Kiitoskiitoskiitoskiitos....yli 5 miljoonaa kävijää: te teitte tämän!

Saada yli 5 miljoonaa visiittiä on kuin osata olla kiitollinen ja kertoa, että tämä ei ole yksin minusta. Mieheni on tekninen tuki, sillä olen täydellisen epätekninen. Omien kuvieni isäksi saan olla kiitollinen monille luontokuvaajille, sekä ammattilaisille että harrastajille. Voisin luetella heidät, mutta varmaan joku unohtuisi ja se olisi paha. Näette oikeassa palkissani muutaman kuvaajan, kiitos te♥♥ Sen lisäksi on monia, joilta olen saanut yksittäiskuvia. Sijoitan heistä aktiivisimmat oikeaan palkkiini toivossa, että he saavat minun kauttani myös ilmaista mainontaa. 

Alussa olin vain minä ja aamutunneille luetut yöt. Koska lankoni oli valokuvaaja, sain häneltä eläinkuvia etc. 

Kun sairastuin melanoomaan 2016 ja tuli se järkyttävä leikkaus, istuin tähän muutama päivä siitä, mutta en saanut istua pitkään. Vaativa leikkaus oli vasemman polveni yläpuolella, siksi kirjoitin blogijutun sääristäni. 2017 tuntui kaikki olevan hyvin, kunnes heti joulun jälkeen lääkärini soitti niin uskomattoman puhelun, että minusta tuli ruukku, joka murtui. Tai niin luulin. Toinen leikkaus ja lähdin seuraavana päivänä kotiin osastolääkärin luvalla ja omalla vastuulla. Yritin, että kaikki jatkuisi kuin ennenkin. Niin se melkein menikin menikin, mutta sairaalassa oli käytävä kolmen kuukauden välein ja olin toivottoman väsynyt. Oli toukokuun loppu 2019 kun katselin liian isoa puutarhaamme ja sanoin Reimalle, että nyt en taida tätä enää aloittaa....en jaksa.

Niin sitä ei kestänyt kun istutukset alkoivat pyöriä mielessä, että aloitin puutarhan alkusuven työt taas kerran mieheni tietysti hyvänä apuna. Kauheasti väsytti, mutta käytiin Luvialla ainakin ja niin puutarha kuin ankkuri kiinnitti minut elämään. 

Merin koiruudet ja nuoret olivat meillä kaikki potemisjouluni. Se auttoi paljon. Ja jotenkin sitten vain solahdin tänne someen takaisin kuin ei muka mitään olisi ollutkaan. No, ei se ihan näin helppoa ollut, mutta oli niin uskomattomia kirjoja, oli uiminen ja puutarha kukoisti.

Tämä perhe ja koiruudet pitivät minusta kiinni ja niin saatoin jatkaa somessakin. Taitaa olla vähän riippuvaisuutta. Tästä nelikosta tuli viisikko, kun Casper syntyi♥♥

Kiitos te kaikki ja kiitos elämälle ♥♥

Kiitollisena Leena Lumi

Kuva Tundraurpiainen lankoni Pekka Mäkinen

Kuva valkoinen poro https://www.ilonapietilainen.fi/

Toivotan hyvää joulua!

Joulu on kuin rakkaus. Se ei kysy lupaa. Se menee sinnekin, missä sitä ei osata odottaa. Se hipaisee kaikkia vauvasta vaariin. Se menee luo sairaan ja uupuneen. Se menee luo varattoman ja vauraan. Se leijuu sukujoulujen henkenä, mutta istuu myös yksinäisen pirttiin puurolle. Se silittää ryppyistä kättä, se lohduttaa leskeä. Se ei kavahda pimeitä kujia eikä kylmien asemahuoneiden yksinäisiä miehiä. Se kaihtaa riitaa ja rähinää. Se tuo pilkkeen silmiin ja valoa pimeään. Se vaeltaa haudoilla ja muistoissamme. Se rakentaa sillan rakkaisiin poisnukkuneisiimme. Se saa lasten silmät säihkymään tähtinä. Se tuo mummon silmään kyyneleen. Se saa vanhatkin koiruudet leikkimään ja pennut ihan villeiksi. Se puhaltaa lämpimästi jouluruusun nuppuihin, jotka hämmästyneinä alkavat avautua lumessa.

