa niistä osa tipahtanut koristamaan lehdetöntä talvipuutakin. Selvähän se, että muumiperheen puutarhassa välkehtii tähtienkantajapuu! 

*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Vuosi Toven matkassa-haasteeseen

*****

Tästä ihanasta kirjasta ovat kirjoittaneet monet bloggaajat, mutta viimeksi tänään Katja/Lumiomena ja sitten ainakin Jonna/Kirjakaapin kummitus  ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Sen jälkeen tilanne karkasi käsistä.

Saksalaiset vastasivat tuleen. Eikä mennyt kuin hetki, kun ranskalaisjoukot olivat jo täydessä taisteluvalmiudessa. Saksalaispaskiaisille maksettaisiin kaikki korkojen kera. Tämä tapahtui lokakuun toisena päivänä vuonna 1918. Vaikka kukaan ei sitä vielä tiennyt, sodan loppumiseen olisi enää kymmenen päivää.

En lue mielelläni sotakirjoja. Niinhän olen usein kirjoittanut, mutta silti olen lukenut blogini aikana lukuisia sotaa kuvaavia teoksia, joissa tosin pääosa on ollut muussa kuin rintamalinjoissa, joukkojen siirroissa, sotastrategioissa tai sotilashierarkiassa: Poltetut varjot, Makeannälkä, Näkymätön silta, Punainen morsian, Harmaata valoa, Sovitus, Kätilö, Kadonnut on vain unta, Yöntummat vuodet, Lintu pieni,  Sodan haavoittama lapsuus, Sade lankeaa, Elävältä haudatut, Neljäntienristeys, Komppania K, Piirityspäiväkirja ja monta muuta. Siitäkin huolimatta, että en muka lue sotakirjoja, tiesin ensi hetkestä lukevani Pierre Lemaitren toeksen Näkemiin taivaassa (Au revoir là-haut, Minerva 2014, suomennos Sirkka Alanko) ja intuitioni osui oikeaan: Kirja on vahva ja monipuolinen kuvaus siitä, mitä sota voi vaikuttaa ihmisen luonteeseen, minkä pedon se ajaa sieltä esiin vielä silloinkin, kun joukot voisivat kaikessa rauhassa vain odotella virallista ilmoitusta sodan loppumisesta ilman yhtään enempää kuolemaa kylvämättä. Kukkula 113 vaivaa kuitenkin luutnantti d’Aulnay-Pradellen mieltä: vähintäin yhtä paljon sen jääminen saksalaisille kuin se asia, että hän ei ollut onnistunut saamaan ylennystä kapteeniksi. Niinpä tämä köyhtyneen aatelissuvun rappiollinen jälkeläinen, Henri, päättää tehdä asialle jotain ja mitä siitä seuraa, siitä kertoo tämä ravisuttava teos Näkemiin taivaassa. Hän laskee varmaan monta asiaa oikein, mutta unohtaa inhimilliset tekijät, eikä näe niiden mahdollisuutta muuttaa hänen toivomaansa lopputulosta. Kun hän antaa hyökkäyskäskyn ja jos kyseessä olisi elokuva, filmi pysähtyisi toviksi tähän hetkeen:

Miehet seisoivat jonossa jännittyneinä kuin jouset, palaen halusta päästä kostamaan. Albert oli jonon kolmantena edessään Berry ja nuori Péricourt, joka käännähti katsomaan taakseen kuin varmistaaksen, että kaikki olivat mukana. Heidän katseensa kohtasivat, ja Péricourt hymyili hänelle kuin jäynää suunnitteleva pikkupoika. Albert yritti hymyillä takaisin mutta ei pystynyt.

Tässä se on: Pysäytetty filmi tai seepianvärinen valokuva hetkestä, josta alkaa tarina kolmen aivan erilaisen miehen elämästä Pariisissa sodan jälkeen. Péricourtin hymy tuolla hetkellä tuli usein myöhemmin Albertin mieleen. Heistä kukaan ei ollut enää sama viimeisen hyökkäyksen jälkeen, mutta toden totta, kapteenimme luulee niin:

Henri ei siis ollutkaan iskenyt kultasuoneen. Mutta ei naimakauppa täysin epäonnistunut ollut, kaukana siitä. Se nimittäin laittoi pisteen sille vanhalle kukkula 113:n tapaukselle, joka oli hieman vaivannut häntä. Jos se vielä joskus tulisi esille (niin kuin toisinaan käy vanhoille, jo unohtuneiksi uskotuille jutuille), se ei olisi enää mikään riski hänelle, sillä nyt hän oli rikas, vaikkakin vain avioliiton kautta, ja mahtavan ja vaikutusvaltaisen suvun jäsen. Avioliitto Madeleine Péricourtin kanssa oli tehnyt hänestä lähes haavoittumattoman.

Pierre Lemaitren tarina on loistavan kertojaäänen juhlaa, jossa osansa saavat hyvät, pahat ja rumat sekä suurenmoinen ystävyys ja myös perhekiintymys. Henrin lisäksi päärooleissa kohtaamme ranskalaiset sotilaat Albert Maillardin ja Édouard Péricourtin, jotka ovat kukkula 113 jälkeen toisiinsa sodan viimeisen, kauhistuttavan näytöksen yhteen liittämät. Pariisi sodan jälkeen, kun jokainen hakee omaa etuaan voidakseen korvata taloudelliset menetyksensä, ranskalainen luokkayhteiskunta ja vammautuneet sotainvalidit kaduilla rääsyissään ja liian monet hautaamattomat odottamassa lopullista leposijaansa, siinä tämän jännittävän Goncourt-palkitun historiallisen romaanin näyttämö. Älä pelkää sotakirjaa vaan lue itse, mihin kykenee vahva, mutta loukattu nainen, miten vanha isä oppii menetyksen surun kautta rakastamaan lastaan, mitä on todellinen ystävyys ja mitä kätkeytyy naamioiden taakse. Koe sodan jäljet kiinnostavissa ihmiskohtaloissa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Suketus  Laura/Lukuisa  MarikaOksa  Tuijata Arja   Annami  Riitta/Kirja vieköön!  Kirja hyllyssä  Katja/Lumiomena

Lemaitren kirja on viihdyttävää retroa kertoo Mervi Kantokorpi Helsingin Sanomissa 2.12.2014

*****

Osallistun tällä teoksella Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen

*****

Tästä huikeasta kirjasta tehdään Ranskassa elokuvaa, joka tulee teattereihin syksyllä 2017, Suomessa 6.4.2018. Ihan parhautta! Ja kaiken huipuksi, Lemaitre kirjoittaa romaanilleeen jatko-osaa.

