Yksinäisyys on uskaltamista, ja yö tulee kaikkialla vastaan kuin...

Yksinäisyys on uskaltamista,
ja yö tulee kaikkialla vastaan
             kuin jättiläisen silmä.
Oi, maailman yö,
lokit kirkuvat, kaislat huojuvat:
Meillä on se, meillä on se!
Missä? Jokainen kulkija huutaa kultaiseen valoon,
missä? väsynyt kulkija huutaa,
ja minä tiedän että ne vastaavat: mielen tällä puolen!
tai: kielen tuolla puolen!
Oi maailman yötä,
dahlia paleltuu dahlian viereen,
             syksyn ruostetahra leviää,
vuodet aaltoavat rantaan yhä kuiskaavammin.
Monen veden yli kuljin osuakseni juhannusyönä
                       lapsuudenkotiin.
Yö oli lasinkirkas, menneisyys tuli tapahtumien paikoillle
             ja virtasi epätodellisena.
Vanha pihlajakuja näki tämänkin saapumiseni.
             Kukat tuoksuivat väkevästi:
täällä sinä valmistuit elämään kuin morsian,
             kurkotit kohti tuntematonta valoa,
mitä on tieto, tietoonkin on uskottava, mitä
             on tieto, mitä usko.
Älä selitä minulle,
istu sydämeni puolelle tähtien huimaan kelkkaan
matkalla silmun välähdyksistä täyteen kesään.
Lumet kohoavat auringon hehkusta pilviksi taivaalle
             tuuli vie pajulta kultaisen turkin.
Kohtaa minut,
kuule miten yksinäisyyteni lähestyy sinun yksinäisyyttäsi,
                 ja äkkiä valostuu.
Katso minuun, 
näe satakieli iiriksessäni laulamassa,
niin kuin minä olen nähnyt puhkeavassa metsässä.
Näin nähdään
                       liekissä liekinkuuma, ilmassa ilmanohut,
se on silmiemme kosketus,
silitä onnellista ihoani,
maailman yö ei ole maailmanpimeä,
kuiskaa missä on varma paikka
jonne näin suuren ilon
                       maailmasta poistuttuaan voi jättää.


- Raakel Liehu -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Hanne

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Liituri

Tuolla kaupungin laidalla metsä suuri aukeaa. Siellä moni pikkulintu iloisena sirkuttaa. Vähitellen talven jälkeen metsä herää kesään, niin vipinää ja vilskettä tulee moneen pesään.

Vaan eräs vanha tikankolo uuden ilmeen saa, kun liito-oravaneiti muuttaa sinne asumaan. Lämpimästä naavasta se naavapallon muovaa, tuulelta ja kylmältä tuo pesijänsä suojaa.

Kirjamessuilta löysin suloisimman kirjan ikinä, Elina Kynsijärven tekstittämän ja Benjam Pöntisen kuvaaman lastenkirjan Liituri (Maahenki 2013), jossa Kynsijärven lorutarina kera valokuvaaja Pöntisen uskomattomien kuvien antaa meidän kurkistaa yön kiitäjän, liito-oravan pesään ja saamme lisäksi seurata pikkuisen liito-oravapojan ensiaskeleita ja etenkin ensiliitoa. Myönnän: Tällaiset lastenkirjat humalluttavat minut. Tämä kirja jää itselle, mutta jos haluat oman liiturikirjan itselle tai lapselle tai kenelle vain, tilaa täältä

Tämä kirja saa olla samalla lehtomme toisen vanhan haavan muistolle, sillä olemme nyt kolmekymmentä vuotta odottaneet liito-oravaa tontillemme ja hoitaneet sinne kaksi tärkeää asiaa tälle ihanalle kiiturille: haavikon ja kuusikon. Omaa ansiota ei ole parissa tosivanhassa haavassa, joissa jo ovat asustaneet tikat, unissa ja  toiveissa jo näimme siellä liito-oravat...Nyt toinen haavoista on tullut tyvestä tiensä päähän ja kaatuu lumilla. Sitäkin sitkeämmin kasvatan nyt uutta haavikkoa ja onhan meillä vielä yksi haapavanhus eli toivoa ei ole menetetty. Joku sanoi, että liito-orava tule saareen, mutta ystäväpariskunta oli nähnyt juuri kotisaarellamme liito-oravan eli ilmeisesti riittävän iso saari riittää.

Kohta liitää lähipuissa liitureita kaksi, nuorukaiset kilvan heti ryhtyy kosijaksi. Kaikki temput hurjimmatkin niiden täytyy koittaa, jos ne tahtoo itsellensä neitokaisen voittaa.

Niin alkaa lentonäytös ja kilpailu on rehti, toinen tippuu alaspäin niin kuin haavanlehti. Juuri ennen maata se uuden suunnan kääntää, ja hallitusti häntäänsä kuin peräsintä vääntää.

Hui, hui, neitokaisen päässä aivan huimaa, kun se katsoo oksaltansa temppua niin tuimaa. Toinen vielä yrittää pistää paremmaksi, mutta ei se liidollansa nouse voittajaksi.

Tarinan jatko on tietenkin onnellinen, odottava liito-orava, jonka masu somasti pullottaa. Soman naavapallon sisällä nukkuu äitiemo ja kun pesää varpuspöllö kysyy, äitiemo vastaa: "On tämä pesä varattu, poistu ole hyvä."

Ja viiden viikon jälkeen sitten koittaa

huhtikuu, jolloin syntyy liiturin poika pieni. Melkein kestä en mä katsoa Pöntisen kuvia, sillä niin ne ovat somia. Kyynelkin nyt poskea vieri ja mietin miten kaunis on maailma ja sen ihmeistä herkkä mieli.

Liiturissa saamme sitten seurata miten liiturin poika alkaa liikuttaa kovasti jalkojaan  ja mieli on jo peästä ulos. Aluksi haparoivin askelin kotipuun runkoa kiipeilee ja aina palaa takaisin pesän turvaan. Harjoitukset jatkuvat yön turvin ja sitten

Niin illan hämärässä poika kurkkaa kolostansa, tuulen tuntee kasvoillaan ja nauttii olostansa. Vaaputtavin pikku jaloin oksallansa kiikkuu, varovasti eteenpäin sen pienet jalat liikkuu.

Äiti poikaa rohkaisee: "tule tänne asti!" Liiturin poikaa jännittää aivan kamalasti. Vihdoin hieman haparoiden pääsee äidin luo, siellä haavan lehtiä pian maiskuttelee tuo.

Nyt voitte sitten miettiä, mikä kaikista kuvista tänä vuonna on kaikkeuden liikuttavin...

Väistämättä äidin hellässä, mutta tiukassa opetuksessa koittaa päivä, jolloin pikkuliiturin on uskallettava alkaa liitoharjoitukset. Liituri on turvassa ilmassa ja sen takia pitää uskaltaa ja kun liitopoimut aukeavat elämä ja tuuli kannattelevat.

Näistä kirjoista en saa tarpeekseni ja jään liituriunelmiin. Katson taivaan pimeään ja kutsun hiljaa suurisilmää, silkkikarvaa, liito-oravaa: Tule tänne, tule, tule, yksi vanhan vanha haapa ja monta kuusta täällä odottaa, lehmuksista jos pidät, niitäkin monta on. Lupaan sulle haavikon, kunhan vain kuulet kutsun tään, että sut vielä tässä elämässä nään!

Lehdet alkaa kellastua, puista putoaa, niin suvi lämmin syksyn tieltä jälleen katoaa, kuusen oksille lepännorkkokasat kasautuu, näin tlaven tuloon liituritkin varautuu.