Joulun henki koskettaa yön kulkijoita. Se laastaroi niin ihmisten kuin eläinten kivut. Yksinäisyyteen käpertyneen se avaa rauhaan ja iloon. Se vaeltaa sairaaloiden käytävillä, suukottaa niin vastasyntyneet kuin jouluna poisnukkuvat. Joulun henki kulkee mukana hautuumaan kynttilämeressä. Se ottaa koirat sisälle perhelaumansa pariin. Se täyttää lintu- ja oravalaudat pähkinöillä. Metsäpeuran kostea katse kuin metsälampi...Pienet eläimet nukkuvat jouluyön untaan: punaturkki kiepillä, pikkuhiiret koloissaan, tupsukorvat naavapesissään. Uneton koiranulkoiluttaja tähtitaivaan alla. Joulupöydissä mummot ja papat kertovat tarinoitaan ja kaikkihan kuuntelevat, sillä tarinat ovat sukupolvien viestikapula. Vanhempamme ovat kokeneet, mitä me emme, heillä on avain tarinoiden taikaan.

"Kerro se tarina, kokoa tapahtumat, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä...Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat lattialle..." 

(Ann-Marie MacDonald, Linnuntietä, suomennos Kaijamari Sivill)

Toivotan  hyvää joulua lukijoilleni. Toivotan hyvää joulua laivoille merillä. Toivotan hyvää joulua yksinäisille ja unohdetuille. Toivotan hyvää joulua kaikille maailman ihmisille. Toivotan hyvää joulua kaikille maailman eläimille. Toivotan hyvää joulua heille, jotka tekevät pyyteetöntä työtä muiden hyväksi. Toivotan hyvää joulua rauhanrakentajille. Toivotan hyvää joulua vaivaishiirille ja maailman kuninkaille. Toivotan hyvää joulua sairaille. Toivotan hyvää joulua meille kaikille, että joulun rauha saisi laskeutua yllemme kuin lumen valo ja tähtitomu...

Hyvää joulua, kiinnostavia kirjoja ja puuterilunta... 

rakkaudesta jouluun
Leena Lumi

Enkelikuva Hannele Salmela

Last Christmas

 Chesnuts Are Roasting On An Open Fire

The Snowman - Walking In The Air

O Holy Night

Joulu on kuusenneulasten ja sammuvien kynttilöiden....

Joulu on kuusenneulasten ja
sammuvien kynttilöiden tuoksua
ja hiljaista, onnellisen sykähdyttävää
rakkautta,
ja lahjoja, ja unta, jossa kasvoja hipovat
enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka luetaan ja unohdetaan.

Ja jossain ajatusten keskellä nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.

- Mika Waltari -
kuva Talven taikaa, Ilona Pietiläinen

Näetkö jo Riihitontun askeleet lumella?

En näe, sillä meillä asuu Välikaton Feetu. Riihitonttu on Lohjalla ja me emme ole tänä vuonna siellä. Marraskuun lopulla monta päivää, mutta ikinä ei voi olla liikaa Casperia♥♥

Mistelin alla suudellaan glögikutsut ovat ensi sunnuntaina ja sitä ennen yritän jäädä valmiiksi tuomaan joulua meille ja jouluvieraallemme. Olen todella kiitollinen Jyrki Anttilalle, että sain tänäänkin aikaa seurustella parhaan ystäväni kanssa. Reima oli leiponut joulutorttuja tuosta vain ja ystävä oli mennyt Kirsin kukkaan ja pyytänyt tekemään minun oloisen joulukimpun joka kestää yli joulun!

No tässä hän on! Emme ystäväni kanssa oikein tunnistaneet kuin mustanpunaiset neilikat, yksi mun lempiväri kukissa, ellei ole valkoinen ja sitäkin tässä on ja osaan arvostaa havunoksaa.

Ulkona jo varhain kaunis sininen maailma. Lunta vaikka kenelle jakaa. Pakkasta jo -13. Lumimies lähti lumitöihin, kun oli ensin syönyt muutamia paistamiaan joulutorttuja ja hyviksi havainnut Kiitos Reima♥♥ Sitten Bessun kanssa kirjoista, paljon kirjoista ja myös koirista. Joulustakin, joka on molemmille tärkeä juttu.

Joulupöydässä saisi olla graavisiikatartar-mäti-smetana ja mummon kurkut, merisiikaa ja mätiä.

