John Williams: Stoner

Oli talvi, ja Keskilännen kostea sumu leijui matalalla kampuksen yllä. Aamupäivän puolivälissä kuura kiilsi yhä kanukoiden oksilla. Jesse Hallin pylväiden köynnöksissä välkkyi kiteitä. Stonerin palttoonraja oli niin nukkavieru, että hän päätti mennä Sloanen luo ilman sitä, vaikka oli pakkasta. Hän hytisi kiirehtiessään askeliaan ja noustessaan leveät kiviportaat ylös.

Yhdysvaltalaisen John Williamsin teos Stoner (Stoner, Bazar 2015, suomennos Ilkka Rekiaro) voisi hyvin alkaa talvipäivän tapaamisesta Missourin yliopistossa lehtori Archer Sloanen kanssa, kahdenkeskisestä tapaamisesta, jossa luonnontieteitä opiskelemaan tulleen maanviljelijän pojan, William Stonerin, elämä saa ennalta-arvaamattoman suunnan, sillä tapaamisen jälkeen Stonerille valaistuu mentorinsa avustamana, mikä on hänen tiensä. Mutta oikeastaan kaikki alkoi jo silloin, kun Stoner vielä luki maatalouteen liittyviä kursseja pääaineenaan, mutta joihin kuului johdatus englanninkieliseen kirjallisuuteen. Sloane pyytää Stoneria selittämään, mitä tarkoittaa William Shakespearen sonetti 73. Stonerin hämmennyksen edessä Sloane lausuu runon ja yllättäen toistaa sonetin lopun:

Lujittuu rakkaus, kun näet sen,

kun tiedät: aikamme on vähäinen.

Sloanen katse palasi William Stoneriin, ja hän sanoi nuivasti: ”Herra Shakespeare puhuu teille kolmensadan vuoden takaa, herra Stoner. Kuuletteko hänet?”

Ja totisesti Stoner kuulee, sillä hän lopettaa maataloustieteen opintonsa ja aloittaa filosofian ja vanhan ajan historian alkeiskurssit, sekä kaksi englanninkielisen kirjallisuuden kurssia. Kaiken aikaa hän kuitenkin tekee maataloustöitä kesäisin kotitilallaan ja kustantaakseen asumisylöspitonsa, raataa Footen pariskunnan talon töissä rankan työn painaessa ryhdin entistä kumaraisemmaksi nuoresta iästä huolimatta. Sloane luonnollisesti huomaa Stonerin siirtyneen kirjallisuuden laitokselle ja niinpä hän alussa mainittuna Keskilännen sumuisena päivänä osoittaa Stonerille, mihin valittu tie väistämättä johtaa ja viittaus Shakespearen edellä mainittuun sonettiin on kuin sinetti tulevalle:

”Ettekö te muka tiedä, herra Stoner? Sloane kysyi. ”Ettekö te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja.”

”Kuinka voitte tietää? Kuinka voitte olla varma?”

”Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner”, Sloane vastasi iloisesti. ”Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.”

Tavallaan vasta nyt alkaa William Stonerin elämä, sillä sitä ennen hän ei ollut kokenut rakkautta työhön, ei sitä rakkautta, jota hän tunsi kirjallisuuteen ja opettamiseen. William jää valmistuttuaan yliopistonsa opettajaksi. Hän ei useinkaan ehdi miettiä omaa yksinäisyyttään, sillä intohimo työhön vie kaiken. Lopulta hän saa kuitenkin kaksi ystävää, joista toinen kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja toinen, Gordon Finch, palaa, yleten tiedekunnan dekaaniksi. Tämä ystävyys kestää läpi Stonerin vaatimattoman ja työteliään, osin traagisenkin elämän. Aika virtaa, Sloane haurastuu silmissä, kokematon William kosii melkein ensimmäistä naista, joka ulkonaisesti herättää hänen kiinnostuksensa. Edith on tyypillinen etelän tyttö, jonka korkeimmaksi elämän päämääräksi on asetettu avioliitto, mutta valmennus parisuhteeseen muokkaa Edithistä Stoanerin elämänikäisen taakan. Edithistä on kasvanut suojelua vaativa, sisäisesti tuhoava, ulkoisesti hyvin käyttäytyvä nainen, joka ei koe intohimoa mihinkään ja kaikkein vähiten omaan mieheensä:

Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivon, että tilanne kohentuisi. ...joskus yöllä nukkuessaan Edith tietämättään siirtyi Stoneria vasten. Ja joskus noina hetkinä Stonerin itsekuri ja ymmärrys murenivat rakkauden edessä ja hän nousi vaimonsa päälle. Jos Edith havahtui unestaan, hän jännittyi ja jäykistyi, käänsi päänsä sivuun tuttuun tapaansa ja painoi kasvonsa pielukseen suvaitessaan kajoamista; sellaisina hetkinä Stoner suoritti lemmentekonsa niin rivakasti kuin saattoi ja vihasi hätäilyään ja katui kiihkoaan.

Sanomattakin lienee selvä, että kun Edith oli saanut tahtonsa läpi ja pari oli saanut tyttären, Gracen, he etääntyivät niin, että lopulta Stoner nukkui olohuoneessa tai työhuoneessaan. Pian hiljainen kauna, suorastaan viha, täytti kodin ja Edith käytti häikäilemättä Gracea aseena Williamia vastaan. Kaikki mitä paitsi Edith tunsi jääneensä oli Williamin syytä eikä hän arvostanut tämän kiltin, älykkään miehen personaa ollenkaan ihmisenä, vain elättäjäksi ja elämänkulissiksi William kelpasi.

Edellä kirjoittamani valossa voisi tuntua, että Stoner on vain surullinen kirja. Ei mitään näin yksipuolista! Stoner on suurta draamaa, jonka pääosassa olevan miehen elämästä John Williams kertoo rauhallisen melankolisesti kuin todeten, mutta rakkaudella. Melankolian läsnäolo on selvää tässä kirjassa, joka oli John Williamsin kolmas romaani ja ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 1965. Teos miltei katosi ja lopulta unohtui maailman kadonneisiin kirjahelmiin, kunnes siitä vuonna 2003 otettu uusi painos nosti Stonerin tarinan suorastaan ilmiöksi etenkin Euroopassa. Luin itse kirjan heti kun se tuli, mutta halusin hallita tultani, sillä tässä kirjassa on juuri sitä laatukirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. Olen tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä. Eikä tässä ollenkaan kaikki, vaan kun luin Edithistä en voinut olla muistamatta Ian McEwanin kirjaa Rannalla. Mikäli Edith olisi ollut edes älykäs, olisin verrannut teoksen avioliittotragediaa Lionel Shriverin Kaksoisvirheeseen, mutta hänestä ei ollut. Kaiken lisäksi on melankoliaa ja melankoliaa: Stonerin melankolia ammentaa samasta lähteestä kuin Siri Hustvedtin loistava Kaikki mitä rakastin. Eikä tässä kaikki, sillä Stonerin elämä ei ollut vailla iloa: Kirja on kertomus myös intohimosta. Tapahtuu se, mistä kirjailija Aksel  Sandemose on sanonut: ”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”

Siellä missä on rakkautta ja intohimoa, siellä pitää majaansa myös viha. Stonerin mentorin Archer Sloanen seuraajaksi tulee Hollis Lomax ja nyt tapahtuu tavallaan se ’virhe’, jonka Stoner olisi vähemmän tarkkana yliopistomiehenä voinut välttää. Ellei hän olisi tehnyt yhtä tiettyä tekoa, hän ei olisi saanut Hollis Lomaxista ikuista vihamiestä, joka ’söi’ hänen voimiaan ja vanhensi häntä ennenaikaisesti. Philip Rothin kirjassa Ihmisen tahra, klassisten kielten professori Coleman Silk tekee yhden ainoan sanavirheen, joka tuhoaa Silkin elämän kohtalokkaasti. Tavallaan sama tapahtuu nyt, mutta omantunnontarkkana ja velvollisuudelle omistautuneena Stoner ei voi muuta kuin nousta vastustamaan Lomaxia ja sen jälkeen...