Liiturin poika itselleen jo etsii omaa pesää, on äidin luota muutettava ennen ensi kesää. Ja jossan tuolla ehkäpä, kenties odottaa, ikimetsä onnellinen öistä kulkijaa.


*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Katharina Hagena: Yö ei unohda

Tiistai, 24. syyskuuta

Ellen ja Benno 8 minuuttia myöhässä, sen jälkeen kaikki paikalla.

Come Heavy Sleep, Lachrimae-motiivi ja kertosäe.

Laskettava paremmin, laulettava läpikuultavammin.

Harjoittelemme toista säkeistöä: Tule loppuni varjo, rauhani hahmo.

Katharina Hagenan teos Yö ei unohda (Vom Schlafen und Verschwinden, Minerva 2014, suomennos Helen Moster) on monikerroksinen tarina, joka imaisee lukijansa unien, salaisuuksien, unettomuuden, koston, mielen särkymisen ja ennen kaikkea itsensä kadottamisen poluille. Joku saattaa yrittää pyristellä pois, mutta yökiitäjien seitit ovat terästä vahvemmat ja niin palaat kerta kerran jälkeen kuoroharjoituksiin, joita johtaa Joachim. Hänen tyttärensä Ellen, on somnologi eli unitutkija, joka tekee tutkimusta unihäiriöistä ja laulaa myös kuorossa, kuten myös Ellenin tytär Orla. Muita kuorolaisia ovat Andreas, Marthe ja Benno. Kaikki on kuin pienen tilan näyttämöllä, sillä kulissina toimii kuoro, jonka sisäinen murtuma on lähtenyt liikkeelle erään henkilön katoamisesta ja sen synnyttämästä vihasta. Liekkiä ylläpitää kateus, sillä miten toisella voi olla se, mitä ei minulla. Miten toisella voi olla tuo suloinen uni, tuo luottavainen...

Laulu loppuu uhkavaatimukseen: Tule, ennenkuin viimeinen uneni saapuu, tai älä tule enää koskaan.

Alussa en tajunnut että tässä laulussa on kyse minusta.

Tai älä tule enää koskaan.

Hän ei tule, joten minä lähden.

Mutta minä en lähde yksin.

Katharina Hagena on kasvanut kirjailijana huikeasti. Luin häneltä vuonna 2009 teoksen Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen) ja pidin tuosta suloisesta, omenantuoksuisesta ja –makuisesta kirjasta paljon. Kirja oli Saksassa ilmestymisvuonnaan Saksan myydyin kaunokirja ja sen oikeudet myytiin 25 maahan. Yö ei unohda ei voi saada laatusanaa suloinen, mutta se saa niin monta muuta enemmän. Ensinnäkin kirjan juoniseitti on äärimmäisen kekseliäs. Tavallinen kuoro ja pieni vihreä kirja, johon yksi kuorolaisista tekee merkintöjään. Lukijalta vie aikaa keksiä, kuka on kursiivien tekstien takana ja kun se selviää kaikki muuttuu entistäkin kiinnostavammaksi:

Vihreä kirja, laulaminen, se se on, se repii minut auki, rikkoo minut. Se mikä on sisällä työntyy ulos.

Repeydyn auki.

Mutta samalla pysyn kovana. Se onnistuu.

Toiseksi: Teoksen traaginen kaari on vahva ja kiehtova. Silta vailla murtumia. Tarinan henkilöt ovat kuin yökiitäjien sokeaa lentoa kohti tulta, mutta kaikki eivät tunne yön viestiä. Ellen pohtii elämäänsä, tutkimustaan, omaa unettomuuttaan, rakkauksiaan ja niiden loppumisia sekä ennen kaikkea tytärtään Orlaa. Hänelle vastaa kuin pimeän lävitse, unesta, kurillisen kuorolaulun kostonjanossaan unohtanut prima donna, joka ei aio unohtaa, mitä häneltä on viety. Kolmanneksi: Mitä pidemmälle luemme, sen tiheämmäksi käy tunnelma, Hagena käytännössä näyttää miten hän on kasvanut kirjailijana. Härkäsammakot mylvivät, joku huuhtoo kultaa Reinin yläjuoksulla, kosto on unen sisko, rakastavaiset metsäkolossaan, kanadanhanhet lentävät ylitse, mutta harmaahaikarat jäävät jättäen mystisiä  viestejään rantahiekkaan...

Marraskuu.

Kuoroa viimeisen kerran.

Tule, raskas uni.

Repiä, raapustaa, kirjoittaa. Hauras minusta on tullut.

Tule loppuni varjo, rauhani hahmo, ”shape of rest! laulamme toisen säkeistön ensimmäisen säkeen lopussa.

Tule. Tule. Tule.

Laulu kertoo ihmisestä joka ei tule.

Kirjamessut 2014: Bella Silvia, huijaavia dekkaristeja, pyörremyrsky Maaria, keskusteluja, tapaamisia, valvottuja öitä...

Kirjamessut olivat kuten aina jotain aivan muuta kuin mitä olettaisi niiden olevan eli sattui sitä ja tätä hämmentävää ja aina ihania tapaamisia, liian paljon valvomista ja sitten omien rajojen ylittämisiä, joka on salainen paheeni etc.etc. Mutta ihan kaikkein ensimmäiseksi tekisi mieli antaa vähän satikutia Varistyttö-trilogian kirjoittaneille Jerker Erikssonille ja Håkan Axlander Sudqvistille: Naughty boys!  JOS, siis jos, he todellakin huijasivat minua etteivät he muka ole he! Kaikki alkoi hyvin viattomasti heti kun saavuimme messualueelle ja minulla oli sattuneesta syystä takana vain kolmen tunnin yöunet, johon syy selviää jutussa myöhemmin. Törmäsin, kuten usein ennenkin jo melkein sisääntulossa Saraan ja sovimme, että hän, Katja ja minä lähdemme kuohuvalle yhdessä, kuten jo monta vuotta olemme tehneet. Nyt olimme vain tavallista hiukan aikaisemmassa. Lumimies oli mukana, sillä on kiva kun on navigoija ja kantaja, että voin keskittyä heittäytymään;) Sara tai Katja huudahti: 'Katsokaa, tuossa ovat takuulla Varis-trilogian kirjoittajat'. Sara on lukenut vain Varistytön, Katja ei tietääkseni yhtään trilogian kirjaa, mutta minä ne kaikki, joten olin kaikkein altein. Vähän katselin, että pojat ovat erinäköisiä kun esim. tässä Otavalta lainatussa ja Sandy Haggertin ottamassa kuvassa, mutta sitten Katja näytti heidän kuvaana puhelimelta ja Sara kaivoi esiin messulehden, jonka minä sieppasin ja painuin kohti 'poikia' Tarkoitus oli kiittää mahtavasta kirjasta ja ehkä kysyä muutama asia po. trilogian kirjoittamiseen liittyvästä jutusta. Ja saakuti: Unohdin englannin ja aloin puhua ruotsia, joka on minulla saksaakin heikompi. Sain kuitenkin kysyttyä, että ovatko he samat, jotka ovat messulehden kuvassa. Pojat vakuuttivat, että eivät olet. Minä nolona pyytämään anteeksi, mutta eikun palaan pöytään. 'tytöt' vain vakuuttavat, että 'kyllä niiden täytyy olla just ne'. Lumimies taas väitti, että ovat ihan erinäköisiä...Olihan se sitten aikamoista törmätä herroihin Eriksson ja Sundqvist vähän joka raossa ja aina he hymyillen nikkasivat silmää tms. Kunpa maa olisi niellyt minut!

