tiistai 28. helmikuuta 2017
K niin kuin kuosi, keltakurjenmiekka, köynnöshortensia, koiruudet, kolmekymmentäkolme...
Hidas helmikuu viettää viimeistä päiväänsä. Päivät pitenevät ja tuovat väistämättä mieleen kevääseen ja kesään liittyviä asioita. Minulla tapahtui nyt kuosikohtaus! Pentikin Omenankukkakuosi on taivaallinen! Myönnän, että omistan kolme Pentikin tulppaanikuosista sohvatyynyä väreinä vihreä, valkoinen ja vaaleanpunainen.
eli näkyy heikosti tämän vintagekirjakaapin esittelyn oikeassa reunassa. Sen lisäksi ostin Pentikin Amaryllispäällysteiset sohvatyynyt talvikaudeksi. Jouluna otettiin vain yksi kuva, sillä putosin flunssaan neljän vuoden jälkeen eikä siinä näy tyynyjä. (Kuvausavustajani on nyt jostain syystä liimaantunut kiinni televisioruutuun:)
Näin ihana on Pentikin Omenankukka tyynynpäällinen♥ Tajusin heti, että en tarvitse nyt tyynynpäällisiä enempää, kun tarvitsisin uuden sohvan! Sen sijaan näen tästä kuosista tehdyt verhot kirjastossamme, jossa ne olisivat kuin piste iin päälle tyttären aikanaan maalaamille vihreille seinille.
Kevään airut on minulle köynnöshortensia, sillä se alkaa paisuttaa ja avata silmujaan kiehtovan aikaisin. Kuvassa viehätys oikeassa reunassa, valaisimen ympärillä k niin kuin keltakurjenmiekka.
K niin kuin kivi, kallio, köynnöshortensia ja keltakurjenmiekka.
K niin kuin keltainen ja kullerot
K niin kuin kurre
K niin kuin kurtturuusu
K niin kuin kuusiaita, joka on täysin Lumimiehen hobby. Tässä suvella ja
tässä tämän vuoden helmikuulla.
K niin kuin koiruus, kamera ja kynsikkäät eli suuriruhtiantar Olga kynsikkäiden vartijana
K niin kuin kaksi koiruutta
K niin kuin kynttilätuikut ja korkkarit
K niin kuin kinos, korituoli ja kynttilät
K niin kuin kollaasi, kirjailija, kirjabloggaaja ja kirjamessut
K niin kuin keijunmekko
K niin kuin kesälumipisara
K niin kuin keittiö
K niin kuin kirjasto
K niin kuin kukkia ja kirjoja
K niin kuin kuoharit
K niin kuin kevät ja kesä
K niin kuin kohtaaminen, kaksi ja kolmas kolmatta kolmekymmentäkolme vee♥
Kauniita kevätkohtauksia!
toivottaa
Leena Lumi
The Windmills of Your Mind
perjantai 24. helmikuuta 2017
Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa
Joka aamupäivä, kun tulen kirjasto/toimistooni, kohtaan
ensimmäisenä kuvanveistäjä Camille Claudelin katseen, hänen syvän, tumman
katseensa ja muistan...Muistan miten lahjakas kuvanveistäjä hän oli, muistan,
että hän oli Auguste Rodinin oppilas ja kohta myös hänen rakastajattarensa,
kuten olivat useimmat naiset Rodinin ateljeessa. Muistan myös, minkä kohtalon
Camille koki uhatessaan ylittää lahjakkuudessaan suuren mestarin: Sitähän ei
naistaiteilijalle voitu suoda, että hän olisi saavuttanut jotain ohitse miesten,
joten hänet piti tavalla tai toisella saada pois näyttämöltä. Camillen silmät
eivät enää tee minua surulliseksi, ne vain muistuttavat siitä mitä on ollut
olla naistaiteilija 1900 –luvun Pariisissa ja mitä on ollut olla yleensä nainen
miesten maailmassa alalla kuin alalla. Toisaalta Camillen katse muistuttaa
minua siitä, mikä on tärkeää: No sine art - ei ilman taidetta!
Taidehistorian professori emeritan Riitta Konttisen uudessa
kirjassa Täältä tullaan! – Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017)
saamme todella hätkähtää sitä naistaitelijalahjakkuuden määrää, jota meillä on
ollut ja on, kuin myös niitä hukattuja mahdollisuuksia, joissa taitelija
toisensa jälkeen luovutti tai tyytyi alisuoriutumiseen voitokkuuden sijasta:
Kuinka kukaan voi näyttää parastaan ellei hänelle anneta siihen
mahdollisuuksia? Jos miehinen yhteiskunta mieskriitikoineen aliarvosti
naistaiteilijoita, jos aviomiehet lytistivät lahjakkaita vaimojaan tai jos
naistaitelijuus katsottiin vain pikkurouvan ajankuluksi? Luojalle ja kohtalolle
kiitos, Konttisen kirja vyöryttää esiin nimiä, joista osasta moni ei varmaan
ole kuullutkaan, mutta onneksi ja kiitos, löytyy kohtaloita ja näyttöjä
uhmakkaasta, uskaltavasta naistaiteilijuudesta: karikkoillekin karahtaneena
loistavasta!