******

Ennustan tästä kirjasta huomisen klassikkoa!

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)

Inspiraatiohaaste: Kolme inspiroivaa blogia

Näin sydäntälämmittävästi kirjoittaa Tiia blogissaan Minäkö keski-ikäinen? Kiitos sinulle Tiia-IhaNainen♥, jonka kanssa saan pulsittaa samaan tahtiin;) Saan olla yksi Tiiaa inspiroivista blogeista ja pakko myöntää, että hän on blogiystävä, joka saa minut nauramaan silloinkin kun ei muuten yhtään naurattaisi. Syy: Hän on niin oma itsensä, että alta pois ja meikäläisestä ei ole hänelle vertaa, sillä yritän edes vähän hillitä kaiken levottomuuteni esiintuomista, mutta ehkä sitä on jo niin paljastunut ettei millään ole enää mitään väliä! Kukaa ei kuitenkaan usko, että osaan imitoida Grace Kellyä niin halutessani ja olla todella cool, hah-hah. Tiiaa ja minua eivät niinkään yhdistä blogiteemamme, vaikka hän innoitti minut jopa yhtä kosmetiikkatuotetta mainostamaan, kuin se, että meillä palaa kynttilä kaiken aikaa molemmista päistä. Se kummasti syventää ymmärrystä...ja kyllä me ne kuoharitkin vielä yhdessä kohotamme! Eikä niin kovaa virtaa etteikö sieltä myös tummia syvyyksiä löytyisi...

Minun on nyt sitten tarkoitus haastaa edelleen kolme minua inspiroivaa blogia, mikä on tuskallisen vaikeaa, sillä pidän niin monista ja toisaalta sitten on yksi outo juttu: Minulla on ainakin yksi blogi, jossa käyn olemassa vähän toisenlaisena ja vaikka mieli tekisi, en nyt paljasta polkua sinne, missä minua on liikaa huonoina päivinä ja valivalivali etc. Nyt valitsen näin ja on sattumaa, että kaikki valitut ovat kirjablogeja, sillä seuraan muitakin, joten esim. keväällä tässä olisi varmaankin ollut puutarhablogeja etc.:

Minua inspiroivat kirjablogit Kaisa Reetta, Marjatan kirjaelämyksiä ja Omppu/Reader why did I marry him?

Kaisa Reetta pitää sellaista kirjablogia, että siinä on hillittyä tyylikkyyttä Grace Kellyn itsevarmuudella laadusta tinkimättä. Kaisa Reetta on aina kohtelias kommentoijilleen, hän ei jätä milloinkaan vastaamatta kommentteihin,hän on vastavuoroinen ja hänen bloginsa on visuaalisesti koko blogistanian kaunein. Kokonaisuutta hallitsee kuitenkin harmoniatar, joka huokuu omatahtisuuttaan. Sitä eivät hetkauta vuodenaikajuhlat, eivät kiivaimpien blogien kiihkoisuus, eivät hillittömät trendit, vaan olemme kuin 20 000 euron matkalla Idän pikajunassa, odottelemme illallisaikaa ja olemme juuri vetämässä käsiimme pitkiä iltapukukäsineitä, kun meidät saavuttaa tietoisuus siitä, että elämme juuri nyt todeksi sitä '20 -luvun glamouria, josta olemme aina haaveilleet. Kaisa Reetan blogi on toteutunut unelma!

Marjatta taas pitää kirjablogia, jossa tunnen toisinaan olevani kuin koulussa jälleen tai muuten vain jännittävässä vuoropuhelussa tai saamassa jälki-istuntoa. Vaikka meidän kirjamakumme kohtaavat harvoin, meidän ihmismakumme tekevät sen sitäkin useammin. Arvaan Marjatassa toisen satakuntalaisen eli suoraan sanominen on meidän juttumme ja eikä siihen auta sitten hakea apua mistään feng shuista, sillä asiat ovat Marjatan kanssa just kuten sanotaan. Hänessä on myös suurta elämänymmärrystä ja sellaista vahvuutta, jota minussa ei ole, vaikka jotkut niin voivat luullakin. Minua hiukan joskus hirvittää, mitä meidän vuorokeskusteluistamme jää luettavaksi jälkimaailmalle... Marjatalta ei jää mikään huomaamatta. Hän on jopa vihjannut kerran, että minun sopisi olla käyttämättä niin lyhyttä mekkoa kuin on rakas harjukaupunki-hameeni, jonka löysin Harjukaupungin salakäytävät kirjan innoittamana kahden vuoden etsimisen tuloksena:Siinä piti olla ne päärynät! Minkä minä sille voin, että Marimekko tekee leninkejä, jotka kutistuvat pesussa! Marjatan kanssa ei voi olla ikinä tylsää, mutta yritän edes hiukan hillitä itseäni, sillä Marjatta on niin lady like.

Omppu pitää yhtä hervottomimmista kirjablogeista. Hän kirjoittaa ihan mitä mieleen pälkähtää ja siellä saa sitten lukijakin päästää itsensä irti. Tässä yksi varsin tuore esimerkki eli tapaus Tommi Melender ja se sana, jonka kirjoitin väärin, on tosiaankin 'jättikyrpämetaforat'! Omppu lukee kirjoja, joihin en useinkaan osaa kommentoida mitään eli meidän kirjamakumme on aika eri, mutta kun minua kyllästyttää joskus blogien samanlaisuus, lähden hakemaan pirskatelevuutta Ompulta ja sitten olenkin jo kaulaani myöten mitä oudoimmissa keskusteluissa tai nauran ihan hulluna ja huudahdan: "You made my day, Omppu!"

Minä täällä odottelen lumen tuoksua ja alan fiilistellä joulua. Eilen kaivoin esiin villalangat ja aion aloittaa jotain viininpunaista ja sitten oranssia. Tuike-astiat ovat jo esillä ja Pentikin -punaiset peltirasiat. 