Lähdimme sitten kera Saran ja Lumimiehen klo 15 kohti auditoriota, jossa oli määrä tavata Silvia Avallone pressitilaisuudessa. Onneksi törmäsin siellä Maaria Päiviseen, jonka romaani Pintanaarmuja teki minuun valtavan vaikutuksen sanoin kuin Maarian runokirja Sinun osasi eivät liiku. Kuvassa kirjailija ja minä kera Maarian viimeisimmän romaanin On nälkä, on jano. Oli hurmaavaa tavata Maaria livesti, sillä jos minä olen ylitse tulviva virta, Maaria on pyörremyrsky. Tässä huoneessa sain tuntea itseni lyhyeksi, vaikka en sitä olekaan, sillä molemmat saman tunnin aikana tapaamani kirjailijat olivat pitkiä ja minua kadutti, että korkkarit olivat hotellissa, mutta miten hitossa messuilla voi kulkea muissa kuin pinkeissä tennareissa;) Pidän Maarian tyylistä, sillä hän uskaltaa kirjoittaa kuten eivät muut ennen häntä, uskaltaa heittäytyä tutun ja turvallisen ulkopuolelle ja oikein etsii ennen kokematonta, ennen sanomatonta. Maaria myös tuntee makuni, sillä sain häneltä aikanaan vinkin Maija Muinosen loistavaan Mustat Paperit. Liebe Grüsse, Maaria!

Perjantaille olin kohokohdaksi merkinnyt kirjailija Silvia Avallonen tapaamisen. Hänen erilaista Italiaa kuvavaa teoksensä Teräs on ollut lukuvuoteni yllättäjä. Yllättäjä jo siinäkin mielessä, että yhtä paljon kuin pidän italialaisesta keittiöstä, yhtä vähän löydän kosketuspintaa italialaiseen kirjallisuuteen: Siinä misä Ranska menee ihon alle haluan tai ei, Italia ei sitä tee. Paitsi nyt. Teräs on paras italialainen romaani, jonka muistan lukeneeni. Teräs vei minua, se vei miestäni, se vei parasta ystävääni. Ja parhaan ystäväni viisitoista vuotias tytär piti kirjasta niin että kun sen aloitti, jätti lukemisen vasta kun viimeinen sivu oli kääntynyt. No, silloin minä sain sen idean. Päätin lausua Silvialle tervehdyksen italiaksi. Hyvin pian huomasin, että non 18 tuntia italianopintoja ei anna moiseen valmiuksia, joten otin yhteyttä Italissa asuvaan ystävääni Tuuli Piuholaan, jolta sain sydämellisesti apua. Hän jopa soitti minulle ja opetti muutamia ääntämisjuttuja. Juu, valvoin edellisen yön lyhen italiankielisen tekstini takia. kun olisin kipeästi tarvinnut pitkät kauneusuneni ennen messuhulinoita. Molte grazie, Tuuli!

Carissima Silvia,

vorrei ringraziarti del tuo interessantissimo libro, il quale da ai lettori la possibilità di vedere I'Italia da un nuovo punto di vista.

Noi adesso possiamo vedere dietro queste belle immagini e quasi vivere, assaggiare, sentire il profumo e conoscere un'Italia diversa.

Amo il libro "Acciaio!, e lo fanno anche i miei lettori adulti e giovani. La figlia quindicenne di una mia amica ha letto il libro e l'ha amato.

Gli adulti avuto la stessa sensazione."Acciaio" è vero, sensible, passionale, ma prima di tutto, uno dei migliori libri abbia mai letto prima. Silvia, tu ce l'hai fatta!

Hyvä Silvia;

haluan kiittää sinua mitä kiinnostavimmasta kirjasta, joka antaa lukijoille uuden näkökulman nähdä Italia. Nyt me voimme nähdä kauniiden kuvien taakse ja melkein elämme, maistamme, haistamme ja tunnemme erilaisen Italian. Rakastan Terästä ja niin tekevät myös lukijani aikuisista nuoriin. Ystäväni viisitoistavuotias tytär luki kirjasi ja rakasti sitä. Aikuiset kokevat samoin. Teräs on tosi, herkkä, intohimoinen, mutta ennen kaikkea se on yksi parhaista kirjoista, joita olen ikinä lukenut. Silvia, sinä teit sen!

Oi, Silvia Avallone on paitsi lahjakas, myös hurmaava kaunotar. Lumimieskin kieppui siinä eturivissä vieressäni ja kun kysyin myöhemmin, että 'eikö ollutkin Silvia hurmaava?', hän totesi: 'ihan meidän Merin näköinen.' Isät ja tyttäret...;)

Lauantaina tapasin kirjailija Raili Mikkasen messuilla jo ennen puoltapäivää, sillä halusimme rikkoa normeja eli skoolasimme jo 11.45 kuoharia. Muutamat Railin tutut kuittasivat ohimennessä tyyliin: "Hyvä tytöt, noin sitä pitää" tai "Nyt jo aloitatte: Hyvä!" Olen tavannut Railin varmaan melkein joka vuosi messuilla ja seuraavalla kerralla tarkoitus on lähteä kaupungille syömään ja ottaa mukaan pari muuta naishenkilöä, joista toinen on minulle henkisesti hyvin läheinen kirjailija. Raili saa minut aina nauramaan ja minä hänet! Kiitos Raili♥

Piti vielä kertomani perjantaista sen verran, että tapasimme kuoharin kilistelyn merkeissä viehättävän Birgitan ja hänen charmöörin miehensä. Aika kului kuin siivillä. Kiitos Birgitta&Ari!  Yllä siis Birgitta ja minä Arin kuvaamana. Lumimies oli soittamassa hotelliin ja siirtämässä pöytävaraustamme myöhemmäksi;) 

Perjantaihin mahtui myös nopea tapaaminen Claes Anderssonin kanssa: Hän on niin kiinnostava ja häneltä saatte lähiaikoina jotain...

Samaiseen perjantai-illan kruunasi saada hetki tavata kirjailija Anja Snellmania, jonka kanssa tunnen vahvaa sieluyhteyttä. Kun luin Snellmanin Pääoman koin paljon samaa kuin lukiessani Siri Hustvedtin Vapiseva nainen. Kumpikin kirjailija laittoi itseensä likoon ja kipua miettimättä: Minä arvostan tuollaista rohkeutta.

Anna-lehdessä numero 42 oli loistava Elisa Hurtigin haastattelu Anja Snellmanista "Olisin itsekin tarvinnut terapiaa". No, kukapa meistä ei, sillä elämä on kova leikki...Juttu oli niin hyvä ja Mirva Kakon ottamat kuvat Anjasta koskettavat, että ihmettelen, miksi esim. sivun 29 kuva ei ollut kelvannut vuosikausia tilaamani lehden kanteen, vaan kannessa oli joku Mari Perankoski ja hän liittyy jotenkin johonkin Putoukseen...Never heard!