Lanttulaatikkoa edesmenneen anoppini ohjeella. Teen tämän aattona kilon annoksella ja joulupäivänä toisen kilon. Edellinen on jo syöty. 

Onneksi nämä vastikään merestä nostetut silakat ovat jo fileinä pakkasessa. Leenan yrttiset valkosipulisilakat. Teen näitä kaksi purkkia, kuvassa Apila -maljassa yksi purkillinen. Valmistuminen kestää pari vuorokautta, mutta aina nämä on meillä loppuun syöty. Vain yhdessä kohdin voi mennä pieleen, mutta sen oppii muistamaan. Parasta ikinä meren rannan flikalle.

Ilo kantaa pöytään hedelmäistä manchengosalaattia.

Hyvä alkupala ja ihan mielestäni klassikko on graavisiikatartar mummon kurkuilla. Lisäksi on tietysti rosollia, viherpippuri- ja kakkospateeta. Se vaihtelee. Reima on paras kaloissa, joten graavisiika ja -lohi hoituvat kuin itsestään. Voipi olla myös himosilakkaa Mäkisen kalakaupasta. 

Mutta enää ei ole seitsemän juuston tarjotinta rypäleillä ja viikunahillolla! Dolce on lasillinen tai kaksi kirsikkalikööriä, joka on sairaan hyvää. Kenelle olen antanut, ovat niin kertoneet ja tuoneet tyhjän pullonsa uuteen täyttöön vuoden päästä. Se on vaniljainen,vahva kanelinen ja ripaus salattua. Neljä kuukautta just sopivassa kellarissa. Valmistussesonki on kiivas, mutta mikä helpotus kun ovat ruukut kellarissa. Joulupäivän iltana voidaan lähteä juustoille ja hedelmille.

Jäniskin jo odottaa joulua ja vähän syötävää Feetulta. Kuva Jarmo Manninen Photos.Kiitos Jarmo♥♥

Palataan joulutunnelmiin heränneisiin. Ruokareseptit löytyvät:  https://leenalumi.blogspot.com/2013/06/ruokareseptit-leena-lumissa.html

Bis bald!

Leena Lumi

Erään perheen tarina

Erään perheen tarina mammani, Hilma Santalan kertomana.

Kuikan talon rakensivat Hilma (synt. 29.5.1906) ja Väinö (synt. 20.12.1900) Santala. Hilma Santala tunnettiin paitsi vieraanvaraisena emäntänä myöskin runojen ja erilaisen kirjoitusten tekijänä. Niinpä Santalan perheen vaiheet perustuvat Hilman itsensä kirjoittamaan muistelmaan omasta elämästään. Kirjoitusta ei ole muutettu, vaan se on otettu sellaisenaan.

Hilma Santala, synt. Valkjärvi, 29.5.1906

Elinympäristö kauniin Valkjärven rannalla.

Vanhemmat: Mikko Tuomaanpoika Suikki, Helena Heikintytär Majuri.

Avioiduimme 1926, lapsia 4 tytärtä, joilla kaikilla on ammatti.

Ammatinharjoittaminen: maatalous.

Nykyisin olemme karjattomassa maataloudessa, mutta peltoja viljellään. Asuinpaikka Keuruu Airolahti.

Olin 34 vuoden ikäinen. Ensi vaikutelma sodan syttymisestä oli hirvittävä. Pelättiin ja odotettiin, koska tiedettiin sen kuitenkin tulevan. Usein iltaisin nukkumaan mennessä ajattelimme, että minkälainen on huominen päivä, jos sitä vielä näkee. Vihollisen koneet lensivät, monta kertaa yössä kuului tykkien jyrinää ja idän taivas punoitti aina iltaisin. Koitimme varautua matkaa varten pitämällä evästä repussa, mutta kun sota syttyi, olikin reppu jo tyhjä. Pikkulapset nukkuivat usein kengät jalassa kaiken varalta.

Kerran jo aloitimme evakkomatkan, mutta myöhästyimme junasta, joka lähti Valkjärven asemalta. Sitten tulivat rauhoittavat uutiset, aseman mies sanoi, menkää vielä kaikki kotiin, lämmittäkää sauna, katsotaan vielä – teimme niin, 2 viikkoa saimme vielä olla kotona.