Ensimmäiset joululahjakirjat on kääritty pakettiin ja huomenaamulla 

linnut ja oravat saavat sopuisasti jakaa talven ensimmäisen kookospähkinäkakkunsa.

Ensimmäinen valkoinen amaryllis on istutettu tänään joulukukkaruukkuun ja varmaan se taas kasvaa tuollaiseksi komeaksi hujopiksi, joka pitää tukea, kuten kuvassa oleva viime vuotinen. Tiedän kyllä, että vielä ei ole joulu, mutta mikä sen ihanampaa kuin nämä kuuraiset odotuksen viikot...

Kaunista talven odotusta ja lumoavaa viikonloppua teille kaikille täältä harjukaupungin saarelta♥

Kiitos Tiia: You made my day♥

Love
Leena Lumi

Sinikka Piippo: Mielen ruokaa - Ravinnon vaikutus muistiin, jaksamiseen ja henkiseen tasapainoon

Elämässämme on jotain, mihin voimme vaikuttaa todella paljon ja se on terveytemme! Olen jo hyvin nuoresta uskonut, että ihminen on juuri sitä mitä hän syö, mutta nautiskeluun taipuvaisena olen luovinut elämässäni napaten alan teoksista mielestäni parhaat tärpit. Erityisen altis olen vitamiini- ja hivenainetiedolle ja sehän liittyy ravitsemukseemme, joten luen kaikki ne ravitsemusoppaat, joista katson voivani ammentaa jotain uutta. En pidä terveysterrorismista, vaan mielestäni ruoasta tulee saada myös nauttia. Harva siihen enää kykenee, sillä niin paljon alati ilmestyvä uusi tieto tuo tuskaa ja yleinen terveysodote asettaa meille monenlaisia mittamalleja, joihin meidän pitäisi mahtua eli nauti siinä sitten! Oijoi, voi siinä nauttia, kun muistaa leikkiä viikonloppuna ruhtinasta vaikka lohella lisukkeineen, mutta viikolla pitää salaattipäivän tai kaksi ja yksi päivä voi olla vaikka puuropäivä suomalaisilla marjoilla. Pakko lisätä, että meillä varsin terveellisen ruoan lisäksi nautitaan myös purkista vitamiineja ja hivenaineita sekä tyrnin siemenöljyä, joiden kaikkien optimaaliset määrät olen tarkistanut sisätautien erikoislääkäriltä.

Kasvitieteen professori Sinikka Piipon viimeisin teos Mielen ruokaa – Ravinnon vaikutus muistiin, jaksamiseen ja henkiseen tasapainoon (Minerva 2014) ei mitenkään olisi voinut jäädä minulta väliin, sillä pidän kovasti Piipon combosta, jossa tutkijan tieteellinen tarkkuus yhdistyy ihan maanläheiseen asenteeseen siitä, mitä tarvitsemme ravinnoksemme voidaksemme elää mahdollisimman terveen ja hyvän elämän. Nyt liikumme mielen alueella, joten Piippo ei toista niitä asioita, joista on jo kertonut kirjoissan Suomalaiset marjat, Elinvoimaa mausteista ja Puhdasta ravintoa. Toisaalta noissa edellä mainituissa kirjoissakin on paljon mieleen vaikuttavia ainesosia, joten ne ovat tässä mukana, mutta lyhyemmin. Panostan nyt lisäkiinnostukseenne ja kerron, että kiitos Piipon kirjan Puhdasta ravintoa, selätin erään sairauden sekä yllätin lääkärini huippuhyvällä HDL-arvolla. Nyt saan koko ajan tarjota capresen ohjetta omille lääkäreilleni hammaslääkäristä gynekologiin!

Tämä Mielen ruokaa ei suinkaan keskity pelkkään mieleen, sillä edelleen tämän kirjan avulla voimme ehkä välttää diabeteksen, liikalihavuuden, sydän- ja verisuonitaudit, ennenaikaisen vanhenemisen, verenpaineen, korkean kolestrolin, tulehdukset, entysyymiaineenvaihdunnan häiriöt, Parkinsonin taudin, vatsavaivat, mutta myös Alzheimerin taudin, muut muistisairaudet, stressin, masennuksen, haluttomuuden, ahdistuksen, uupumuksen ja monia, monia muita. Kirjassa esitellään monia kasveja, mausteita yms. joita voimme käyttää ja onnekseni löysin sieltä suursuosikkejani, joita voin nyt helposti lisätä ruokavaliooni. Kaikkea ei kuitenkaan saada vain ruoasta, vaikka vieläkin joku niin väittää, mutta katsokaa väittäjää: Onko hän onnistunut malli omasta elämänvalinnastaan. Porfessori Piippo myöntääkin, että:

Katson, että ravinnon lisäksi tarvitsemme myös tiettyjä lisäravinteita. Emme pysty elämään stressittömässä ympäristössä ja perimästäme vapaana. Myös maaperä on aikojen kuluessa köyhtynyt ja myrkyttynyt, eikä kasvien ja eläinten ravinto enää kykene tarjoamaan kaikkia aineosia, joita hyvinvointiin tarvitaan.

Hyvinvointia voi olla vaikka minttu, joka torjuu masennusta ja alakuloa

tai oregano, joka torjuu tulehduksia ja saattaa tätä kautta vaikuttaa ehkäisevästi jopa Alzheimerin tautiin!

Mielen ruokaa esipuheessa Sinikka Piippo kertoo oman äitinsä Alzheimerista ja jälleen saamme hämmästyä, miten nopeasti ja salakavalasti tuo tauti iskee liikunnalliseen henkilöön, joka tunsi ruoanlaiton ammatilaisena terveellisen ruoan salat ja joka vielä 60 –vuotiaana arvioitiin terveystarkastuksessa 40-vuotiaan veroiseksi. Piipon äiti kuitenkin menehtyi 88 vuoden iässä yksitoista vuotta Alzheimeria sairastettuaan: Tytär on omistanut tämän kirjan äidilleen. Piippo mainitsee ne seikat, jotka saattoivat vaikuttaa äidin sairauteen, mutta varmuuttahan tuskin on vielä kenelläkään, vaikka Alzheimer on yksi tutkituimmista sairauksista. Vara ei kuitenkaan venettä kaada, joten yhdyn tähän professori Piipon lausumaan:

Muistimme toiminta nivoutuu tiukasti yhteen mielemme muun tilan kanssa. Muistia ja siihen vaikuttavia seikkoja ei voi käsitellä erillään muusta psyykeestä. Samoin mieleen ja muistin vaikuttavat olennaisesti muut sairaudet, varsinkin diabetes ja sydän- ja verisuonisairaudet. Siksi tämä kirja kertoo ravinnosta ja aineista, jotka vaikuttavat mieleen ja osittain myös kehoon kokonaisvaltaisesti, ei vain muistiin.