Railin tapaamisen jälkeen nopeasti kävin moikkaamassa muutamia tuttuja kustantajia ja sitten lounaalle hauskassa seurassa, jossa aina puhetta koirista ja kirjoista, kirjoista ja koirista. Lounaan jälkeen siirryimme Lumimiehen kanssa viini&ruoka -osastolle ja meidän oli tarkoitus löytää Israelissa asuvan ystäväni Jaelin veli joka tuo monenmoisia herkkuja Italiasta. Löysimme komistus Leon Anckerin ja saimme maistella herkkuja. Kotiin lähdimme mukanamme hyvää oliiviöljyä, parmankinkkua ja mahtavan makuista juustoa, jota aiomme nauttia pyhäinpäivänä, jolloin katsomme talleenteelta brittisarjaa Syrjäinen maa. Leonin maahan tuomat moninaiset herkut löytyvät täältä 

Kuten kaikkina kirjamessuvuosina, niin tänäkin vuonna olin tilannut pöydän kahdelle ravintolaan, jossa nautimme kirjaystäväni kanssa jumalaisen herkullista kantarellikeittoa kera tuoreen leivän ja upean valkoviinin. Sen jälkeen vielä lasilliset ritisevän kuivaa kuoharia, kynttilän liekin lepatusta, nautittavaa keskustelua. Yllättäen ystäväni antoi minulle erotessa kirjan, jossa on blancot sivut. Näyttää jotenkin ihan mun jutulta...sitten kun on aikaa. Kiitos♥ 

Ja sitten siirryimmekin pienen ryhmän kanssa syömään illallista, nauttimaan naurusta, herkuista, viinistä, saada vain olla ja kuunnella, kuinka...

Tänään heti kotiinpäästyä nautimme messuilta ostamamme Apfelstrudelit kera jäätelön ja teen. Nyt ehkä ensi yönä uni maistuu ja huominen on takuulla Ruhetag!

kirjamessuterveisin
Leena Lumi

Ja tällaista oli viime vuonna eli Terveisiä kirjamessuilta 2013

Kirjamessuilua koko loppuviikko, joten...

Olen käytännössä Helsingin kirjamessuilla varhaisesta pe aamusta su iltaan matkoineen kaikkineen. En ole edes messulehteä ehtinyt vielä avata, joten nyt jään blogista paussille ensi viikkoon. Tänään valitsen ne kiinnostavimmat tärpit sekä sovin loput tapaamiset. Moni tuttu jo tietääkin kellonajat, jolloin telefooni on äänellä ja minut voi tavoittaa. Tarkoitus on tavata etenkin lukijoitani, mutta myös tavata kustantajia, ehkä myös muutama kirjailija. Päivämme alkavat klo 6 aamulla ja päättyvät keskiyöllä hyvien ruokien äärellä. Kun täältä harjukaupungin saarelta lähtee liikkeelle, se on ihan oma manooverinsä eli kirjamessujen aikaan asuisin mieluummin likempänä Helsinkiä, muuten mieluummin tällä saarella. Tasokkaita kirjamessutärppejä löytää paitsi messulehdestä, myös Opuscolon blogista. Tässä ensimmäinen kirjamessupostaus ja niitä on sitten lisää vaikka kuinka paljon. Hän on oikein panostanut kirjamessusuosituksiin. Kiitos♥

Koska tulossa on niin päivä- kuin iltaohjelmaa, alan nyt stailata itseäni sekä miettiä mitä vaatteita otan mukaan. Ah, miehet pääsevät niin helpolla! Iltapäiväteellä keskityn messuohjelmaan, mutta sitä ennen vielä muutamat syystalven työt puutarhassa. Ja on minulla muutakin, mutta siihen palaan sitten ensi viikolla ehkä messukoosteen merkeissä, jos kaikki menee suunnitellusti.

Lukijani, blogikollegat, ystävät, tutut, tavataan kuoharin ääressä ja muut: ottakaa kii, jos tunnistatte! Meikäläinen haahuilee paitsi kirjoissa myös viinien ja herkkujen äärellä, jossa kuten kirjoissakin, teemamaa on Italia. Mikä on herkullisempaa kuin italialainen keittiö! Oi miksi olenkaan jättänyt kolme italian kurssia kesken, oi miksi! Onneksi ruoka ei tunne kieltä, se on rajaton nautinto ja kaikille yhtäläisesti aukeava.

Messuillaan, valitaan vuoden kaunein kirjan kansi, nautitaan näistä lokakuun kuulaista päivistä ja muistetaan aloittaa lintujen ja oravien talviruokinta!

Love
Leena Lumi

Mihin tuhlaat ja voisiko jossain säästää kivutta?

Myönnän autuaasti kuuluvani heihin, jotka eivät tiedä maitolitran hintaa, mutta samaan syssyyn voin kyllä kertoa, että voin ostaa hintavankin asun ja käytän sitä vaikka kymmenen vuotta eli ihan loppuun. Toisaalta minussa asuu myös sen sortin hemmotelija ja esteetikko, jonka mielestä

tyyris Franckin lokerovati on maailman kaunein esine ja kerran vuodessa on ihan pakko saada tilata

yksi, yksi ainoa kashmirneule Peter Hahnilta. Onneksi tämä vuosi meni tarjousponcholla!

Toisaalta minulle on kelvannut olohuoneen vanhojen kirjojen hyllyksi talomme alkuperäisen omistajan koulussa väsäämä hyllykkö jo yli 20 vuotta! Löysimme sen varastohuoneesta ja emme tehneet sille mitään, vaikka siinä oli mm. lakkaroiskeita. Ja ihan edessä näette hyvin kiiltävän pöydän, joka on kolmijalkainen ja konjakin väriseksi lakattu: Pöytä on ikivanha löytö vanhempieni pihan roskalavalta, sen jalat olivat irti, yhdessä oli koiran hampaanjälkiä ja väri oli aivan muu. Tässä se on täyteen tupattuna joulunaikaan, mutta muoto näkyy:

Tämä on vain asetelmakuva, jossa pääroolissa piti olla valkoiset sivuverhot;) No, niitä ei meillä näinkään eteen yleensä ikinä vedetä, mutta niiden takana on tosiaankin reippaasti toistasataa lediä, joiden säilytys on helppoa, kun jättää ne vain suveksi paikoilleen. Nyt nuo ledit ovat jo syttyneet ja kodista alkaa tulla satumainen. Verhoja en vaihda ikinä eli niiden pitää pudota pois ja hajota ennen kuin laitan uusia ja aina ne ovat valkoiset, paitsi keittöön tein huipputarjouslöydön kettiökaapistojemme väreihin Kodin Ykkösestä ja makkarissa on ohuet, mutta tummat eli makkarissa noudatan unitutkijoiden suosituksia riittävän unen varmistamiseksi.

Niinpä siis nyt on esitelty toisten hylkäämät kirjahylly sekä kahvipöytä, jotka eivät ole maksaneet mitään= nolla euroa. Kolmijalkaista pöytää on minulta yritetty ostaa, mutta eipä ole myynnissä. Kuvasta huomaatte, että koska meillä ei ole ikkunalautoja, kirjahylly on nyt olkkarin toisen ikkunan edessä ja

toisen edessä on tämä äidin löytö minulle eli '50 -lukulainen kukkapöytä. Kuva on about kuukauden takainen eli nyt alahyllyllä on jo esillä muuta kuin turkooseja kynttilälyhtyjä, jotka ovat kyllä suvella ahkerassa käytössä yläterassin ruokailussa:

Ja tässä vielä myöhään syysiltanakin turkoosia tuolla takahyllyllä.

Nämä tavarat sijaitsevat kirjasto/toimistoni tilaihmehyllyllä, jonka saimme tarjouksesta 70 eurolla, kun normaali hinta olisi ollut yli 100 euroa. Lukekaa täältä, mitä tilaa saimme Strada-hyllyköllä ja katsokaa millaiselta se näyttää kera ledien. Vaikka meillä on vierasmakkari, yllättävän usein tulee tarvetta lisävuoteelle, joka on nyt käytössä myös iltapäivänokosten ottajalle etc. Vuodetta ei tarvinnut ostaa, sillä se oli omasta käytöstä jo varastoon tarpeettomana poistettu runkopatjasänky.