John Williamsin romaanista sanottua:

”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kullut.”  - The New Yorker –

”Olen ihmeissäni, että näin hyvä romaani jäi ilman laajaa huomiota niin pitkäksi aikaa.” – Ian McEwan –

”John Williamsin Stoner on jotain harvinaisempaa kuin vain suuri romaani – se on täydellinen romaani, niin hyvin kerrottu ja kauniisti kirjoitettu tarina, niin syvästi liikuttava, että se salpaa hengen.” – The New York Times –

”Loistava, surua kaikuva romaani.” – Julian Barnes -

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta, josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.

*****

William Shakespeare, 73. sonetti, suomentanut Aale Tynni

John Williamsin Stoner ilmestyy 26.2.2015.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu  Suketus Katja/Kirjojen kamari  Maria/ Sinisen linnan kirjasto  Krista Katri  Susa Maija/ Kirjojen keskellä,  Elina/Luettua elämää, Mustikkakummun Anna,  Annika/Rakkaudesta kirjoihin,  Kaisa Reetta,  Laura/Lukuisa  Katja/Lumiomena  ja Jonna/Kirjakaapin kummitus

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Valeakaasioiden oksien välistä – äiti oli aina nähnyt niissä viattomuuden kauneutta ja kiinnittänyt keväisin Thomasin paidankaulukseen valkoisen kukan, jonka oli määrä tuottaa onnea – auringonvalo hiipi varkain pöydälle ja kuvioi läsnäolijoiden kasvot. Päydällä oli kakkulautasia, limonadilaseja ja ruukullinen Berliner Weisse –vehnäolutta, ja pöytien välissä kulkevilla kapeilla käytävillä kiertelivät...Mikä on paras tapa nauttia kauniista kesäpäivästä? Seurata valon leikkiä: lehvistö on auringonsäteiden seppelöimä, pöytien alla kivet säkenöivät, leikkivät lapset ja koirat ovat auringon kultaamia.

Mikä antoisa kirjallinen sattumus olikaan kohdata Nir Baramin teos Hyviä ihmisiä (Gute Leute, Otava 2014, suomennos saksasta Anja Meripirtti), sillä käsitteleehän kirja, tämän vuoden kolmas minulla, jälleen kerran kahta itseäni eniten kiinnostavaa historiallista aihetta, kansallissosialismia ja bolsevismia, kahden samanaikaisen diktaattorin, Hitlerin ja Stalinin, järjestelmien syntymistä ja ihmisiä koneistojen rattaissa. Erityistä tässä kirjassa on minulle juuri nyt se, että jälleen kerran olen Neuvostoliitossa Stalinin vainoamien ’runoilijoideni’ parissa, he kaikki, Anna Ahmatova mukaan luettuna, tässäkin kirjassa, mutta olihan Stalin Metsäkauriissakin. Vainon lonkerot ylsivät Unkariin...ja paljon sitä pidemmälle. Miten suorastaan pirullisen lahjakkaasti Baram tuokaan esiin ihmisen heikkouden sekä antautua pahalle, kuin hänen yrityksensä sulkea siltä silmänsä. Kirja alkaa Berliinistä syksyllä 1938, kun Thomas Heiselberg katselee kotinsa ikkunasta, miten heidän entinen palvelijansa ja hänen äitinsä uskottu, juutalainen rouva Stein lähestyy taloa yllään sama turkki kuin silloin kun tämä oli lähtenyt talosta viimeisen kerran. Thomas, joka on lähdössä pitämään puhetta Daimler-Benzin johtajille amerikkalaisen Milton-Groupin puolesta myydäkseen saksalaisuuden tuntemustaan ja edetäkseen markkinatutkimuksen neuvonantajasta paljon ylemmäs...Lennokas, innokas, innovativiinen Thomas, joka julistaa:

Karkotamme tieltämme kaikki kilpailijat. Berliiniläinen, joka kohottaa katseensa taivaalle, saa nähdä vain mainoslauseita, valomainoksia, lentokonekirjoitusta ja tarvittaessa vaikka lintuja, joissa lukee ’Woolworth’.