Olemme siis mieltä myöten sitä, mitä syömme!

Tämä lautasmalli voidaan nauttia vaikka lauantai-illan huumassa elokuvan ja punaviinilasillisen kera. Juuston rasva parantaa hedelmien ja marjojen ainesosien hyötykäyttöä. Ja hyvinkin voi olla niin, että lautasella on juuri oikeita ravintoaineita ehkäisemään Alzheimerin tautia, jota Suomessa sairastaa noin 70 000 – 100 000 henkilöä. Yhteensä kaikkia muistisairauksia potee yli 250 000 ihmistä. Piipon kirjassa on hyvin antoisa kirjoitus muistisairauksista.

Mustikkaa, mansikkaa, tyrniä, tomaattia ja monta muuta tärkeää käsitellään jälleen, mutta tässä meille ruusujuuri, josta minä en ole tietänyt juurikaan mitään:

Ruusujuuren mainitaan torjuvan masennusta paremmin kuin mikään muu adaptogeeni. Kirjassa sivulla 67 selvitetään, mikä on adaptogeeni. Ruusujuuri mm. edistää kilpirauhasen toimintaa lievässä vajaatoiminnassa, parantaa fyysistä ja henkistä suorituskykyä, auttaa stressin hallintaan ja masennukseen, ehkäisee sydän- ja verisuonisairauksia, Parkinsonin tautia, diabetestä ja auttaa painonhallinnassa. Se myös suojelee sydäntä ja maksaa, alentaa kolestrolia ja parantaa immuniteettia sekä hidastaa vanhenemista.

Ikä on mielen valtaa aineesta.

Jollet välitä, se ei vaikuta.

- Mark Twain -

Piipon kirja on runsaudensarvi, joka käsittelee mm. adaptogeenit (kts. edellä), hyvät rasvat, muistia parantavat marjat, muistia parantavat mausteet (sahrami ja basilika mukana eli suosikkini!), terveyttä edistävät vihannekset (mm. palsternakka ja parsa), hermoston välittäjäaineita lisäävät ruoat, entryymiruoat (papaija), virkistävät juomat ja lisäravinteet. Professorimme muistaa myös suositella

kahvia ja suklaakakkua mielen piristykseksi! Kahvista on kirjoitus, jonka toivon saavuttavan myös heidät, jotka löytävät kahvista nyt vain sen hyvät puolet, sillä tiedän henkilöitä, joiden pitäisi tehdä sama kuin minä: Kahvia, oikein hyvää kahvia, iso mukillinen vain aamuisin, ei ollenkaan iltapäivisin eikä etenkään iltaisin, jos vaivana on levottomuutta, unettomuutta ja jopa paniikkikohtauksia. Mikään ei voita Robert’sin suklaakahvia kera Hesarin aamulla ja sen jälkeen kahvia ei tee enää mieli kun siihen on tottunut. Iltapäivällä sitten brittiläinen teehetki, johon valitettavasti haluan muutaman keksin. Nyt suosikkimme on ruis-kaura-omena-kaneli –keksi, joiden makua juuri ihastelimme.

Erityisen ilahtunut olin papaijatietoiskusta. Papaija on yksi terveellisistä suosikeistani ja nyt sain runsaasti lisätietoa. Kaiken lisäksi olen kiitos Tiian siirtynyt Yotuel-hammastahnaan, jonka teho perustuu papaijasta saatavaan papaiini-entsyymiin ja koivusta saatavaan ksylitoliin.

Kannattaa ottaa relasti: Mikä vaurioittaa verisuonia ja sydäntä, vahingoittaa myös aivoja, mutta mikään ei vahingoita aivoja stressiä pahemmin.

Mitä sitten minulle jäi tästä kirjasta käteen, on se, että luen tätä aina uudelleen ja uudelleen. Suosittelen!

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Iltapäivän valo tulvi sisään ikkunoista, pihan sypressi heitti varjonsa huoneeseen. Tuulessa keinuvat pitsiverhot, teekupit pöydällä. Shiron siististi taakse sidotut sileät mustat hiukset, nuotteja seuraava vakava katse. Kymmenen pitkää, kaunista sormea koskettimistolla. Pedaaleja säntillisesti polkeviin jalkoihin kätkeytyi yllättävää voimaa, jota Shirossa ei tavallisesti voinut arvata olevan. Sileän valkoiset pohkeet olivat kuin lasitettua posliinia. Kun häntä pyysi esittämään jotakin, hän soitti usein juuri tuon kappaleen. Le mal dy pays. Maalaismaiseman ihmismielessä herättämä surumielisyys vailla syytä. Koti-ikävä tai melankolia.

Haruki Murakamin uusin teos Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukura to, kare no junrei no toshi, Tammi 2014, suomennos Raisa Porrasmaa) tuli minulle lukuun vain ja ainoastaan sen tähden, että nyt vihdoinkin koin Murakamin kirjan tarinan kiinnostavaksi. Kun  joutuu priorisoimaan lukemisiaan, siinä voi jäädä helmiäkin katveeseen. Erittäin osuvasti tästä kirjoitti Helsingin Sanomissa 15. marraskuuta Antti Majander kertoessaan, miten nyt Finladia-ehdokkaana olevan Heidi Jaatisen teokselle oli käynyt: Ei saa katsoa aurinkoon tuli luettua, mutta sitten lopultakaan siitä ei tullut edes kritiikkiä lehteen, sillä uusien kirjojen vyöry, uusi sesonki oli jo alkanut. Tässä siis nyt hyvin koskettuneessa tilassa puolustelen itseäni samalla kun kiittelen, että keskityin Murakamin aiheeseen, sillä tämä kirja ei olisi saanut ikinä jäädä minulta katveeseen.

Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on nuoruudessa liittynyt ystäväporukkaan, joka oli löytänyt toisensa täysin sattumanvaraisesti. He olivat menneet toisistaan tietämättä avustamaan alakoululaisia, jotka eivät pysyneet tavallisen opetuksen mukana vaan tarvitsivat lisätukea. Järjestetyn kesäleirin aikana syttyi jotain elämää suurempaa:

Viisikon kesken virinnyt sopusointu muistutti sattumanvaraisesti onnistunutta kemiallista reaktiota. Vaikka olisi yhdistetty samat aineet ja valmistauduttu kuinka huolella, samaa tulosta ei luultavasti olisi pystytty saamaan aikaan toista kertaa.

Kolme poikaa ja kaksi tyttöä, se oli heidän ryhmänsä. Muuta ryhmää yhdisti kuitenkin yksi piirre, jota Tsukurulla ei ollut: muiden nimien kirjoitusmerkki tarkoitti väriä, vain Tsukurun nimeen ei sisältynyt väriä. Ryhmä alkoi nimittää toisiaan värillä: Aka – punainen, Ao – sininen, Shiro – valkoinen, Kuro –musta ja vain Tsukurua kutsuttiin etunimellä. Vaikka se vähän harmitti häntä, hän rakasti ystäviään niin paljon, että tuli hetkiä, jolloin hän ei pelännyt mitään enempää kuin tulla ryhmän hylkäämäksi.

Viisikko asuu Nagoyanissa, mutta lopulta kun heistä neljä jatkoivat kotikaupungin korkeakouluissa, Tsukuru hakeutui Tokioon opiskelemaan asemien suunnittelua, joka oli kiinnostanut häntä aina. Toisen yliopistovuoden kesällä hän saapuu kotikaupunkiinsa ja luonnollisesti yrittää tavata ystäviään, mutta nelikon tavoittaminen on yllättävän vaikeaa. Lopulta Tsukurulle selviää, että kukaan hänen ystävistään ei enää halua tavata häntä, ei puhua hänelle, mutta kukaan ei myöskään halua selittää, mistä hylkääminen johtuu. Tsukura joutuu jatkamaan elämäänsä kuin elävältä haudattuna. Myös itsemurha käy mielessä, mutta jokin saa hänet vain sinnittelemään juuri ja juuri heikosti elämässä kiinni. Tulee aika, jolloin hän alkaa muuttua niin sisäisesti kuin ulkoisesti, mutta kipu hylätyksi jättämisestä ei katoa koskaan.

Koska olen noviisi Murakamin lukijana, en nyt tässä onneksi pääse häntä edes hänen omiin aiempiin teoksiinsa vertailemaan, vaan voin kertoa vain sen neitseellisen tunteen, jonka sain Murakamin tekstistä. Jos veri kiehuu ja levottomuus vie, sitä voi helposti erehtyä luulemaan levollisuutta tylsyyden synonyymiksi, mikä tietenkään ei ole totta. Värittömän miehen vaellusvuodet on levollinen ja hyvin hienovireinen kirja, joka silti taidokkaasti kasvattaa lukijan tuskaa Tsukurun kohtalon puolesta. Uhrin kipu tarttuu lukijaan, joka haluaa ehdottomasti saada selville, miksi nelikko henkisesti murhasi Tsukurun. Myönnän, että henkeä salpasi ja kyynelehdin, mutta sekä Tsukurun kohtalosta että Haruki Murakamin hypnoottisesta kielestä, joka silmien kautta ajautuu mieleen kuin kaunis ja alakuloinen hyväily.  Olen altis tajunnanvirralle, mutta myös Murakamin kaltaiselle unenomaisen tarinan kerronnalle, jossa kuitenkin arjen pienet detaljit pitävät yllä todellisuudellista kokemuksen tunnetta. Olen myyty. Olen sanaton. Olen lehahtanut juuri sinne minne pitikin.

Ihmisen sydän on yölintu. Se odottaa hiljaa jotakin ja hetken tultua lehahtaa suoraan minne pitääkin.

Le mal du pays

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta Katja Kirjasähkökäyrä Maija Jonna Irene  Maria Valkoinen Kirahvi  Mari A Kirjapolkuni  ja Annika

Miten uskallan olla näin onnellinen sumuisessa...

Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyenä hetkenä.

- Kyllikki Villa -

Marraskuu on maailman paras kuukausi hyvästeille ja uusille aluille!

Marraskuu on kuin luotu ajatteluun. Se on kuukausi, jolloin tehdään inventaarioita omasta elämästä ja myös jopa omista periaatteista. Onko missioni myynnissä? Lukeeko otsassani ohituskaista? Maksanko vuodesta toiseen lehdestä, joka yllättäen kirjoittaa juttua metsästämisen eli eläinten murhaamisen reimuista sekä tarjoilee turkismainoksia? Siis se sama ihana lehti, josta olen vuosikymmeniä saanut lukea mitä nautinnollisimpia haastatteluja, yksi mm. Ian McEwanista...ja ne ruokaohjeet.

Istunko samaan pöytään henkilön kanssa, jolle mieluiten hakisin lähestymiskiellon? En, en, en ja en. Miltä tuntui lukea Hesarista 12.11. erään poliitikon haluavan sallia Suomessa susien murhaamisen? Tunsinko kylmiä väreitä ja näinkö silmissäni Sarah Palinin, joka ampuu susia helikopterista? Halusinko kirjoittaa mielipidekirjoituksen susien puolesta ja kertoa, että meillä susia on vain 150 yksilöä, joten susien tappamisluvalla pääsemme taatusti jälleen kuuluisaksi Euroopan takapajulaksi?