Jos hirveästi tekee mieli jotain kivaa uutta, pientä vaikka talveksi, jolloin katse kääntyy kotiin ostan edullisia koristetyynyjä, kuten tässä takkahuoneen sinisellä sivustavedettävällä jouluruusutyynyt ja

saman huoneen edullisella Ikea-sohvalla samat myös. Päälliset ovat irrotettavat ja pestävät toisin kuin olkkarin tyyriissä Pentik-tyynyissä, joita vähän jo kadunkin.

Ikeaa ei meillä väheksytä, sillä kun yöpöytä kävi minun tavaroilleni liian pieneksi korvasin sen kolmella Ikean hyllyllä, joita löytyy muualtakin talosta, kuten ensimmäisessä kuvassa, joka on olohuoneen tuikkuhylly.

Toinen edullinen tapa saada kotiin nopeasti jotain piristettä ovat käsipyyhkeet. Räväkkää väriä vain kehiin ja siinä se on.

Aijai, tuossa alakerran viime syksynä uusitun vierasvessan hyllyllä sitten ovatkin elämäni tyyyreimmät jutut. Kahdesta en luovu ja ne ovat Lancomen ihovoide Rénergie Multi-Lift ja silmänympärysvoide Rénergie Multi-Lift, mutta niitäkin voi ostaa tarjouksesta. Sen sijaan huomasin yhden hämmästyttävän kosmetiikkajutun puolivahingossa:

Eräs meikkiasiantuntija sattui olemaan kerran Tampereen Stokkalla, kun olin siellä käymässä ja pääsin valittamaan meikkivoiteiden kehnoja värejä etc. No, hänpä löysi sitten minulle Diorskinin, jota olenkin käyttänyt vuosia ja taas vuosia ahkerasti ja tyytyväisenä. Vain hinta on alkanut hirvittää. Sattui nyt sitten niin, että uusimman Anna-lehden välissä tuli meikkivoidenäyte, josta riitti käyttää kolme päivää. Olin aivan hämmästynyt, sillä tuote tuntui ja myös näytti hyvältä. Päätin ottaa selville meikkivoiteen hinnan ja näin siinä sitten kävi: Entinen voiteeni maksaa noin 59 euroa ja tämä uusi Max Factorin voide noin 17 (16,90) euroa eli siltä seisomalta vaihdoin tuotetta ja tästä lähin säästän about 42 euroa 6-8 viikossa. Olin aivan varma, että Diorskinissä on enemmän voidetta, mutta ei ole: purkin muotoilu hämää, kummassakin on tasan 30 millilitraa. Arvatkaapa laskenko nyt, mitä tuo erotus on kertaa vaikka 10 tai 50. Max Factorin purkki on myös kivampi ottaa reissuun mukaan, sillä pienempi ja kevyempi, sillä pullo on muovia.

Olen aika usein käyttänyt Diorin kynsilakkaa, jonka hinta on hiukan vajaa 30 euroa. Ilman kynsilakkaa en voi olla jo senkään takia, että olen huomannut lakan suojaavan kynsiä. Vuoden 2013 kevätreissulla ostin tavallisesta ruokakaupasta L´Orealin kynsilakan, joka on sävyltään kätevä arkikäyttöön eli en normaalisti käytä voimakkaita punaisia sävyjä, muotitummista sävyistä nyt puhumattakaan.  Löysin saman lakan Sokokselta ja Prismasta ja hinta on vain noin 5 euroa, mutta tässä tapauksessa Diorin lakkaa mahtuu pulloon 10 ml ja L´Orealin 5 ml, joten erotus on...Arkikäytössä olen vuosia käyttänyt jotain näiden väliltä, mutta taidan nyt jäädä tuohon edulliseen pikkupulloon ja huomaamattomaan helmiäissävyyn.

Keittiö on täysin uusittu joitakin vuosia sitten, mutta se hetki jolloin joku kohta ei näytä ihan hyvältä, vaikka meni kuitenkin kuin unelmaa, saa miettimään. No, tämän kaapiston ja ylähyllyjen välillä on minusta koko ajan ollut kuin jotain väärin, vaikka siinä oli yksi suositun taiteilijan taulukin, mutta ei, niin ei. Selasin kerran Hobby Hallin kuvastoa ja tilasin sieltä pitkän ja uusvanhaa jäljittelevän, edullisen taulun, jossa on aina tuoreita yrttejä näkyvissä. Se meni ihan nappiinsa, sillä tuo vahva yrttivihreä sopi täydellisesti keittiökaapistoihimme ja nyt tila on suorastaan piristävä.

Se, missä en osaa säästää ovat kukat ja siihen liittyy myös puutarha. Puutarhan suhteen olen kuluttajana sokea: En osaa hinnoitella ilmaa, jota hengitän. Miten sitä voi elää ilman kukkia: Ei mitenkään! Kimppu tuoreita leikkokukkia kotona on jo kuin olisi koti saanut lisää valoa ja lämpöä. Valkoisilla joulukukilla kodista tulee suorastaan tyylikäs ja

Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta.

Tämä on tällainen vähän kevyt juttu viikolla, jossa olen henkisesti jo Helsingin kirjamessuilla. Tosin sain tähän raha-asiaan kimmokkeen facebookista Oma aika -lehden päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläisen vinkistä Laura Kolben kirjaan Yläluokka - olemisen sietämätön vaikeus. Päätin heti hankkia kirjan ja onneksi saankin sen Katjalta jo perjantaina messuilla. En lähde tähän nyt ruotimaan, mistä on kysymys, mutta jokainen voi omassa itsessään miettiä, osallistuuko yhteisten asioiden hoitoon ja kuluihin panoksella, johon on kykyjä, vai kuuluko lintsareihin.  Luonnollisesti suosittelen luettavaksi Laura Kolben kirjan aiheesta!

Love
Leena Lumi

PS. Huomatkaa, että tiistaina alkavat Downton Abbeyn uudet jaksot! Lisäksi olemme Lumimiehen kanssa ihan koukussa ke Yle Femiltä klo 21 tulevaan tanskalaiseen sarjaan Perilliset sekä su brittisarjaan Syrjäinen maa, su tv1 klo 21.55. Tanskalaisen Sillan uutta tuotantokautta saamme odottaa vielä noin vuoden, mutta sitä odotellessa voimme virittäytyä vaikka tällä

Hollow Talk

PPS. Jatkoa tähän rahajuttuun löytyy vuodelta 2015 

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Viha pilkkoi hengitystä nykäyksiin. Hänen olisi pitänyt tietää, ettei matka päättyisi hyvin, sillä oliko mikään hänen elämässään päättynyt? Ei ollut onnellisia loppuja, ei tarinoita, joita kannatti kertoa. Kukaan ei voinut auttaa häntä. Hänellä oli vain tämä juna ja tyttö ja kolmekymmentä minuuttia ennen seuraavaa pysähdystä.

Tanja Pohjolan esikoisteos Lintu pieni (Atena 2014) ei kannellaan ja nimellään vakuuta, mutta eipä ole aina kirjaa kansiin katsominen, vaikka nyt juuri kauneinta kirjan kantta valitsemmekin. Esteetikkona pelkään nyt, että Pohjolan laadukas esikoiskirja jää katveeseen, mutta eihän se ole totta, eihän, sillä teos on erittäin vakuuttava debyytti ja vetää minusta vertoja vaikka Eeva Joenpellon romaaneille tai jopa Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle. Toivottavasti en koe harhoja, sillä olen kovasti kaivannut syksyn aikana kiinnostavaa kotimaista naiskirjailijaa. Olen etsinyt ja etsinyt, mutta löytämättä ja tässä se nyt on, lennähti luokseni kuin pieni lintu. Se ei tule kun sitä kutsut, mutta se tulee kun itse haluaa.