Olga-Gummerus-Ehrströmin Omakuva, 1908, saa olla nyt
’Camillen katse’. Tässä kohtaa tuon esiin unohdettuja naistaiteilijoita ja
ensin dukaattipalkintojen kertomaa:
Suomen Taideyhdistyksen historiassa on esimerkiksi yli
kolmenkymmenen vuoden mittainen jakso, jolloin nuorille taiteilijoille
tarkoitettua dukaattipalkintoa ei annettu yhdellekään naiselle.
”Naistaiteilijat loistivat poissaolollaan vuodesta 1904 vuoteen 1936”, toteaa
asiaa yhdistyksen asiakirjoista tutkinut Tutta Palin.
Viimeisen kerran naiset huomioitiin vuonna 1903, jolloin
ensimmäisen palkinnon sai Tyra Malmström ja toisen Hilda Flodin.
Hilda Flodin, Omakuva, 1903, lyijykynä
Ach, Hilda Flodin, kuka olisikaan uskonut, että Hilda opiskeli ja työskenteli dukaattipalkinnon saadessaan Rodinin ateljeessa Pariisissa!
Uhmakas Hilda ajautui mukaan Auguste Rodinin ateljeen
eroottiseen ja mustasukkaisuuden riivaamaan ilmastoon, josta Camille Claudel
oli jo poistunut. Oli tapana, että Rodinin oppilaat olivat usein myös
alastonmalleina ja mestari määritteli äärimmmäisen julkeat poseerausasennot,
joten ei ole vaikea kuvitella sessioiden jatkoja.
Elsa Fohström, Elsa Linnos, Olga Nordström, Aino Alli, Helly
Tigerstedt, Gunvor Grönvik, Martta Helminen, Elin Gustafsson, Hjördis Nyberg,
Karin Hildén, Ina Colliander, Tove Jansson, Ada Thilén, Greta Hällfors- Sipilä,
Greta Schalin, Olga Nordström, Aune Äyräpää, Helmi Kuusi, Anna Snellman, Inni
Sigber, Emma Kivekäs, Aino von Boehm, Tyra Sjöström, Meri Genez, Ester Borg,
Elga Seseman...Näyttämöltä erottuvat vahvimmin kuitenkin Ellen Thesleff, Ester
Helenius, Sigrid Schauman ja tietysti Helene Schjerfbeck, jonka Mustataustainen
omakuva, 1915, alla:
Kun taidekauppias Ivar Hörhammerilta tiedusteltiin 1940
–luvun puolivälissä naistaitelijoista, hänen mielestään:
taide oli tyranni, joka ”vaatii ihmisensä kokonaan”, eivätkä
naiset näytä hänen mielestään tähän pystyneen. Kolme poikkeusta Ivar Hörhammer
kuitenkin mainitsi: Fanny Churbergin, Maria Wiikin ja Helene Schjerfbeckin.
Listalla on kaksi omaa suosikkiani, joista toinen on tietty
Helene ja toisen löysin kiitos Riitta Konttisen kirjan Taiteilijatoveruutta eli
Maria Wiik.
Kuva tuntemattoman naistaiteilijan ateljeesta Montmartrella vuonna 1906. Kirjassa on kiitettävän runsas kuvitus sekä mustavalkoisten aikalaiskuvien että taidekuvien osalta.
Mitä sitten olivat naisteilijoiden karikot, on helppo
arvata: Taideateljeissa ihan sama oltiinko Pariisissa tai Helsingissä,
miestaiteilijat suorastaan vihasivat naisopiskelijoita. Naisten markkinoille
tulon pelättiin vievän miehiltä, perheen elättäjiltä työt, joten naisia vastaan
toimi monipolvinen vastarinta aina kriitikoista opiskelijatovereihin, jolloin
mistään toveruudesta ei voitu puhua. Sen sijaan naistoveruus toimi, kuten
voimme lukea sekä tästä, että Konttisen Taiteilijatoveruutta kirjasta. Ja
sitten se esteistä tavallisin eli avioliitto, vaikka niitäkin oli monenlaisia,
niin lapset viimeistään usein sitoivat naisen kotiin ja veivät heidän aikansa
ja tilansa näyttää parhaansa. Tosin jotkut taiteilija-avioliitot saattoivat
olla jopa antoisia ja niissä nainen saattoi saada tukea, oppia ja ymmärrystä mieheltään.