Thomas, joka oli sallinut rouva Steinin jäädä sairaan äitinsä seuraksi, kunnes hän tulisi kotiin. Thomas, joka tiesi niin paljon, mutta joka toisinaan koki heikotusta tummien harsojen laskeutuessa hänen silmiensä eteen, kaiken muuttuessa vain varjoiksi. Thomas, jolla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä yö oli alkamassa...

Samaan aikaan Leningradin syksyssä 1938 nuori Saša viettää iltaa runoilijavanhempiensa ja näiden jo vainottujen kirjoihin joutuneiden ystäviensä kanssa. Kaikki keskustelu pyörii paikalla olevien tai jo pidätettyjen ympärillä. Brodski vaikuttaa johtavan puhetta, paljon väittelyä ja kiistelyä siitä kenen puoleen pitäisi kääntyä sen ja sen pidätetyn ystävän tapauksessa. Kaikki ovat tunteneet toisensa kauan, mutta Isä Aurinkoisen luomassa maailmassa kukaan ei voi luottaa kehenkään, jopa oma veli tai lapsi voi olla kavaltaja. Saša, toveri Veissberg, ei halua alistua pelossa odottamiseen ja nyt hän pelkää eniten Nadjaa, joka ei kaihda sanomasta mitään. Häntä, joka oli kirjoittanut Izvestijan päätoimittajalle, toveri Buharinille: ”Kahdesta metristä kylmää lattiaa, ikkunasta likaiselle sisäpihalle ja pienestä rautasängystä, olen valmis naimaan vaikka hevosen.” Saša oli aivan varma, että Nadja tai sitten joku muu vetäisi heidät kaikki kuolemaan. Hänen perheensä, isänsä, äitinsä ja veljensäkin. Ja niinpä...hänellä on vain kaksi mahdollisuutta: kuolla tai muuttua eri ihmiseksi.

Israelilaisen Nir Baramin teos Hyviä ihmisiä on hänen neljäs romaaninsa. Kirja herätti ilmestyessään hämmennystä ja jopa pahennusta. Varmaan lukijat hämmentyvät maailmassa kerta kerran jälkeen huomatessaan, että kuka vain meistä on valmis myymään vaikka rakkaansa voidakseen itse selviytyä. Se on ihmisen luonto. Baramilta on rohkeaa kertoa se omassa maassaan ja laittaa oma kansansa, juutalaiset Thomas ja Saša, hyvät ihmiset, pahan palvelukseen. Kirjan luvut siirtyvät kuin toisiinsa liudentuen Berliinistä Leningradiin, Varsovasta Brestiin toisen maailmansodan aikana. Suorastaan draamallisen sillan Baram rakentaa kirjoittamalla Thomasin ja Sašan kohtaamaan toisensa yhteisen työprojektin merkeissä Brestissä helmikuussa 1941, hetkellä, jolloin he molemmat vielä roikkuvat viimeisillä voimillaan kiinni siinä elämäntoivossa, joka on tuonut heidät näin pitkälle, näin kauas pois kaikkien niiden luota, jotka ovat heitä joskus rakastaneet.

Päivä-yö, kesä-talvi  ne ovat vain aikaa turmeluksen taivaan alla,

aikaa joka ahdistaa meitä,

johon olemme kahlittuina kuin koirat koppeihinsa.

Tämän sinä varmaan olet ymmärtänyt:

Kukaan meistä ei enää ikuisuuksiin ole elänyt.