Oli järkyttävä talvisodan syttyminen 30.11. Olin 4 lapsen kanssa kotona, joista nuorin vasta vuoden ikäinen. Mieheni oli kyläpäällikön tehtävissä. Kaksi tykinammusta putosi rakennuksen kahden puolen tehden ammottavan kuopan maahan. Kun sitten mieheni hätääntyneenä saapui kotiin, saimme mieheni veljen hevosen, kun oma hevosemme oli armeijassa ja niin alkoi evakkotaipale, mieheni veljen perheen ja äitini kanssa.

Kaikki omaisuus jäi kotiin, osa pakattuna.

Yöpymispaikkoja oli matkan aikana useita. Rautjärvellä majoituimme kahteen eri taloon ja päätimme aamulla jatkaa yhdessä matkaa. Siskoni meni aamulla katsomaan naapuria joko lähdetään, me jäimme hevosten kanssa tielle varttumaan. Mutta kun häntä ei kuulunut pois, menin katsomaan, minne hän katosi, ja katosi todella. Siellä sanottiin, että ajat sitten hän lähti. Nimismies asui tässä talossa, siinä epäiltiin kaikenlaista, joko hän on tahtonut hyljätä lapsensa tai tullut mielenvikaiseksi yms., mutta tätä en uskonut hänestä. Nimismies kielsi meitä jatkamasta matkaa ennen kuin asia selviää. Lupasi laittaa radiokuulustelun, ellei muuten selviä. Sitten he keksivät soittaa seuraavaan pysähdyspaikkaan 20 km päähän. Keksivät panna vartijan tielle kysymään onko keltä mitään kadonnut. Kun kolmannelle hevosmiehelle esitettiin kysymys niin siskoni oli siinä kyydissä, sanoi, että hevonen ja lapset katosivat. Erehdys johtui siitä, kun taloon menevä kuusiaita oli hevosten kohdalla eikä ollut näkyväisyyttä, joten hän meni naapurin kyytiin. Luulivat meidän jo menneen ja lähtivät takaa ajamaan. Kun asia selvisi, saimme määräyksen jatkaa matkaa. Oli lapsilla ilo saada äiti hoivaamaan, kun nuorin oli vuoden ikäinen. Kuinkahan tässäkin olisi käynyt, ellei äitiä olisi löytynyt. Kaikki kunnia virkavallalle asioiden hoitamisesta.

Parikkalan asemalle saakka mentiin hevoskyydillä, sitten härkävaunuissa Humppilaan. Matkanteko kesti viikon. Olimme kaikki uupuneita ja väsyneitä. Lauri Kaaran talosta saimme asunnon, jossa meitä oli pikkukamarissa 3 perhettä yhteensä 13 henkeä.

Ei meillä ollut mitään vaikeuksia talonväen kanssa, koska oli onnea matkassa. Mutta kuulimme kylläkin pahoista riidoista. Humppilassakin eräs isäntä sanoi, että johan tuossa kuluvat oven saranatkin, kun karjalaiset aina käyvät kylässä (saunakamarissakin).

Ei sitä kukaan voinut arvata, mutta mielemme paloi yhä Karjalaan. Odotimme jännittyneinä sodan loppua. Viihtyvyyteen vaikutti se, kun tapasimme naapureita ja sukulaisia – tiesimme, että he tuntevat saman kaipuun ja katkeruuden, kun mekin, joten yhdessä kannettu taakka on keveämpi kantaa.

Humppilasta määrättiin Virroille Niilo Haapamäen taloon asumaan. Sieltä sitten suurin toivein palasimme Karjalaan. Mieheni oli Virtain asemalla töissä, ratatöissä. Talonmies valjasti valkoisen hevosen, joka sodassa oli muuttunut (oli ennen harmaa), tällä ajelin monet kerrat miestäni töistä hakemaan.

Lupapapereita odotimme jännityksellä, vielä täytyi hankkia rokotuksetkin kaiken varalta. Iloitsimme suuresti, kun saimme lupapaperit kouraamme.

Kaihoisin mielin saimme erota ystävällisestä talon väestä. Isäntäväki lähti kahdella hevosella meitä saattamaan Virtain asemalle. Eron kyyneleet valuivat jäähyväisiä jättäessä. Kiitollisuudella heitä muistellaan – niin alkoi paluu kotiseudulle.