Marraskuun ilma on kostea ja raikas. Ulkona kun rapsuttaa puutarhaa tulee samalla tehtyä suursiivousta omassa elämässä. Tulee muistutettua itseä siitä, miten 40+ tajusi vihdoinkin sanoa hyvästit energiasyöpöille ja ymmärsi alkaa antaa aikaansa heille, joiden kanssa vastavuoroisuus oli selviö. Motto: irti inttäjistä!, toi myös paljon rauhaa elämääni, joten miksi en nyt osaisi tehdä marrassiivousta ja valita juuri ne lehdet, jotka tuovat minulle iloa ja rentoutusta, kuten osaan valita ne kirjat, jotka tuovat elämääni vahvan vuosikertaviinin maun, sellaisen, jossa on pitkä jälkimaku ja jota ei unohdeta, kun kirjan kannet on suljettu. Miksen nauttisi juuri siitä seurasta, jossa tunnen hehkuvani: Syvä ja aito hyväksyminen on sitä ystävyyden taikaliimaa, josta hehku syntyy ja se vertautuu rakkauteen. Aidon ystävyyden mittari on paljolti sama kuin rakkauden: Tunne tulla hyväksytyksi juuri omana itsenään, hyvä keskustelu, mutta myös hyvä hiljaisuus, jossa äänettömyys ei ole raskautta, vaan kuin tähtitomua, ajatusten puhetta, kepeyttä, ilon pisaroita.

Marraskuu on mun salarakas. Siinä missä sitä ennen kammosin ja kirjoitin tämän, nyt yhtä paljon sitä tarvitsen. Marttaliitto toteaa, että 'ellet aio viettää joulua komeroissa, älä siivoa niitä ennen joulua'. No en ole aikonutkaan, mutta marraskuussa siivotaan elämästä pois turhat rasitteet, väärät valinnat ja menneisyyden virhearviot. Luuta vain huiskii, kun oikein lakaisen. Mitä enemmän siivoan, sen enempi olo kevenee. Huomaan hengittäväni ihan toisin: En pinnallisesti, vaan syvään, kuin ilmaa ja iloa juoden. Näen pienen ja kauniin, jota en nähnyt eilen. Huomaan hyräileväni joululauluja. Hymyilen vastaantulijoille. Olen läsnä. Nautin. Olen minä. On aika iso juttu huomata olevansa oma minä, kun sitä on liian usein vain antanut virran viedä, on hyväksynyt sitä sun tätä, vaikka koko kroppa on vastustanut. Kannattaa kuunnella sekä ruumistaan että mieltään: Ne ovat elämän parhaat navigaattorit.

Suosittelen mielenkomeroiden siivousta. Nyt on siihen oikein hyvä aika. Siitä se sitten lähtee ja voi vaikka huomata, miten oma putsi tuo mukanaan monta uutta ja yllättävääkin asiaa. Yhtä hyvä kuin on olla hetkessä läsnä, on myös nähdä, todella nähdä, miltä oma elinpiiri, reviiri, näyttää ja miten se vastaa omia toiveita ja tarpeita.

Nyt on huomenna aika laittaa viimeiset kirkkaat, pienet kaamosvalot ulos. Joitakin siellä jo onkin ja sisällä myös. Minä en ole ledeistä vieläkään saanut tarpeekseni ja niistä tulee niin satumainen tunnelma. Lumi olisi jotakin, mutta vielä en tunne lumen tuoksua...Viikonloppuna grillaamme, katsomme leffoja, teemme vihoviimeiset pihatyöt talven tulla, luemme, syötämme oravia ja lintuja, vähän suunnittelemme tulevia. Tekisi mieli nimetä marraskuu, jolloin muka maa martona makaa, jouluruusukuukaudeksi, sillä joka marraskuu alan touhuta noiden ihanien kukkien kanssa. Jos haluat lukea jouluruususta enemmän, tässä, ole hyvä: Jouluruusu - talven taikaa, suven suloa tai Jouluruusu on marraskuun lumoa: Kaikki on tässä ja nyt!

Voidaan hyvin♥

Love

Leena Lumi

Feeling Good

PS. Ehkä paras teksti, mitä kirjallisuudesta on tänä vuonna tai ikinä kirjoitettu: http://www.hs.fi/paivanlehti/13112014/kulttuuri/Me+olemme+taiteilijan+palkinto/a1415771218116

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

”Lipitä rakkaani, lauleksi säkeitä, jotka saavat sen soimaan!”

Ohjeet menevät viimein perille. Lumoava hengähdys hujahtaa terälehdille. Miehen kieli varovainen ja vikkelä kuin kissalla kerma-astian äärellä. Se lipittää ensin varovasti.

”Olen kerma-astia”, kuiskaan.

Värisevä lainemeri liikahtaa lävitseni. Mies työntää kieltä pidemmälle, hengittää suoraan kukkapohjukseni sisään. Tulppaanini, liljani, kieloni aukeaa, puhkeaa loistoonsa, eikö ole kaunis!

Maaria Päivisen uusin teos On nälkä, on jano (into 2014) lunastaa kaiken sen, mitä häneltä olen odottanut Pintanaarmuista asti: Pintanaarmuja oli ilmestymisvuonnaan kymmenenneksi paras kirja Leena Lumissa 92:n luetun kirjan kovassa, vuoden 2013 tasokkaassa sarjassa. Silloin kirjoitin, että 'Päiviseltä voi odottaa tulevaisuudessa ihan mitä vain' ja niin hän tekee nyt Emilie Silvia Grassista kertovassa tarinassaan. Se mikä hieman haparoi Pintanaarmuissa eli Herman, joka rikkoi mielettömän vahvaa Annan ja Veikon sairasta parisuhdevalssia, täydellistä kuvausta perheväkivallasta kaikelta kantiltaan, kuroutuu ja tiivistyy On nälkä, on jano teoksessa kirjaksi, jossa rakennekin tukee Päivisen lahjakasta, uniikkia, osin runoproosallista kieltä: Combo suorastaan sytyttää tarinan tuleen!

Emilie Silvia Grass on nainen, joka opettaa matematiikkaa. Laskeminen ei petä koskaan. Kaavat ja selkeät tulokset pitävät pystyssä silloinkin kun sisällä huutaa tyhjyys, päässä mielenpimeä. Matematiikka on jotain josta pitää kii, kun kaikki muu pettää. Toisaalta Emiliemme on ulkoisesti hyvinkin itsevarma ja hän osaa ylenkatsoa niitä naisia, jotka ovat sallineet miestensä livetä uskollisuuden polulta tai jopa jättää:

Moni Emilien työtovereista oli menettänyt kumppaninsa löysien ohjien takia. Olivat menneet toisiin syleihin, himoinneet vierasta lihaa. Emilie piti huolen siitä, että herra Blumen ei muita katsellut. Hän piti vartalonsa kunnnossa ja mielensä kirkkaana ja miehen silmissä itsensä muutenkin valtiattarena, jolle ei ryppyilty.