Alvar ja Ragni Caven häämatkalla Italiassa. Heistä Riitta
Konttinen on kirjoittanut kiehtovan kirjan Elämänvirrassa Alvar ja Ragni Cawén,
jonka lukeminen vie mennessään. Siinä on erilainen malli taiteilija-avioliiton toimivuudelle
kummankin hyväksi, vaikka juuri Ragni halusi lasten synnyttyä olla ensi sijassa
äiti ja vaimo, mutta lopulta...kaikki kävi paljon paremmin kuin Helmi
Vartiaiselle, jonka Omakuva 1917-1919 alla:
Onnettomuudeksi Helmi, kulttuurikodin vilkas karjalaistyttö
törmäsi avioliittoon ahdasmielisen kodin kasvatin Tyko Sallisen kanssa.
Sallinen vei Helmiltä kaiken ja järkytti myös ympäristöä julkeilla vaimoaan pilkaavilla
Mirri –maalauksillaan, joista tuli mieleen, että Tykolle nainen oli jotain
alhaista ja likaista. Taitelija Sallinen nimitteli vaimoaan lehmäksi ja alensi
tätä monin tavoin. Helmin opinnot keskeytyivät, hän sai kaksi lasta, joista
ensimmäisen Tyko lähetti salaa kasvatettavaksi sisarelleen Tanskaan ja kun
avioero aikanaan koitti, Tyko otti lopulta varakkaampana toisenkin lapsen pois
vaimoltaan. Helmi kuoli varhain ja aika epäselvissä olosuhteissa, mutta
katsokaa hänen omakuvaansa: Eikö hänestä olisi tullut vaikka mitä, kun hän
kaiken menettäneenä vielä maalaa noin, että tuskaan on sivellin kastettu, että
hän ei vain saanut tilaisuutta näyttää parastaan ja kukaan ei auttanut. Helmin
olisi kannattanut elää yksin tai rakastua naiseen!
Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa ei ole
kuitenkaan lohduton. Sen runsaus kertoo omaa kieltään! Aikakaudet ja tyylit
liudentuvat toisiinsa ja koska modernismin tiellä ollaan, on muistettava, että
Helene Schjerfbeck oli mitä parhain opettaja ’niukassa viivassaan’. Helene jos
kuka on näyttänyt että vähemmän on enemmän. Riitta Konttinen on minun
taidenäyttelyni Klimtin Wienin taideteosten ohella. Jokainen Konttisen kirja on
nostanut ruokahaluani ja taas se tapahtui:
Elga Seseman, Omakuva, 1945! Elga Seseman Omakuva 1940-luku
on kirjan kannessa ja ylistän valintaa. Minkä minä sille voin, että
ekspressionismi vain vetää! Modernismin valtavirtaa vastaan Elga kulki omalla
sydämellään luoden ja tulokset kertovat puolestaan. Maalausten mystisyys,
tummuus, intensiivisyys, omaperäisyys, sisäänpäinkääntyneisyys,
arvoituksellisuus ja vahva koloristisuus: Onko mikään ihme, että häntä on
verrattu Vincent van Goghiin ja Edward Munchiin!
Näyttämö ei olekaan tyhjä, vaan siellä näkyvät noin
puolentoistasataa suomalaista naistaitelijaa enemmän tai vähemmän tunnettuina, mutta: no
sine art – ei ilman taidetta!
Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa -taidenäyttely Tampereen taidemuseossa 18.2.-28.5.2017
*****
Vuodesta 2014 olen kantanut kukkarossani kuvaa Maria Wiikin (1853-1928) maalauksesta Ullakkokamarissa, 1889. Kuva on nyt jo melkein puhki, hyvin ruttuinen, mutta aina vaan saan tästä jotakin...Taide on enemmän!
*****
Taidekirjat Leena Lumissa
*****
Taidekirjat Leena Lumissa
maanantai 20. helmikuuta 2017
Aika nauttia talvesta eli välillä voi vain katsella tähtiin!
Joskus on aika jäädä asemalle. Ei tarvitse nousta kaikkiin juniin. Voi vain jäädä asemalle ihmettelemään ja miettimään, minne junat menevät, mistä ne tulevat. Minne itse olen menossa...Olin päättänyt tänäKIN vuonna hidastaa blogitahtiani, mutta koska se näyttää entisenlaiselta, on parasta ottaa miniloma ennen kuin kaivattu talveni katoaa. Nyt on lunta ja pieni, raikas pakkanen. Nyt on aika nauttia talvesta. Se on nyt.