Saavuimme kotirantaan 13.4 ja kiiruhdimme uteliaina kotiin, koska kotimme oli palamaton. Naapurikylä näytti, kun autiomaalta, ei yhtään rakennusta ollut jäljellä. Siivousryhmä oli kyllä käynyt tällä kylällä, mutta oli siellä pahaa jälkeä. Ei tullut kahvinkeittopuuhista mitään, ei ollut hellaakaan, kaikki oli rempallaan. Luteita ja russakoita oli hirveästi, täytyi polttaa paljon rikkiä ennen kuin hävisivät. Mutta kaikesta huolimattaa iloitsimme paluusta olimmehan jälleen kotona.

Ensimmäinen ilta oli rauhallinen, mutta aamulla alkoi kuulua kovaa tykinjyrinää, jouduimme pelonsekaisiin tunteisiin – miksi palasimme takaisin, taasko tulee uusi sota – taasko pitää lähteä. Mutta kaikesta huolimatta kunnostimme kotimme uudelleen, kylvimme ja niitimme sadon, koitimme pitää uutta uskoa elämisen alkuun. Kasarmi oli meitä lähellä, sotilaat hakivat maitoa ja väliin auttoivat maatöissä.

Kesän ollessa kauneimmillaan saimme poistumiskäskyn. Sota oli alkanut. Valkjärven asemalta pääsimme junaan. Viipurissa jäimme pommitukseen. Oli kova ilmataistelu. Yksi lentokone lenteli aivan junan menosuunnassa junan kohdalla. Oli kauhea jyrinä, jokainen luuli viimeisen hetkensä tulleen. – Mutta kun ampuminen lakkasi, saimme tietää, että se olikin suomalainen kone, joka suojeli junaa.

Jyväskylästä kaikki matkustajat siirrettiin proomuun suuntana Jämsä Arvaja. Oli sumuinen ja sateinen päivä, tuntui kuin luontokin olisi itkenyt Karjalan kohtaloa. Mielialat olivat matalat – oli monenlaista turvattomuuden tunnetta. Mutta sitten tapahtui jotain – kaksi kouluikäistä tyttöä alkoi kirkkaalla lapsen äänellä laulaa virttä 172 Herra Jeesus täällä, kun kansamme on jne. Kaikki proomun kannella olevat yhtyivät lauluun, tuli semmoinen rauhoittava tunne, että sittenkin elämämme on vahvoissa käsissä.

Arvajan rannassa jämsäläiset hevosmiehet olivat meitä vastassa. Siinä alkoi valinta: työkuntoiset ensin esille otettiin, vanhukset ja lapsiperheet jäljelle jäivät. Minä kuuluin lapsiperheiden joukkoon. Meidät vietiin Hassin kylään tyhjään taloon, josta entinen eläjä oli muuttanut sen rajan taa, josta paluuta ei ole. Silloin sai tuntea mitä on jättää talo ja tavara.

Ei yhtään makuuvaatetta, ei ruokaa, ei ruokailuvälineitä. Huoltomiehen tytär toi ämpärillisen keittoa, asetti sen huoneen lattialle. Joillakin oli lusikoita, ei riittänyt kaikille, seuraavana päivänä lupasivat panna kylälle keräyksen ruokavälineitten hankinnoista, niin tuli tämäkin asia korjatuksi. Meitä oli siinä asunnossa 3 perhettä yhteensä 13 henkeä. Kyllä se siitä vähitellen korjaantui, sai sitä mitä eniten tarvitsi – huoltoapua antoivat vapaahuollosta.

Miehet olivat sotahommissa, morsiamet odottivat aina jännittyneenä postin tuloa. Tänä aikana kirjeen saaminen merkitsi paljon, jos 2 viikkoa oli väliä ennen kuin kirje saapui, se oli suurin masennustila.