Herra Blumen ei kuitenkaan ollut luvannut ruusutarhaa, vaikka olikin vienyt Emilien neitsyyden, oli ollut naiselleen kuin lampi hellää vettä, johon olisi halunnut hukkua ja jota juoda sateenkaaren tuolle puolen. Ehei, herra Blumen yllättää ja ilmoittaa rakkautensa loppuneen ja katoaa täydellisen Emilie Silvia Grassin elämästä. Hellät vedet ja taivaalla kaartavat linnutkin vavahtavat, kun onneton Emilie voimattomana ’ojenteli sormiaan kohti makuuhuoneen kylmää sykähtelevää kiviseinää.’

Lyyristä surua ei kestä kauaakaan, sillä Emiliestä sukeutuu tuskavauhtia nainen, joka alkaa hävittää maapallolta miessukupuolta käyttäen täydellistä poltetun maan taktiikkaa eikä ole tarkoitus jättää miestäkään hengittämään samaa ilmaa kuin kostajattaremme hengittää. Samassa tempossa, missä tyhjä kohtu huutaa spermaa, laukeavat, kohisevat miesnesteet naisten vaginoihin juuri kuten naiset tahtovat, juuri miten paljon tahtovat ja selväksi käy, että Emiliemme on tajunnut kivun kielen olevan yksi ja yhteinen kaikille. Uhreiltakaan ei voida säästyä. Kaikella on kuitenkin hintansa ja lopultahan kaikki on vain herra Blumenin syytä. Ja Jaskapaskajeen, joka kehtasi muuttaa heidän naapurikseen ja särkeä idyllin, jossa herra Blumen ja hänen naisensa olisivat kukoistaneet hedelmöittävästi lopun ikäänsä.

Maaria Päivinen takuulla tajuaa, että monet lukevat levottomuuttaan ja peläten eniten maailmassa ikävystymistä. Niin teen minäkin. Ja kun tartun Maarian kirjaan tiedän takuuvarmasti olevani ikävystymisen autiomaasta mahdollisimman kaukana, sillä jokainen Maarian lause abortoi jo tylsyyden varjonkin. Ihailen Päivisen kaunista kieltä. Se on synnynnäistä. Se on lahja, mutta kertoohan se myös hänen koulutuksestaan: Eivät äidinkielen opettajat kirjoita ala-arvoisia lauseita, huonoja lauseita. He kirjoittavat täydellistä ja kun siihen vielä roiskitaan päälle rohkeutta ja levottomuutta, syntyy Veikkoa ja Annaa, Emilie Silvia Grassia ja hermojenpääkirjoitusta, joka saa kohdut huutamaan, miesten kupeet halkeamaan ja lukijat kaipaamaan jotain, jotain...sitä, mitä he eivät itsekään tunnista ja tunnusta. Eivät ainakaan kaipaavansa.

Kirjan rakenne on täydellinen! Myönnän heti, että muistin vuodet, jolloin kotimaani oli Saksan kirjallisuus. Mieleeni nousivat väistämättä Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine sekä Nainen ryhmäkuvassa. On nerokasta aloittaa luvut uhrien lyhyillä kursivoiduilla kertomuksilla, sitten päästää naiset ääneen ja näiden väleissä sekasortoon ja vihaan vajonneen Emilien monologit, joilla lukupiiriläiset ympäri maailman voivat herkutella: Olen itse lukenut teoksen monologeja ääneen suuresti nauttien! Draamallisesti Rankkasademonologi oli herkullinen esitettävä, furioso, Kylpyhuonemonologi jo kuin anomus, jota lukiessa olin toinen, kaikki monologit nainen potenssiin ziljoona, mutta rakkahin on Ikkunamonologi, sillä siitähän pitää, minkä omakseen kokee: Kuin pala elettyä toiseutta. Haluan kuitenkin esittää teille Hiekkarantamonologin kahdesta syystä: Kustantajakin oli tykästynyt Ikkunamonologiin ja se on kirjan kansiliepeessä eli en halua toistaa, toisekseen, Hiekkarantamonologi paljastaa Emiliestä, hurjasta kostajastamme, vieläkin uuden puolen, iloriehakkuuden, joka voi olla vain alppijärven aamu-usvaa tai sitten ei:

Oi Blumen!

     miten voit? Oletko muistanut syödä vitamiineja? Onko joku laittanut pillerit lasin viereen valmiiksi? Kuka? Minkä näköinen se kanttura on ja miksi?

     En ole väheksyvien tähtien alle syntynyt. Kiertoni sykähti uudestaan käyntiin. Oliko se eilen. Viileä alkutalven aamu vai syksy, aina tuntuu samalta vuodenajalta, samalta päivältä. Sinä ja minä ja ne muut, olemme yhdenpäiväntarina.

     Minä puolivuorokautta, sinä toiset.

     Laskin aamuja lomaan jota ei näyttäisi tulevan. Ja sitten tapasin toisen. Puolet toisesta puoliskosta. Kadotin mutta löysin uudelleen. Haluan kolmasosan kaikista. Rakastan laskea väärin.

     Taivas alkoi räiskyä, kääntyä nurinniskoin, kun tapasin posliiniposkisen miehen. Vesi piirsi pihoihin rajat. Naapuri särkee elimistöäni. Kuulen ihon ratinan rankkasateen lävitse. Mutta kiertoni on taas. Minusta tulee omenanmakuinen ja kokonainen. Puraisisitko?

     Olethan iloinen puolestani?

     Tule kylään, tehdään jotakin mukavaa. Ehkä hulluakin! Tanssitaan katolla. Pudotaan yhdessä!

Liebe Grüsse
Emilie


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet myös Arja Villis/ Villasukka kirjahyllyssä, Krista Marjatta  ja Annika

*****

PS. Ennen kuin luin On nälkä, on jano, luin vain yhden arvion tästä kirjasta ja sen Kristalta. Kommentoin hänelle suunnilleen näin: Minusta kirjallisuus saa olla jotain muuta kuin einesmaksalaatikkoa! Se saa mieluusti olla ostereita, simpukoita, mustekalaa, chablista ja rohkeita yllätyksiä!