Nyt on aika järkyttyä siitä, miten täyteen vasta alkaneen kalenterin vuosi on paisunut, vaikka usein valitsen menemisen sijasta jäämisen kaikki tapahtuu silti. Huomasin, että ne asiat, joista oli sovittu jo vuosi sitten, jäivät uusien jalkoihin. Jouduin perumaan jo jotain suvesta, että ehtisin sinne, minne jo on kiire lähteä. Se oli noloa ja vähän ikävääkin, sillä kuitenkin he, joita kutsun meille, ovat rakkaita ystäviäni. Mutta jossain odottaa ruusukujanne, joka vie isäni jäljille...Ruusujen tahmean makea tuoksu viitoittaa tieni isäni synnyinkotiin. Osaan sinne vaikka silmät kiinni ja minua odotetaan. Sitten sieltä rantatietä pitkin heille, joiden luona vietin usein kesiäni villin veljessarjan ainoana tyttönä. Heinäkuussa on jotain, mistä sain tietää vasta vähän aikaa sitten. Elokuussa eräs lady odottaa minua harjukaupungin illassa ja toinen voi lentää kaukaa meille. Ja perhe...Tämä vuosi on perheen vuosi, sillä vaikka kuinka lukisin tähtiä, tulevasta en tiedä.
Vaikka rakastankin talvea, nyt taas kuitenkin odotan myös kevättä. Aion olla puutarhallekin enemmän läsnä. Nyt taas voin sitä olla. Viime suvena kaikki pysähtyi 8.7. tulleeseen puhelinsoittoon. En voinut enää kastella kasvejani, en kitkeä rikkaruohoja, en jaksanut ennen syksyä suunnitella uusia istutuksia, silloin sitten sitäkin enemmän ja nopeasti lisää atsaleaa ja myös sipulikukkia. Eilen oli kevään ensikujerrus, sillä lumitöitä tehdessä keksimme jälleen uuden paikan Revontuliatsalea Northern Hi-Lightsille.
Alkaneella viikolla aion liikkua saaremme kauniissa maisemissa, lukea kovasti odottamaani ja nyt saapunutta taidekirjaa, kirjastosta tilasin Nicci Frenchin dekkarin Pimeyden syli, jonka luen ihan omaksi ilokseni. Mutta tämä on vinkki, sillä sain kirjablogiystävältä kauan sitten Nicci Frenchin Ihon alla ja se oli juuri sellaista psykologista jännitystä, jossa pääsee sekä uhrien että murhaajan mielen maisemiin tietämättä kuka on murhaaja. Ei mitään poliisitoimintaa kuin sivulauseissa, joten jännite säilyi kautta tarinan. Älkää antako Ihon alla kirjan kannen hämätä: Sisältö on trillerien kultaa.
Joskus on niin järkyttävän ihanaa vain olla ja ajatella. Olla pois linjoilta, ottaa lomaa somesta. Kahdeksan vuotta somea käytännössä joka päivä...Vakuutan, että jo se, että saa vain ihmetellä on erityistä! Että voi vaikka katsoa aussisarjaa Kotiin takaisin tallenteelta...Iltaisin ihmettelen, millä hetkellä saapuvat pienet kauriit, aamuisin odotan, milloin oravat heräävät, öisin kävelen tähtisiltaa, päivisin tallon saaremme polkuja. Usein katselen ihan uusia lintulajeja syöttöpaikoillamme, niitä uusia, joita en löydä edes lintukirjasta. Ihmettely on luovuuden alusta. Ellei ole aikaa ihmetellä, ei jaksa luoda uutta!
Olen kiitollinen uudesta lumesta, sillä nyt sitä vihdoinkin on. Kaunis talvi on täällä. Haluan kaikki neljä vuodenaikaa.
Aika on katoavaa. Sen virta on kiihtyvä, siksi, oi siksi, haluan oppia myös pysähtymään. Hetki on mennyt ennen kuin huomaat sen tulleenkaan. Kannattaa olla läsnä ja tarttua hetkeen kiinni. Lujasti!
Krookukset, kirjat,kirjosiepot, kevät, kesälumipisarat, ne kaikki odottavat meitä...Nyt tähtihuimaus ja lumi♥ Voikaa vahvasti ja palataan...♥
Love
Leena Lumi
Being Happy
lauantai 18. helmikuuta 2017
Henriette von Schirach: Herraskansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä
Pitkäperjantai 1943. Aikainen aamu. Baldur ja minä olimme
juuri lähteneet huomaamattomasti Berghofista ja ajoimme mutkittelevaa
vuoristotietä alas Berchtesgadeniin. Meitä ympäröivässä painostavassa
hiljaisuudessa edellisillan kohtaus ei jättänyt minua rauhaa. Näin edessäni
lapsuudenaikaisen ystäväni Hitlerin sellaisena kuin olin nähnyt hänet
uskoakseni viimeisen kerran: huutavana, raivostuneena, suunniltaan siitä, mitä
rohkenin hänelle sanoa.