*****

Otavan sininen kirjasto Leena Lumissa

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2014

Valitsemme jälleen Blogistaniassa vuoden 2014 parhaat kotimaiset, ulkomaiset, lasten- ja tietokirjat. Koska olen itse lukenut viime vuonna lastenkirjoja muilta vuosilta ja muutenkin vähän, en osallistu nyt Kuopukseen, mutta kolmeen muuhun kylläkin.

Lukijoille haluan tähdentää, että huomatkaa, kun katsotte vuoden 2014 parhaitani, lukuvuoteni paras kirja eli Jänis jolla on meripihkanväriset silmät  on vuodelta 2013! Lisäksi eräs huomattava tietokirja, johon palaan vielä myöhemmin toisessa yhteydessä, oli edellisvuodelta. En ole osannut ennakoida lukemisiani Blogistanian äänestystä miettien, vaan olen valinnut lukemiseni kulloisenkin hetken mukaan ja joskus etenkin tietokirjalle haluaa suoda enemmän aikaa.

Valitsen Finlandia-ehdokkaani näin:

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys  3

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano   2

Tanja Pohjola: Lintu pieni   1

Valitsen Globalia-ehdokkaani näin:

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet   3

Silvia Avallone: Teräs   2

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa   1

Valitsen Tieto-ehdokkaani näin:

Agneta Rahikainen: Edith Runoilijan elämä ja myytti   3

Ella Räty&Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha   2

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja   1

Lukuvuosi 2014 oli yllättävän laadukas: toivokaamme tämän aallon jatkuvan!

Love
Leena Lumi

PS. Tosimoka, jota en aio salata: Olisin voinut osallistua Kuopukseen Aution Varjopuutarhalla, josta pidin niin paljon, että luetutin sen myös opetusalan ystävälläni ja sen jälkeen sen luki hänen 15 vee tyttärensä. Huikea kirja, joka ei ansainnut minulta tätä. Olen niin pahoillani..., että unohdin.

PPS. Lukekaa täältä Kaisa Reetan arvio kirjasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät!

Tuumailua ja tuunailua

Nyt tammikuisena lauantaina, kun ulkona puut ja pensaat ovat kuin valkoista unelmaa, männytkin kuuran paksusti kuorruttamat, tekee mieli vähän tuumailla sekä esitellä kolmesta maalaukseen tulevasta tuolista, ne kaksi valmista. Tuolit kuuluvat pöytä&tuolisarjaan, jonka ostin ensimmäisellä opintolainallani muutettuani lapsuudenkodista omaan asuntoon. Ne palvelivat aktiivikäytössä kauan vihreinä, se kauhea 70-luvun vihreä!, mutta sitten maalasin ne sinisiksi, jonka värisinä ne jatkoivat vielä täällä saarikodissamme. Vasta keittiöremontin yhteydessä hankimme uuden ruokapöydän, jossa jatkolevy ja neljä tuolia. Siis näille tulee käyttöä lisätuoleina sekä keittiön että olohuoneen ruokapöytien ääressä, kun ruokailijoita on enemmän.

Olemme aika otettuja tästä tuolien sävystä, jonka nimi on Pioni. Ei ihan pinkki, vaan aavistus vanhaa roosaa mukana. Nyt maalaus jää hetkeksi seis, sillä emme pysty päättämään kolmannen tuolin väriä: Sama Pioni vai tuo keittiökaapistojemme vihreä? Huolet ovat pienet, jos muuta ei ole kuin tuolien värisävyjen miettiminen, mutta ei se ihan näin ole. Lähdin blogipaussille sekä siksi, että tarvitsin oikeasti netistä lomaa, myös siksi, että perheessämme on menossa murros: Minua tarvitaan nyt enemmän muualla kuin blogistaniassa. Huomaan kuitenkin tekeväni hivuttavaa paluuta, vaikka ei vielä olekaan aika. Sen kuitenkin kerron, että voi tulla pidempiä poissaoloja, joita en ala selittelemään, vaikka se onkin ollut tyylini. Poikkeus vahvistaa säännön ja nyt on sen poikkeuksen aika.