Kesäkuun lopulla saapuivat karjalaiset Jämsään. Sieltä löytyi meidänkin 2 lehmää, pikkukarjaa tuli myöhemmin perässä. Kun nämä elukat tuottivat vaikeuksia Jämsässä taviaikoina, niin saimmekin määräyksen Längelmäelle. Syyskuun lopulla ajoi kuorma-auto pihaan, kuljettaja sanoi, nyt sitten lähdetään. Kokoilin vähäisiä tavaroitani kokoon. Possu, joka oli myös päässyt pois Karjalasta ei enää sopinut samaan laatikkoon, jossa tuli. Automiehiä harmitti, kiire kun oli. Sanoin heille tehkää laatikon päähän reikä, että pää tulee ulos, mutta tätä he eivät luvanneet tehdä. Käskin heitä tehdä isompi laatikko, lupasin keittää oikein kunnon kahvit (ei korviketta). Tämä keino auttoi, possu pääsi mukaan, muu karja tuli naapureitten kanssa perässä.

Pimeänä syysiltana saavuimme Värstilän talon kohdalle Längelmäelle. Automiehet sanoivat, tähän loppuu nyt matka. Alkoivat heitellä tavaroita maahan, siinä tuli ajatus, mihin tässä nyt joutuu, 2 pikkulasta oli mukana, isommat lapset olivat Kerimäellä tätinsä luona. Mutta kun hätä on suuri, apu on lähellä. Talosta soittivat Saviniemeen Vanhatalo nimiseen taloon, tähän taloon ei päässyt autolla. Sieltä tuli hakija, tie kulki laitumen kautta,16 porttia täytyi aukaista aina, tie oli savinen ja kurainen. 4-vuotias tyttönen sanoi, parempi olisi ollut, että olisimme kuolleet pommituksessa, ei huolis täällä rämpiä kurassa paperikengissä. Talonväki oli ystävällistä, oli aivan kuin olisi sukulaisiin menty. Muutaman päivän kuluttua mieheni pääsi pois sotahommista. Sai kauan etsiä ennen kuin löysi perheensä. Längelmäen kirkolta otti soutajan, kävivät monella rannalla, kun siellä oli samannimisiä taloja.

Talonväki sanoi, että nyt pidetään juhlat, kun isäntä saapui. Kiitollisin mielin heitä muistamme.

Keväällä sitten muutimme taas Jämsään.

Pysyvän asuinpaikan saimme Keuruulta. Mieheni kävi ensin katsomassa tätä paikkaa. Kun palasin takaisin, niin kysymättäkin tiesi, mitä hän tykkäsi siitä – sen kertoi jo katse. Sanoi vain, ei se sellainen ole kuin kotona. Mielialat olivat matalat, kun korpi oli edessä raivattava, mutta nyt on näkyvät toisenlaiset; kaikki on raivattu ja rakennettu, vaikka niin toivottomalta näytti.

Lopullinen siirtyminen uudelle asuinpaikalle 1946 Keuruun Pohjoislahdella. Ensin rakennettiin sauna ja pesutupa, josta myöhemmin suurennettiin 7 huoneen suuruinen rakennus v. 1956. Väliaikaisen navetan tilalle rakennettiin tiilinavetta v. 1952. Näin alkoi elämä kaavoittua entisiin uomiinsa. Karjaa kasvatettiin, väliin oli 7 lehmää ja pikkukarja lisäksi.

Lapset kävivät Pohjoislahden koulussa, myöhemmin keskikoulussa Keuruulla.

Nykyisin asuu mieheni ja minun lisäksi kotona vävy perheensä kanssa. Tulevaisuudesta emme tässä vaiheessa osaa sanoa mitään tässä tilanteessa, mutta kai joku jatkaa eteenpäin. Onhan monta vävyä ja on hyvä jatkaa – kun kaikki on valmista.

13.4.1977 Keuruun Airolahdessa Hilma Santala

Rakas, rakas mammani... kiitos paljosta♥♥♥

tyttärentyttäresi Leena

*****

Joululaisen blogissa on kaunis kuva ja lauluja Karjalan kielellä.

Freida McFadden: Kotiapulainen valvoo

Kirjoitin jokin aika sitten lukeneeni Freida McFaddenin Sarjamurhaajan tyttären. Siitä se sitten alkoi ihan nurinpäin, mutta vakuutan, että en itkenyt kronologian perään. Sitten .luin Kotiapulaisen salaisuuden ja Kotiapulainen valvoo. Koukku oli kiinni! Tasaista ja vahvaa, sellaista jota uskallan suositella useammalle kuin erästä amerikkalaista, joka olisi pitänyt merkitä varoituksella: Ei etenkään eläinherkille. Siihen loppui minun possun syöntini!