Salzburgin yllä valkeni jo aamu, kun järeät räjähdykset
vavahduttivat maisemaa...Tunsimme autossa, miten maa järisi allamme. Pysähdyimme
vartiosotilaan kohdalla ja kysyimme, mitä räjäytykset tarkoittivat. Hän
kumartui auton ikkunaan ja sanoi:”Vuorilla tehdään kaivantoja.”
Henriette von Schirachin muistelmissa Herraskansaa Elämäni
natsieliitin sisäpiirissä (Der Preis der Herrlichkeit. Erlebte Zeitgeschiste,
Minerva 2017, suomennos Maija Isola) voi kolmannesta valtakunnasta
tietämättömälle toimia suorastaan kiinnostavana seurapiirielämäkertana, sillä
Hitler on kirjoittajalle perheen rakas ystävä jo pitkältä ajalta. Hänestä kerrotaan nyt kuvan
toinen puoli eli ei se huutava, manipuloiva teurastaja, mitä hän useimmiten oli.
Ärsytettyyn Hitleriin Henriette törmäsi vain kerran ja se laskettakoon 'Hennylle' ansioksi, sillä hän uskalsi ylittää erään rajan. Siihen palataan,
sillä aamuviiden ajossa alas Berghofista on jotain, josta todella hämmästyin
eikä nyt ole kyse Obersalzbergin maisemista.
Faktaa, faktaa tämä kirja on ihan päivämääriä myöten, sillä
Henriettellä oli joskus tapana jopa kirjoittaa lautasliinoihin ylös, mitä
kukakin sanoi ja toisekseen hän on hyvä kirjoittaja, mutta hän on valikoiva todistaja. Jos puolustaisin häntä, korkean natsirikollisen vaimoa,
uskoisin, että hän ei tiennyt muuta kuin sen yhden tapauksen, mutta siihen en
lankea. Minullehan kolmas valtakunta on missio, jossa pidän yllä yhteistä
muistiamme, jottei syntyisi sukupolvea joka kieltää holokaustin. Nyt sitä on jo
ilmassa, joten sitäkin tärkeämpää on lukea tuosta synkästä ajasta kaikki ja tämä kirja sopii
heillekin, jotka kauhistelevat lukea, mitä juutalaiset joutuivat kestämään,
sillä yhtä poikkeusta lukuunottamatta miltei kaikki on kuin yhtä oopperaa ja
illallista, onnellista perhe-elämää ja asumista maailman kauneimmilla
vuoristoseuduilla. Jopa niin kauniilla, että eräs amerikkalaissotilas seisoo oviaukossa ja katselee alas
vuorelta ja ihmettelee miten kukaan haluaa ryhtyä niin kauheaan hävitykseen
saadessaan asua jossain niin lumoavassa kuin ovat Obersalzbergin ja Salzburgin
maisemat. Miksi Hitler ja tuhoaminen? ”Eikö tämä riittänyt teille, pitikö
teidän sotia?”
Koska tämä kirja, vaikka onkin faktaa, jättää unenomaisen loiston tunnun, kuin menneen maailman kaipuun, on äärimmäisen tärkeää, että
alussa ovat puolueettomat alkusanat. Kirjan ensimmäisen luvun Väärän
loistokkuuden lumoissa. Historiallis-kriittinen katsaus on kirjoittanut tohtori
Steffen Bruendel, joka on historioitsija ja keskittyy tutkimuksissaan ja
julkaisuissaan ertiyisesti Saksan ja Euroopan historiaan 1900-luvulla. Ilman
hänen alkupuhettaan lukija voisi ajautua Henriettan ’leiriin’, sillä niin taitavasti
tai sitten ei, hän ajaa uhrimentaliteettia. Korkeiden natsien rouvat olivat
hänen mielestään uhreja siinä missä keskitysleirien uhritkin, vaikka Henriette ottaa koko juutalaisasian esille vain yhden kerran, mikä
hänelle ansioksi laskettakoon, koska teki sen perheensä ja itsensä vaarantaen.
Hän ei voinut olla tietämätön, mitä miehensä Baldur von Schirach teki ollessaan
Reichsjugendführerinä (Hitler-nuorten johtajana. Tai mitä hän touhusi
myöhemmin ollessaan Wienin Oberbürgermeister (ylipormestari).
Kuvassa perheen virkahuvila Wienissä, josta käsin Schirach
omistautui määrätietoisesti toimittamaan noin 60 000 juutalaista
keskitysleireille ja ylpeili sillä vielä 1940. Nürnbergin oikeudessa syytettynä
ollessaan hän kuitenkin kertoi tienneensä juutalaisten teloituksista vasta
vuonna 1944, ja hänen vaimonsa Henriette puolestaan kertoo saaneensa tietää
asiasta vasta sodan jälkeen.
Yllä Baldur von Schirach ja Hitlerjugendin nuoria jäseniä.
Tämä siis ennen komennusta Wieniin. (Kirja hyppelehtii ajassa, niin minä myös.) Hitlerjugendiin kuului 6 miljoonaa poikaa ja tyttöä!