Pohjola kuljettaa tarinaansa kahdessa aikatasossa: On vuoden 1944 Viipuri ja vuoden 1953 Helsinki. Viipuriin rapistuneeseen huvilaansa on palannut leskirouva Valerie kahden tyttärensä Doran eli Dorotean ja Marin sekä apulaisensa Esterin kanssa. Takaisinpaluu on monen karjalaisen kokema viimeinen kotiinpääsy, jota seurasikin sitten enää vain viimeinen lähtö ja hyvästit Karjalan laulumaille. Minun mielestäni vahvasti mieleltään sekasortoinen Valerie on kuitenkin päättänyt selvitä keinolla millä hyvänsä, korjauttaa huvilansa katon ja esiintyy kuin hieno rouva ja hyvin vähän, jos ollenkaan, pienistä tyttäristään välittäen. Lapsista vanhempi, Dora, joutuu kaksitoistavuotiaana täysin vailla äidin rakkautta huolehtimaan pikkusisarestaan ja lopulta tilanteessa, jossa Valerien näyttäminen ’hyvältä’ maksetaan lasten terveyden hinnalla: Taloon tulee hieno herra ja lapset suljetaan päiväkausiksi vinttihuoneeseen vailla kunnon ravintoa ja vailla mahdollisuutta päästä edes tarpeilleen. Nähdessään sisarensa hädän Dora kokoaa itsensä ja alkaa kertoa sisarelleen pitkää tarinaa linnuista ja miehestä nimeltä Grejus. Päivät ja yöt ovat pitkät ja tuskaiset ja jos ääntäkään kuuluu huoneesta, tulee Ester heti tiuskimaan. Lasten ahdistus on sanoinkuvaamaton, mutta vieläkään ei ole kärsimyksen tuuli pyyhkinyt ohitse...ja jo ensimmäisenä päivänä huoneessa:

Dora tietää olevansa tuhkanharmaa lapsi. Olematon. Hän on yhtä paljon olemassa kuin puuhun kuivunut lehti tai tuulen riepottelema höyhen. Kun hän ajattelee omaa olemattomuuttaan, hänen on helppo ymmärtää, miksi äiti on lukinnut hänet tähän yläkerran huoneeseen.

Ja toisena päivänä huoneessa:

Kun Mari sanoo että on nälkä ja nyyhkyttää, Dora kuvittelee nälkä-sanan tilalle sanan kirkkaus. On niin ihana ja valoisa kesäaamu, että pieni Mari-sisko itkee onnesta. Silmiä särkevästä häikäisevästä valosta. Dora ei halua katsoa siskon ammottavaa suuta ja pieniä harvoja hampaita. Hän kääntää päänsä kohti ikkunasta tulvivaa valoa, avaa huulensa raolleen ja toivoo, että kirkkaus valuisi hänen sisäänsä niin kuin vesi virtaavasta purosta.

Valo maistuu lämmöltä ja pölyltä. Dora nielee sitä, kunnes loistaa hehkulampun tavoin. Hän kuvittelee Marin itkun vesiputouksen kohinaksi ja lautalattian jalkojensa alla kaatuneeksi puunrungoksi.

Vertaus Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle romaaniin tuli eittämättä jo siitäkin, että molemmat kirjoittavat toista aikatasoa Karjalassa ennen viimeistä pakkoluovutusta Neuvostoliitolle ja molemmat myös kertovat, mitä sen jälkeen. Sattumalta nyt minun äitini ja Marja-Leenan perheen lähtemiset ja paluut ovat osuneet Karjalasta Länsi-Suomeen miltei pitäjien tarkkuudella. Se missä uupuu Virtasen kokemuksen tuoma rohkea verevyys, soi Pohjolan teksti kuin surullisen linnun yölaulu. Ehdottomasti surullisen, sillä kirjan keskiössä on nainen nimeltään Dorotea, lukitun huoneen Dora, ja kun hänen elämästään Helsingissä ja avioliitossa Oton kanssa, alkaa muodostua kuva, se on taitavasti kuljetettua kertomusta mielen särkymisestä. Ja linnut, linnut laulavat häkissä, vapautta niillä ei ole. Pohjolan teksti on hyytävän taidokasta, kun hän kuvaa Dorotean luonnetta, jossa joku ei hetisiltään ehkä mitään outoa huomaisikaan. Kuin linnun hipaisuin mielen kuori alkaa säröytyä ja mikäpä muu sitä vauhdittaisi kuin kahden viipurilaisen saapuminen Dorotean ja Oton vieraaksi. Rooli, jonka Dorotea on itselleeen rakentanut on heikko kuin kevätjää eikä se paljon tarvitse, kun pohja pettää.

Nyt minulle tuli mieleen tästä kirjasta, että Pohjolan ja kustannustoimittajan työ on ollut antoisaa ja kiitän myös siitä, että oikoluku on ollut loistavaa. Koska olen itse työskennellyt vuonna kirves ja kivi myös oikoluvussa, kärsin suunnattomasti oikolukuvirheistä, mutta en jaksa tai halua niistä jankuttaa. Tuon siis viestin mutkan kautta eli mukavaa lukea näin hyvin toimitettua teosta, jossa tekstivirheet eivät rasita tarinaan keskittymistä.

Lintu pieni ei ole nyyhkytarina, vaikka se on kuin surumielinen, yksinäisen kaakkurin huuto yössä,  ikiaikainen itku rakkaudettomuuden virrasta, on tarinassa myös rakkautta, on lintuja jotka lentävät ja sitten niitä, joiden siivet eivät saa tuulta alleen koskaan.

Sohvan nahka liimasi Dorotean reidet paikoilleen. Hän ei päässyt enää ylös, hän ei nähnyt valoa. Mistään ei tihkunut kosteutta hänen kasvoilleen. Hän kuivui kasaan. Hän kutistui suolaiseksi joen uomaksi, jonka penkereet kapenivat kapenemistaan. Huomenna kukaan ei enää muistaisi, että tässä oli joskus joki, tässä se virtasi, tästä se alkoi ja tähän se päättyi.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jane Maria Annika Krista Mai Jonna  ja Anna

Valitse Vuoden 2014 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

Ajan virta on armoton ja sen vauhti kiihtyvä: Taas on se aika vuodesta kun te, lukijani, saatte valita vuoden kauneimman kirjan kannen valitsemistani ehdokkaista. Kyseeseen tulevat vuonna 2014 lukemieni kirjojen kannet, mutta en minä nyt lukemista tähän vielä lopeta, olen vain tietoinen kirjoista, joita on tulossa ja tätä arvontaa ei millään ehdi myöhemmin. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 2.11. klo 12. Saman päivän iltapäivällä johonkin aikaa Lumimies arpoo onnelliset voittajat. Kansikisaan voivat osallistua lukijakseni kirjautuneet henkilöt. Jos olette epätietoisia lukijuudestanne, katsokaa blogini etusivulta kohdasta lukijat/jäsenet, löydättekö itsenne sieltä. Pientä neliöryhmää klikkaamalla avautuvat lukijasivut. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei ole aktiivista blogia, pitää jättää sähköpostiosoite. Jokainen saa siis yhden arpalipun. Palkintoja jaetaan viisi. Ensimmäiseksi tullut saa valita ensin palkintoluettelosta, toiseksi tullut tokana etc. Ettei jono jää jumittamaan, toivon jokaisen voittajalistalla olevan ilmaantuvan mahdollisimman pian ja viimeistään ke 5.11. klo 12. Ellei siihen mennessä kuulu, jono nytkähtää eteenpäin ja nostetaan yksi lisäarpa.