Välistä puuttuu Eristysvanki, mutt ei hätää, sain otteen asiaan jo Sarjamurhaajan tyttärestä. Kotiapulainen valvoo (The Housmade Is Watching,, Otava, suomennos Jussi Tuomas Kivi) oli mielettömän yllättävä ja aloin jo pohtia, onko se McFaddenin paras...No, kohta ilmestyy Työkaveri....

McFadden haluaa pitää yhteyttä lukijoihinsa. Kiitokset lukijoille ja sitten joku pikku juttu. Nyt : "Ja lopuksi vielä miljoonat kiitokset käsittämättömän kannustaville lukijoilleni. Tämä on teidän ansiotanne! Pyysittekö Kolmatta Kotiapulaista! No, tässä se on!

Dekkarit Leena Lumissa

PS, Saitte tavallista lyhyemmän tekstin, sillä olen toista viikkoa flunssassa. Ei korona onneksi, mutta voisin vain nukkua.

Kettujen kanssa vaeltavat...

Kettujen kanssa vaeltavat helposti haluavat myös kettuaiheisia neuleita. Tässä menossa Anne Vitikaisen yhdet monista. Väritkin niin sopivat ja kuvio näyttää haasteelliselta. Eräs ystävämme täytti pyöreitä ja kysyimme vain, että 'pullo vai villasukat' Nopeasti tuli 'villasukat!'

Tässä Ari tyytyväisenä nauttii Anne Vitikaisen tekemistä kettusukista. Pyysin hiihtosukan pituutta ja se meni nappiinsa! Hauskalta näyttää ja paljon käyttöä tulee Arin sukille. Kiitos Anne♥♥

Kettuneuleita tekee myös ystäväni Tuula-Marja Sainio. Toinen puseroista meni tyttäremme kummitädiltä taaperolle. Casper on kovasti tykännyt. Tipsu tekee näitä kuin ohimennen eli vaikka katsoen jotain brittiläistä tv-sarjaa....Niin, ne tekevät, jotka osaavat.

Onkohan tässä tulossa Arin sukat...

Tässä ehkä eniten kettujen kanssa vaeltava. Minunkin oli saatava kettuvillaneule. Kuusen valitseminenkin on hauskempaa, kun punaturkit koristavat ja alla on juuri kettujen värinen poolo. Kiitos Tipsu♥♥

Jarmo Mannisen lapinpöllökin on saattanut inspiroida rouvia. Ihanaa kun neuloosin viemät antavat muidenkin näitä joulupaketteihin saada. Jaettu ilo kaksinkertainen. 

Lähetääs ny jatkama reissu....

Leena Lumi

Kuningatarkakku Samilta Casperin kolmevuotissynttäreille!

Lupasin jutussani Casper Julian jo 3 vuotta♥ 

julkaista tämänkertaisen kakkutragedian. Vieraat oli kutsuttu lauantaina kello kolmeksi. Perjantaina pamahti paniikki, sillä Sami sanoi, että Merin esittämien Dinosauruskakkujen päällysteet olivat liian vaikeita. Edellytimme, että kakun päällä seisoo Dino ja muita pikkujuttuja aiheesta. Meri alkoi soittelemaan konditorioihin ja minä valitin, miksi hän ei ollut tehnyt soittoja ennen. Aina viime tipassa! Soitto soitolta hinnat nousivat. Vaatimus oli syötävä jättidino!. Minua alkoi  särkeä päätä. Onneksi Casper oli ukin kanssa kolaamassa lumia. Sanouduin irti kakkukeskustelusta tokaisemalla. että 'Tehän olette tilanneet niitä dinoja ja ne ovat jo saapuneet, ne kakun päälle eikä niitä kukaan halua syödä.' Taisin vielä vanhasta muistista tokaista, että 'Sami tekee paremman.'  Samikin heräsi taitonsa tajuamaan, kun kehuin edellistä kakkuaan, vaikka tästä  tulikin ikiparas, että  pyysin saada reseptin blogiini. Se olikin hyvä juttu, sillä upea maku, kostea, jännittävä ja sellainen jota aletaan haluta, kun mansikkakakkukaan ei enää sytytä. Casperista on kuva kynttilöitä puhaltamassa ja kakun päällä upeat dinot! Meri päättää kenelle jakaa. Tietenkin gluteeniton, kuten meillä melkein kaikki.