Miten Hitler sitten kohtasi Henrietten perheen, onkin oma
hämmästyttävä lukunsa, sillä Henrietten isä Heinrich Hoffmann oli valokuvaaja,
hyvin kansallissosialistinen. Hoffmann sai vuonna 1923 yksinoikeuden valokuvata
Hitleriä, koska oli sattunut ottamaan Hitleristä...Hoffmannilla oli valokuvaamossa
apunaan juuri valokuvalaborantin tutkinnon suorittanut Eva Braun...
Henrietten uhrikuvaan itsestään kuuluu se, miten läheinen
hän oli tälle ollut lapsesta asti:
Kun tutustuin Hitleriin, hän oli 32 –vuotias ja minä kahdeksan.
Häneltä sain ensimmäiset sukseni ja ensimmäisen Homerokseni. Hän soitti minulle
pianollamme otteita Nibelungin sormuksesta. Kun äitini haudattiin, Hitler piti
minua kädestä, ja minun oli luvattava hänelle, etten itkisi. Hän oli
vihkitodistajani, ja myöhemmin hän piti sylissään lapsiani, kun he olivat
vauvoja. Pystyin aina puhumaan hänen kanssaan avoimesti...
Kuvassa Henriette lastensa Angelikan, Richardin ja Robertin
kanssa. Hetki kuvan ottamisen jälkeen Henriette pidätettiin. Hänen
vankeutuomionsa lievennettiin 2 000 Saksan markan sakoksi, minkä jälkeiset
kuin myös vankeuden aikaiset kertomukset kirjassa ovat kuin jostain
näytelmästä. Baldur von Schirach selvisi 20 vuoden tuomiolla. Alla olevassa kuvassa Schirach todistaa
Nürnbergissä ja katuu kansainvälisen oikeuden edessä.
Henriette otti pian eron miehestään ja alkoi elää omaa
elämäänsä, josta ei väriä puutu. Hän tavallaan kirjoittaa kuin eli, eli kuin
kirjoittaa, mutta tietämätön hän ei ollut. Kirjan lopussa on Klaus von Sirachin
lopputeksti Sananen äidistäni, jossa hän kertoo, että hänen äitinsä jo 1956
kirjoittama teos ei ole ”muistelmateos” vaan elämyskirja, joka tarjoaa
katsauksen kolmannen valtakunnan etuoikeutetun perheen ajatuksiin ja
tunteisiin. Luku on kiinnostava, koska se on kirjoitettu 2016 ja siinä
todellakin kerrotaan, miten Henrietten kirjaa pidettiin erityisen
ilmaisuvoimaisena, omakohtaisena sekä eri aikatasoja hallitusti käsittelevänä.
Kirja myös tarjoaa oivallisen katsauksen Hitlerin ihailijoihin, kuten vaikkapa ’toisinaan
Mitfordin sisaret tulevat pöytään. He ova vaaleita ja heillä on taivaansiniset
paidat. Hitler selittää, miksi englantilaisilla on vaalea persikkahipiä...’
Tässä alkamassa se tilanne Berghofissa, joka oli Henrietten
kovin todistus tietämättömyydestään. Hän oli ollut vierailulla ystävänsä luona
Amsterdamissa ja herännyt yöllä kadulta kuuluvaan meluun. Sieltä kuului itkua
ja kovia karjaisuja. Henriette otti aamulla selvää mitä oli tapahtunut ja sai
tietää, että kadulla ajettiin juutalaisnaisia kuljetuspaikalle...Hän oli
luvannut ystävälleen Hollannissa kertoa itse asiasta Hitlerille. Kertoi vielä,
mitä Hitlerin omat upseerit olivat pyytäneet tälle sanomaan.
On pitkäperjantain ilta vuonna 1943, ja minun on pidettävä
lupaukseni. Tunnustan, että ystävällinen tarjoilija toi minulle tuplakonjakin –
se selittää rohkeuden, jolla kohtasin Hitlerin...Ensin hän oli ymmällään eikä
sanonut sanaakaan. Myöskään kukaan seitsemästätoista miehestä ei puhua
pukahtanut, eikä kukaan edes katsonut minuun.
Henriette oli rikkonut tabun ja Hitler syttyi
valkohehkuiseen raivoon. Henriette tiesi ettei enää ikinä tapaisi Hitleriä. Schirachit
pakenivat urheiluautollaan aamuviideltä Berghofista. Vuorilla oli työmiehiä,
valtava määrä työmiehiä, poraamassa kallioon koloja räjähteitä varten.
Työmiehiäkö Henriette? Etkö vieläkään nähnyt, ymmärtänyt, että he olivat keskitysleireiltä tuotuja juutalaisia!