 Kansiehdokkaita on tänä vuonna kahdeksan, mutta toivon näistä löytyvän sen itselle mieluisimman.

Ilmoittakaa oma suosikkinne kirjan nimellä. Ellei nimi näy, klikatkaa kuvaa suuremmaksi. Vain yksi nimi, kiitos.

palkinnot:

Meidän Suomi -lehden vuosikerta 2015, jonka ensimmäinen numero ilmestyy 22.1. ja ehkä siitä löytyy juttua tutusta kirjabloggaajastakin...Lehti on muuten siitä viehättävä, että se on kuin neljä vuodenaikaa eli talvi, kevät, kesä ja syksy, mutta ainakin nyt on tulossa joulunumero, joten mikä oikeammin onkaan: Joulu olkoon viides vuodenaikamme! varattu!

Åsa Swanberg: Talven makuja

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Lars Petterson: Koutokeino, kylmä kosto

Silvia Avallone: Teräs

Herman Koch: Lääkäri

Gillian Flynn: Paha paikka

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Paul Werner: Roman Polanski - Henkilökuva

Tommy Hellsten: Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti

Paul Auster: Mielen maisemissa

Anne Holt: Kuollut kulma

Michael  Cunningham: Lumikuningatar  varattu!

Annika Kaarnalehto: Rinnat - Kaikki mitä niistä tulee tietää

Puutarhamaailma 2013

Karin Slaughter: Yli rajan

Anilda Ibrahami: Ajan riekaleita

Karin Slaughter: Rikollinen

William March: Komppania K

Katherine Pancol: Mimmit   varattu!

Seré Prince: Äidinrakkaus

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Lisa Ballantyne: Syyllinen

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu - Ideoita tunnelmalliseen jouluun  varattu!

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa

Kirsi Tuominen, Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri

Katja Palmdahl: Kantarelli ja kumppanit

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone

Tapani Heinonen: Reunalla

Ian McEwan: Vieraan turva

Markku Envall: Jäät lähtevät

Dan Rosenholm: Helppohoitoinen puutarha

Fredrik Eriksson: Silliä ja silakkaa

Peter James: Kuoleman kello käy

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo

Tanja Pohjola: Lintu pieni  

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä - Sieniruokia arkeen ja juhlaan

Kirsti Ellilä: Kaivatut

Ilona Pietiläinen: Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Leena Luoto, Tiina Klemettilä, Heikki luoto: Puutarhurin syksy ja talvi

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien  varattu!

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Katherina Hagena: Yö ei unohda 

Erik Axl Sund: Varjojen huone 

Hannu Hautala, Tuomo-Juhani Tapio: Ensilumi

Listaan saattaa vielä tulla lisäystä ja linkittelen kirjoja sitä mukaa kun ehdin. Huomaattehan, että minulla on kommenttivalvonta, joten kommentit aukeavat vain kun olen koneella, mitä nyt tietysti teen suurimman osan aikaa.

Tällaista oli noin samaan aikaan viime vuonna.

Tässäpä olisi monenmoista lukemista itselle tai vaikka joululahjaksi!

Mukavatunnelmaista kauneimman kannen etsintää!

Love
Leena Lumi

Åsa Swanberg: Talven makuja

Teistähän nyt varmaan kaikki tietävät, että jouluhulluista hulluin täällä istuu ja kirjoittaa. Eikä se riitä, vaan olen hulluna myös syksyyn, salarakkaani on marraskuu ja joulukuussa olen jo ihan täysillä joulun tunnelmissa. Näihin fiiliksiin sopii mitä parhaimmin kirja jossa: Talvi tulee, on Adventtitunnelmaa, sitten Viimeinkin joulu, lisäksi Talvimaailma, jossa mm. uudenvuodenyö ja ystävänpäiväkin sekä vielä laskiainen.Talvenmakuja kattaa siis todellakin myös ajan ennen joulua ja sen jäkeiset viikot. Super!

Åsa Svanbergin ruokakirja Talven makuja (Vinterns goda, Otava 2014, suomennos Jaana Iso-Markku) on kuin lämmin keitto, jossa tuoksuu suosikkimausteeni sahrami. Koko kirja on hyvin sahraminen muhitetaanpa lämmittäviä patoja tai leivotaan. On sahramilla maustettua hedelmäkakkua, pähkinätäytteinen sahramipitko, sahramitryffelit, sahramipannacotta ja monta, monta muuta. Kirjan upeat kuvat ovat Malou Holmin ja tekevät oikeutta Åsan herkuille.

Talvi tulee sisältää lämmittävien patojen ohjeita ja niistä tekee mieli valita tämä sahramilla maustettu lohipata, mutta koska sen ohje on varsin runsas, tyydymme nyt vain kuvaan:

Sen sijaan voimme valmistaa yksinkertaisen kalapadan Åsan reseptillä samalta sivulta:

4 annosta

2,5 dl vettä
1 kalaliemikuutio
2 dl valkoviiniä
1 verkkopussillinen sinisimpukoita
1 keltasipuli
400 g lohta
1 dl kermaa
suolaa ja pippuria
1/2 sitruunan mehu

Pane vesi, liemikuutio ja viini kattilaan ja kuumenna kiehuvaksi. Harjaa sinisimpukat huolellisesti puhtaiksi ja heitä pois umpinaiset simpukat. Silppua sipuli ja kuullota simpukoita hetki yhdessä sipulin kanssa. Leikkaa lohi kuutioiksi ja lisää lohikuutiot ja simpukat liemeen. Lisää kerma ja mausta suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla.

Minusta yllä oleva ohje on kuin helppo zarzuela. Sahramia vain mukaan ja silleen...

Padoissa on muuten hurmaava sienigulassi fetakreemin kanssa, tomaattinen kanapata, sinapilla täytetty porsaanlihapata, kasvispata, karibilalainen tulinen katkarapupata etc.

Advettitunnelmissa leivotaan, valmistetaan adventtiglögejä ja pieniä kivoja herkkulahjoja. Nyt leipomukset ovat nimenomaan sahramileivonnaisia ja näin Åsa:

Kun puuliesi tuli ruotsalaisiin koteihin 1800-luvulla, entistä useammat ihmiset saattoivat alkaa leipoa. Mitä leivottiin mieluimmin? Tietenkin vehnäpullia, mielellään sahramilla maustettuja. Siksikö, koska ne maistuivat hyviltä ja olivat kauniita vai koska ne kertoivat perheen asemasta? Vastausta ei tiedetä, mutta nykyisiin pullat ovat osa jouluperinnettä. Ei Lucian päivää ilman sahramipullia.

Pullista ja muista leivonnaisista tarjotaan ohjeita upeilla kuvilla: on adventtikranssia, Luciapullia, pähkinätäytteistä sahramipitkoa ja tällainen houkuttava sahrami-appelsiinikakku:

1 g sahramia
2,5 dl sokeria
2 munaa
200 g huoneenlämpöistä voita
1 appelsiinin raastettu kuori+ 0,5 dl mehua
1 dl maitoa
2 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoja

tomusokeria siivilöitäväksi 
kakun pinnalle

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Voitele ja leivitä kakkuvuoka. Murskaa sahrami sokeritilkan kanssa morttelissa. Vatkaa munat ja sokeri paksuksi vaahdoksi. Lisää sahrami ja voi, vatkaa kuohkeaksi. Lisää appelsiinin kuoriraaste ja mehu sekä maito. Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja kääntele seos varovasti taikinaan. Kaada taikina vuokaan ja paista kakkua noin 45 minuuttia. Tarkista kypsyys tikun avulla. Anna kakun jäähtyä ennen kuin kumoat sen vuoasta. Siivilöi juuri ennen tarjoamista pinnalle hiukan tomusokeria.