Luvial lunt, isä haural käytti, Reposaares herkuil ja muute vaa vähä fiiras...

O se vaa iha mahrotoin paik ko mää e ennää Luvial as, ni sit siel o alkan ol lunt enemp ko meil tääl Kesk-Suomes, vaik juur lume tähre täl saarel jäätti!

Siis olisihan se kiva Luvian murteella tässä päästellä koko teksti, mutta kyvyt ei taida enää riittää, jos ovat koskaan riittäneet, kun pakkaa tulemaan sekaan porin murretta aika paljon. Tällaista siis oli Luvialla lauantaiaamuna kun kävimme isän haudalla. Kuva on otettu vanhalta hautuumaalta ja tuo pihlaja kantoi niin paljon marjoja ja lunta, että ihan kuin sadusta. Olen asunut Luvialla neljännesvuosisadan ja tällä merenrantakylällä on ikuinen sija sydämessäni. Palasimme äidin luota tänään iltapäivällä ja ajattelin laittaa vähän epätasaisia kuvia viikonlopultamme, josta tietenkin puuttuvat pahimmat hulluttelut, äidin ziljoonan sortin isänpäiväpöytä ja monta muuta, mm. se, miten vävypoika eli Lumimies, leikkaa anoppinsa kuuset, miten saimme aikaan karaoken, nauroimme kuin syntymähumalaiset ja mukaan oli liittynyt myös Merjan mies Pekka, joka arvuuttelukisassamme keksi kuka on minun ikisuosikkilaulajani.

Lauantaina kuitenkin lähdimme äidin ja sisareni Merjan kanssa Suomen parhaaseen kalaravintolaan nauttimaan merenantimista. Kyseessä on Reposaaressa sijaitseva Kalaravintola Merimesta, jossa on tullut käytyä jo kerta jos toinenkin. Joka pöydästä on merinäköala, mutta osassa on kuin olisi melkein ihanassa meressä kiinni. Minun piti kuvata jokainen ruokalaji, jonka söin, mutta niin siinä vain kävi, että

kuvattua tuli vain alkupalat. Kalaravintola Merimestassa on tosi hyvä noutopöytä, jossa jo alkupaloista syö itsensä hyvinkin täyteen ja aina voi alkupalojakin hakea lisää. Kuvassa minulla vain yhdellä sortilla silakkaa, mutta tarjolla oli monella sortilla, katkarapusalaattia, graavia lohta, uunilohta, sienisalaattia etc. Otimme pitkällä kaavalla, sillä olimme juhlimassa äidin 87 vee syntymäpäiviä.

Vasemmalla sisareni Merja, sitten minä ja äiti. Äiti on tosi vauhdikas ja aikaansaapa eli puutarhassa tapahtuu paljon muutoksia joka suvi, hän kävelee päivässä kilometrejä vai pitäisikö sanoa, että kiitää rollaattorilla niin lujaa, että vauhti ihan hirvittää, laittaa karjalaiseen tyyliin pöytään niin monta sorttia, että ette uskoisi, jos kertoisin, lukee monia lehtiä, seuraa useita tv-ohjelmia, on ajankohtaisasioista tyttäriään paremmin perillä ja taitaa selkäkin pelittää nuorempiaan paremmin. Istuminen tekee meistä nuoremmista raaskuja. Äidin puutarhassa muuten kukki jouluruusu ja sen tähden...Kerron sitten jatkon toisessa jutussa.

Ennen alkupaloja sisareni vähän kuvaili...

 eli näitä on nyt sitten räpsinyt vähän kuka vain ja kahdella kameralla. 

Minulla on aina mieli merelle, joten tämän kuvan kalastuspaatista nappasin ikkunan läpi ihan pöydästämme eli kyllä täällä miljöö on yhtä tärkeässä asemassa kuin kalaherkut. Ja meri on ihanista ihanin kaikkina vuodenaikoina. Myönnän auliisti, että haaveilen eniten kaikista asioista, jotka voisivat tapahtua, että voisin ryhtyä Kyllikki Villaksi ja kiertää rahtilaivoilla maailmaa...

Joka pöydällä oli jouluruusuja ja kaikki pöydät täyttyivät. Olimme viisaasti valinneet lauantain, sillä isänpäivänä paikkaan varmaan jonotettiin. Myönnän noutaneeni kaksi kertaa alkupaloista ja sen jälkeen valitsin pääruoaksi uunilohen voi-valkoviinikastikkeella. Myönnän: En ole ikinä syönyt niin hyvää lohta vielä, joten santsasin sitäkin. Ei tullut kuuloonkaaan ihana jälkiruokakakku, mutta maistoin sitä Lumimieheltä lusikallisen ja se oli aivan taivaallista.

Tässä sisarukset sinisessä hetkessä kotiin lähdössä. Samasta paikasta löytyy kuva suvelta 2013 jutussa Yyteri, rakkaani - Reposaari se toinen mokoma vikittelijä!  Tänne vielä palaamme ja monta kertaa, mutta nyt auton nokka kohti Luviaa ja otetaanpa pieni näyte Luvian murretta Kyllikki Wahlströmin kirjasta Friipaik: 

Myöhäise syksyn kylmyys o jo ilmas. Mut kivi tuntu lämpymält mun kättän vasta. Siin mää istu ja kattele. Piirtäjä seiso muu viäresän. Käsi kuljetta kynä, paper krahisee ja muu lapsuure koton piha ja se rakennuksep piirtyväp paperil. Asuntrivi o aikkaisaatos muuttun, mut navet ja saun ovaj juur niinko ennenki. Keskel piha seiso käkkyräine omenpuu ja suurev viherjäise omenak kiiluvas se larvas. Kaikes o viäl jottai sama ja kumminki erillaist. Pihal om paikoi, joihi ei enä mennä. Ei näyp polkku Kalle-Tommilan kaevol, eik kellari. Uusil asukkail o omap polkus.

Aurink laske naveton katonharjan taa. Taevas punerta, yäks tule pakane. Mää nousen kivelt ja lährem piirtäjäm peräs kävelemä häne autoas kohre. Friipaik jää.

Luvialt kotosi

Leena Lumi

Rannikkopitäjä - Luvialaissii tarinoit ja kuvi