4 kananmunaa

2 dl jauhoja (jos gluteeniton lisää 2 ruokalusikallista perunajauhoja)

Sekoita joukkoon 1,5 teelusikallista leivinjauhetta, 2 dl sokeria, 1 tl vanilliinisokeria

Sekoita kuiva-aineet, jauhot ja leivinjauhe keskenään. Sekoita toisessa astiassa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita munien joukkoon jauhoseos koko ajan hämmentäen. Kaada voideltuun ja jauhotettuun vuokaan. Paista 175 asteessa 30 minuuttia uunin alatasolla. Anna jäähtyä vartin verran. Niin, että taikina on käsin kosketeltavissa.

Leikkaa kolmeen osaan leipäveitsellä.

Ensimmäiseen kerrokseen kuningatarhilloa 300 grammaa. Seuraava kerros päälle ja siihen levitetään 300 g appelsiinimarmeladia. Sitten viimeinen kerros päälle ja siihen taas 300 g kuningatarhilloa.

Hillon määrä voi vaihdelle riippuen siitä, kuinka isoa kakkupohjaa teet. Yhteen kakkuun  riittää yksi purkki kuningatarhilloa ja yksi purkki marmeladia.

Muista kostuttaa jokainen kerros ennen hilloa ananastäysmehulla.

Vatkaa kerman 2 dl joukkoon ruokalusikallinen vanilliinisokeria. Levitä kerma kakun päälle. Koristele tuoreilla vadelmilla ja pensasmustikoilla. Kakusta tuli komea ja suurinkin dino sai paikkansa. Olisin voinut kuvata kakun dinoilla ennen Casperin puhallusta, En vain huomannut. Olin niin otettu, että kakkuja syntyi. Jotain hauskaa lienen sanonut, koska aamiaiseni oli yksikerroksinen, maailman paras kuningatarkakku!

Loppu hyvin kaikki hyvin♥ Ei liian makea, kostea, raikas....täydellinen.

Siirrän tämän Ruokareseptit Leena Lumi, kunhan ehdin....

Hyvä Sami♥

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Minä rakastan tätä maata ,
se on karu ja kaunis niin.
Minä rakastan  tätä maata
meren saarilta tunturiin.
Minä rakastan pohjoista maata,
kesän loistoa häikäisevää.
Sanoin kuvata en sitä saata,
sitä sydän vain ymmärtää.

Minä rakastan tätä maata,

syksyn hehkua kirpeää.

Minä rakastan tätä maata,

kun on sielussa routa ja jää. 

Ja kun puhkeaa sinisiin tähtiin

kevään huumassa hohtava maa,

sitä unohda en mitä nähtiin,

tahdon kiitoksen kohottaa.

Minä rakastan tätä maata,

kädenjälkiä ihmisten.

Minä rakastan tätä maata,

ikiaikojen laulua sen.

Minä rakastan hiljaista maata,

jossa soi metsän yksinäisyys,

ikihongassa laulava tuuli,

suven kirkkaus, yön hämäryys.

- Anna-Mari Kaskinen -

Tähtien alla ajattelen sinua (Kirjapaja, kuvitus Minna L. Immonen)

 Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille tasapuolisesti!

"...miksi taistelimme: 

Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus."

- Mika Waltari -

Kiitos♥

Finlandia  , laulaa Joan Baez

kuva Sari Kalliomäki

Itsenäisyyspäivän aattona

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat olleet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme silloin saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena 

Veteraanin iltahuuto

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen kauniita ...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979, toimittanut Ritva Haavikko

Adventti

Talvimetsässä ajaa tuuli
kuin paimen hiutalelaumaa.
Jo aavistaa monikin kuusi
jouluvaloja saavansa kantaa.
Ojentaa oksansa kuunnellen
kohti lumista valkeutta
ja odottaa tuulta uhmaten
yön jouluisen ihanuutta.

Es treibt der Wind im Winterwalde
die Flockenherde wie ein Hirt
und manche Tanne ahnt wie balde
sie fromm und lichterheilig wird
und lauscht hinaus. Den Weissen Wegen
streckt sie die Zweige hin - bereit
und wehrt dem Wind und wächst entgegen
der einen Nacht der Herrlichkeit.

- Rainer Maria Rilke -

suomennos Eve Rehn