*****
torstai 16. helmikuuta 2017
Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa
Onnen kultaa on Suomen kansan sydänten runoilijan Eino Leinon teksteillä ja Sinikka Hautamäen kuvituksilla varustettu suloinen lahjakirja ystävälle, itselle, rakkaalle...Kustantaja on Minerva (2017), joka on ennenkin näissä pienissä lahjakirjoissa kunnostautunut kiitettävästi ja kiinnostusta on: Koostetta Kun suru on suurin, Kerron sinulle ystävyydestä, Kerron sinulle rakkaudesta ja Kerron sinulle umelmista on luettu tähän mennessä sataa vaille viisi tuhatta! Niiden kuvitus on Sinikka Hautamäen ja teksti Sinikka Svärdin. Mukana on myös Saima Harmajan Elämä on kaunis ja jälleen kera Sinikka Hautamäen herkkien akvarellikuvien.
Sinä olet kuin kuplanen alla jään,
joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
joka kulkijan askelta säikkyy.
Elä pelkää kukkanen kummullas,
en tule ma ryskävin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen mä lämpimin huulin.
Minä otan sun kuplasi kultaisen
kuin äitini suukko se oisi.
minä juon ne kastehet kauniin yön
kuin ehtoollisviiniä joisin.
Tämä on ihan wau! Ei mikään ihme, että liekkisydäminen runoilja L Onerva löysi ihmisparinsa Leinossa vaikka oli toisaalle vihitty.
Aion palata sekä Leinoon että Onervaan niin pian kuin voin!
Suru koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Surussa etsitään paljon lohdun sanoja. Hautajajaisten muistorunoissa Leinon Rauha lienee yksi lohdullisimmista:
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
*****
Runokirjat Leena Lumissa
tiistai 14. helmikuuta 2017
Hyvää ystävänpäivää kaikille tasapuolisesti!
Hyvää ystävänpäivää tasapuolisesti teille kaikille♥ toivottaa nainen, joka unohti ensimmäisen kerran elämässään ystävänpäivän sekä oman bloginsa synttäripäivän...Olen uppoutunut sekä historiallisesti kiinnostavaan teokseen, että vajonnut elämän asioiden, ihan sen kivan arjen mereen.
Vietetään nyt vain kivaa ystävänpäivää kera Anna-Mari Westin korttien ja pidetään synttäriparty vähän myöhemmin, että saamme mukaan myös puutarhakirjoja.
Vaalitaan unelmia, sillä mitä meillä on ellemme haaveile ja unelmoi, joskus jopa toteuta
niitä...Yrittänyttä ei koskaan laiteta! Muistetaan kuitenkin, että
Vain ystävä saa sanoa; "Minähän sanoin sinulle."
- Pam Brown -
sillä
Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää.
- Pam Brown -
ja vain
Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.
- Pam Brown -
Anna palaa, sillä elämä on lyhyempi kuin uskotkaan!!!
Sanomattakin selvää lienee, että on olemassa salarakkaita, joista nautitaan yhdessä tai hyvän kirjan kera!
Jos haluat kurkistaa viime vuoden ystävänpäivään.
Tämä on niin totta ja siitä seuraa:
Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaan ikkunaan. Ystävyys.
- Pam Brown -
Vain ystävillä on merkitystä♥
- Gelett Burger -
...anna tuulen selvittää, kuka vierelles jää...
♥:lla Leena Lumi
Rosanna
ensimmäisen kortin teksti Katja Pellikka-Mikkonen
toisen kortin teksti Katarina West
maanantai 13. helmikuuta 2017
Martina Haag: Olin niin varma meistä
On kuin olisin haihtumassa ja muuttumassa atomeiksi.
Istuudun sohvalle enkä tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Minä vain istun. Istun
sohvalla liikkumatta ja tunnen kuinka katoan pienenpieniksi
mikropartikkeleiksi. Pudistan päätäni saadakseni kummallisen tunteen katoamaan,
mutta se ei auta.
Katson kättäni...Näen kuinka toinen käsivarteni haihtuu pois.
Palaan olohuoneeseen, haihdun, en saa ilmaa, sydämeni
hakkaa...
Aika on pysähtynyt. En enää tunne ruumistani. En voi
hengittää. Tukahdun...Katoan kokonaan.
Minua ei enää ole. Nyt se on todellista.
Martina Haagin Olin niin varma meistä (Det är något som inte
stämmer, Atena 2017, suomennos Riie Heikkilä) otin lukuun intuitiolla, jonka
kirjan suomenkielinen nimi minussa herätti. Se on niin vaikuttava, että alkaa huimata
jo ennen kuin on lukenut itse kirjaa. Tietää, että tämä voi olla monen kokemus,
mutta ei kaikkien, sillä kaikki eivät ole ensikatseesta...eivät ylitse väen,
eivät muutenkaan, sillä meillä, olin siitä aina aivan varma, oli jotain aivan
erityistä. Olimme kuin valitut, sillä kaikki eivät ikinä löydä ihmispariaan.