Pidän Swanbergin kirjan ryhmittelystä, sillä on kuin lähestyisi joulua oikeasti, olisi makumatkalla jouluun. Kauniissa kahden aukeaman tunnelmakuvassa on Viimeinkin joulu ja vuorossa on yksinkertainen juolupöytä, joka järjestyy nyyttikesteillä: käly valmistaa tyrnisilliä (pakko kokeilla!) ja inkiväärillä maustettuja lohirullia, täti pyörittelee neilikkaisia lihapullia, sisko valmistaa hunaja-sitruunakuorrutetun joulukinkun ja kuka ehtii, valmistaa vielä sipuli-anjovispiiraan. Ja kaiken tämän nauttimisen ohella joku on ehtinyt leipoa viikunasämpylöitä, vierrelimppua ja mausteisia spelttipiparkakkuja. Dolcena on joulujuustokakkua ja sahramipannacottaa.

Uudenvuodenyönä nautitaan pienet juustopiiraat kampasimpukoiden kera sekä tunnelmoidaan talven lumosta nauttien:

Jokaisen ruokakirjailijan pitäisi muistaa myös tunnelmakuvat, niitä ruokakirjamaanikot kaipaavat yhtä paljon kuin upeita reseptejä kuvineen. Tähän kuvaan tekisi mieli jäädä, mutta kun juhlat on juhlittu alkaa arki ja tehdään juuripersiljakeitto, lohta juuresgratiinin ja inkiväärimarinoitujen porkkanoiden kera sekä paistetaan appelsiinilettusia ja tarjotaan ne suklaakerman kera.

Ei, tämä kirja ei päätykään ystävänpäivään, vaan vohvelipäivään, joka on Ruotsissa 25. päivä maaliskuuta. Näin Åsa vohvelipäivästä:

Sen sanotaan syntyneen kielellisestä kömmähdyksestä: Neitsyt Marian ilmestymispäivä, vårfrudagen, muuttui kansan suussa vohvelipäiväksi, våffeldagen, ja siitä lähtien ainakin yhtenä päivänä vuodessa on ollut sallittua himoita kermavaahdon ja hillon kera nautittavia rapeita, ruudullisia vohveleita.

Minun ei yhtään tarvinnut miettiä, millaista vohvelia haluan teille tarjota, sillä seuraavassa tulevat ne neljä sanaa, joita en voi vastustaa: Mantelivohvelit kaneliomenien ja jäätelön kera:

4 annosta

vohvelit

50 g voita
1 dl vehnäjauhoja
2 dl mantelijauhoja
1 tl leivinjauhdetta
0,5 tl suolaa
2 rkl tomusokeria
0,5 tl vaniljajauhetta
0,5 dl manteleita
2 dl kuohukermaa
3 munaa

kaneliomenat

2-3 omenaa
1 rkl voita
1rkl vaaleaa muscovadosokeria
1 tl kanelia

tarjoiluun

turkkilaista jogurttia
vaahterasiirappia

Aloita kaneliomenista. Kuori ja paloittele omenat. Sulata voi paistinpannussa. Paista omenat muscovadosokerin ja kanelin kanssa pehmeiksi. Siirrä syrjään. Sulata voi ja anna sen jäähtyä hiukan. Yhdistä vehnäjauhot, mantelijauhot, leivinjauhe, suola, tomusokeri ja vaniljajauhe. Jauha mantelit hienoksi ja lisää joukkoon. Vatkaa joukkoon myös kerma ja munat. Lisää sulatettu voi. Kuumenna vohvelirauta ja sivele se ennen ensimmäistä vohvelia voilla. Paista vohvelit kullanruskeiksi ja tarjoa ne kaneliomenien, turkkilaisen jogurtin ja vaahterasiirapin kanssa.

Ihana kirja itselle, ihana kirja ystävälle, herkullista talven makumatkaa meille kaikille!


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

'Puutarhassa minua innoittavat' eli vastaan Irenen haasteeseen

Irene Vironperältä haastoi minut vastaamaan, mikä puutarhailussa innoittaa/mistä löytyy puutarhainspiraatio ja luulin vastaavani vasta joskus ensi viikolla, sillä tälle viikolle oli kalenteri jo täynnä, mutta sitten innoituin tänään hyisellä pihalla siitä kärhön kukinnon 'pähkylästä', peikkotukasta, jonka väristä en ollut vielä nähnytkään. Kiitos Irene♥

Meillä on alppikärhöjä tosi, tosi paljon, sillä haluan saada puutarhaan villiintyneen, salaisen puutarhan tunnelmaa ja sen saa parhaiten erilaisilla kiipeilijöillä. On villiviiniä, on köynnöshortensiaa ja sitten nämä rakkaat alppikärhöt, joista tarjoan tässä vain tämän limen vihreän jutun, joka sitten littyy ainakin muutamalla kuvalla pääjuttuun. Minua innoittavat puutarhassa sen yllätykset, kuten tämä syreeniä pitkin kiipeävä kärhö, joka olikin jatkanut matkaa likeiseen syyshortensiaan ja sieltä se kurkki minua vihreällä lumollaan.

Jos käytte kurkkaamassa täällä niin näette, mitä seuraa tämän jälkeen: Ne ihanat peikonsuukot. Mutta miten en ole tätä ennen huomannut? Mitä muuta minulta jää huomaamatta? Toinen innoitus on edelleen kärhön yllätys, sillä huomasin tänään yhden nuoren pihlajikon joukossa mielettömästi alppikärhöä. Sitä ei ollut sinne istutettu, joten luulin, että se oli jälkiä yhdestä kuukauden takaisesta kärhösaneerauksesta, mutta kovin ihmettelin, että mitä se siellä pihlajissa teki, kun olin heittänyt sen mielestäni kompostiin? No, aikani tutkin ja sitten huomasin, että siinä kasvaa kärhö! Se on nyt vaan uskottava, että joko pölytyksen tai jonkun muun syysteemin kautta alppikärhö leviää!

Mikä minua vielä puutarhailussa innoittaa ovat Suomen neljä vuodenaikaa. Miten sitä voisikaan elää, jos aina olisi vain kesä tai aina vain talvi. Neljän vuodenajan rikkaus tekee puutarhailusta entistä jännittävämpää ja joskus tulee jopa mieleen, että on hetkiä jolloin lumipuutarhan lumo on se kaikkein tyrmäävin juttu.

Isoa inspiraatiota löytyy myös siitä, että puutarhamme on kolmessa tasossa, siihen kuuluu lehto ja iso kallio ja kokonaisuus on haastavan suuri. Innoitusta löydän sisältäni, sillä luovana ihmisenä rakennan puutarhaani kuin maalausta: Se ei saa olla liian järjestyksessä, se olkoon villi kuin sen omistajatkin ja sillä on lupa kulkea omia polkujaan, mutta suloisia yllätyksiä tarjoten. Mikään kovin ennalta-arvattava ei kiinnosta, joten silloin tällöin on kiva hurahtaa joihinkin uusiin kokeiluihin, joihin isosti inspiroivat puutarhablogit, Viherlandiassa käynnit, puutarhakirjat sekä -lehdet.

Nyt teenkin lähtöä taas takaisin pihalle, vaikka tuntuu ihan jo teeajalta, mutta nyt on paljon ihanaa tekemistä pirtsakassa ilmassa.

Haastan edelleen Anun, Minttulin, Pepin ja Tuijan!

rakkaudesta puutarhaan
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Puutarhakirjat Leena Lumissa