Olimme toistemme nuotio ja sen tanssivat liekit. Hengitimme samaa hengitystä. Minulla on ikävä meitä.
Tiesin heti, mistä Haagin kirjassa oli kyse, mutta en voinut
tietää, miten hän sen purkaa. Sen tapahtuman, että hänen lastensa isä ja
aviomies viidentoista vuoden ajalta jättää hänet toisen takia. En uskaltanut
edes toivoa, että hän osaa kertoa, millaista on seisoa kuilun reunalla ja
missään ei ole kaidetta, johon tarttua. Miltä tuntuu, kun herää painajaiseen, eikä
voikaan alkaa itkeä ilosta, että se oli vain painajaisuni, vaan henkeä ja
tajuntaa salpaa kauhistava tieto painajaisunen todellisuudesta. Miltä tuntuu,
kun alkaa hajota eikä koskaan enää nälkä, ei koskaan enää uni ja edes
kaupankäynti Jumalan kanssa ei tuo Petralle Andersia takaisin.
Automatkalla takaisin kaupunkiin ilmoitan Jumalalle, että
jos Anders muuttaa mieltään kahden vuoden sisällä, lahjoitan Lääkärit ilman
rajoja –järjestölle kaksisataaviisikymmentätuhatta kruunua.
Haagin kirjan vahvuus on riipaiseva menetyksen kuvaus. Se tunne kun
tajunnan läpäisee kauhuista suurin. Saa kuulla menettävänsä elämänsä rakkauden
vertautuu ehkä tunteeseen saada kuulla sairastuneensa vakavasti ja kuolevansa
vuoden sisällä.
Haagin kirjan heikkous on alku, jossa Petra lähtee etsimään
itseään pohjoiseen erämaamökkiin. Näin vahvassa kirjassa ei yhtään kiinnosta,
miten Petra ei erota varista harakasta, ei tajua miten komposti käännetään, ei
kiinnosta lukea hänen kirjailijuudestaan, sillä ne kaikki ovat niin ohutta,
niin ohutta verrattuna siihen, miten hajotaan, miten kadotaan ja siinä Martina
Haag on mestari. Hän kohoaa ja vahvistuu kuvatessaan Petran menetystä. Miten
Petra pitää itsensä kasassa, etteivät lapset vain huomaa mitään. Miten hän
pakonomaisesti alkaa laittaa perhealbumeita uuteen järjestykseen kuva kuvalta
ja on aivan varma, että kun albumit on kaikki järjestetty, Anders palaa kotiin.
Miten hän lopulta ymmärtää hakea apua, vaikka ei saa unilääkkeilläkään
nukutuksi. Lopulta pohjoinen luonto parantaa kyvyn tarttua asioihin, sillä
tuntureilla kaikki asettuu mittasuhteisiinsa, mutta on asia, joka ei katoa
koskaan: Ikävä!
Haagin kirjan timanttius on sen raastava menetyksen maku! Jos olet joskus joutunut tahtomattasi hyppäämään pimeään,
tämä kirja koskettaa sinua. Haagin paniikin kuvaus on aivan omaa luokkaansa
eikä sitä ole kirjoitettu ehkä koskaan näin osuvasti. Näin eletynoloisesti.
Henkeä salpasi suru, ikävä ja toisen petos. Onko lupa vaihtaa tähteä kesken
tähdenlennon? Voiko enää koskaan luottaa kehenkään? Voiko itsensä pakottaa
surun läpi?
Minulla on ikävä sitä, kuinka katseemme kohtasivat
ruokapöydän yllä kun jompikumpi lapsista sanoi jotain erityisen suloista. Minulla on ikävä sitä, kuinka kinastelimme kumpi saa lukea ensin sanomalehden kulttuurisivut aamiaispöydässä. Minulla on ikävä sitä, että herään keskellä yötä ja huomaan että joku on ominut
kaikki peitot..Minulla on ikävä hänen nauruaan. Minulla on ikävä hänen epämusikaalisuuttaan. Minulla on ikävä seksiä hänen
kanssaan...Minulla on ikävä sitä kuinka hän soitti musiikkia aivan liian kovalla
laittaessaan ruokaa keittiössä niin että puhuminen kävi mahdottomaksi...Minulla
on ikävä elämäämme sellaisena kuin se oli. Minulla on ikävä kaikkea.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat Annika/Rakkaudesta kirjoihin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Maiju/Kirjojen keskellä
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat Annika/Rakkaudesta kirjoihin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Maiju/Kirjojen keskellä
lauantai 11. helmikuuta 2017
Lumipisara
Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot
ovat pudonneet päivien taa.
Mutta kerran
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.
Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Päivi Koivuranta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)