Tässä Pioni likeltä. En voi aavistaa, miltä tämä näyttää kunkin näytöllä, mutta livenä tämä on täydellinen.

Huvittaa tuo basilikaparka! Meillä on aina basilikaa, mutta tuosta on juuri leikattu paljon tomaatti-mozzarellasalaattiin ja täältä ei ihan yhden yrtin takia lähdetä kaupoille, saarelta. Sellainen Fiskarsin yrttilaite valoilla olisi kova sana tässä keittiössä.

Luen nyt paljon, mutta en enää sudenhetkeen. Erikoista alkuvuoden kirjoissa on nyt se, että ne kaikki voisivat olla loppuvuoden kuumassa ryhmässäni, mutta hillitsen nyt sanomasta sitä niin kauan kuin pystyn. Luen parhaita kirjoja peräkkäin ehkä enemmän kuin koskaan ennen! Mitä tulee viime vuonna lukemiini ja 2014 ilmestyneisiin kirjoihin, niin maanantaiksi klo 10 olen ajastanut omat listani Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Osallistun tänä vuonna Blogistanian Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Se, että rauhoituinko lomallani jää nähtäväksi. Joka päivä paitsi kovalla pakkasella on tehty reipas sauvakävely haastavassa maastossa, pakkaspäivinä olen hyötykäyttänyt takkahuoneen kuntopyörää. Kirjastossa on käyty ja sitten kuin tähdenlentona sain eräältä lukijaltani pari runoa ja ihastuin niihin sataa. Minä runohullu en ollut tajunnut, että naisella William Shakespearen sonettien takana eli tuon loistavan kirjan suomentajalla ja toimittajalla, Kirsti Simonsuurella, on omaakin tuotantoa. Nyt odotan pääkirjastosta Simonsuuren teoksia. Ihanaa saada sekä kirja- että runovinkkejä lukijoiltani!

Lumoavaa lumista tammikuun viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti! Tähdet kanssanne...

Love
Leena Lumi

Luvatut lisätuunaukset

Magda Szabó: Metsäkauris

Oletko sinä koskaan katsellut torvipensasta, tiedätkö, millaisia ovat torvikukat? Isä voisi sanoa sinulle sen tieteellisen nimen, minäkin tiesin sen kerran, mutta en saa sitä nyt mieleeni. Jos olisit kerrankin käynyt Puutarhakadulla, niin tietäisit miltä se näyttää, se on valtava kiemurainen köynnöspensas, ja sen kukat ovat kuin pieniä suppiloita. Mennessäni ensi kertaa Angélan luo hän seisoi takorautaisen aidan takana ja odotti ja tähyili minua, ja silloin hänellä oli huuliensa välissä punainen torvikukka.

Unkarilaisen kirjailijan Magda Szabón Metsäkauris (Die andrere Esther, WSOY 1962, suomennos saksasta Aarno Peromies) piirtää mitään kaihtamatonta kuvaa nuoren naisen, Eszerin, sielusta, elämästä, kasvusta, rakkaudesta ja vihasta. Unkaria lähestyy Neuvostoliiton miehitys ja lopulta Stalinin kuvia kaikkialla, mutta Metsäkauriissa se on vain  Eszerin kulissia, sitä näyttämöä, jossa hän esiintyy niin näyttelijänä, kuin ihmisenä. Vanhempiensa ainoana lapsena Eszer alkaa havainnoida heidän perheensä erityisyyttä, sitä perhettä, jossa köyhyys  on niin syvää, että se jättää ikuiset jälkensä hänen oikeaan jalkaansa, sitä outoa köyhyyttä, jossa äiti, omaa sukua von Marton, soittelee päivät pitkät flyygeliä, vaikka kohta isä herää ja odottaa saavansa edes yhden keitetyn munan. Kiltti, hyvä isä, asianajaja, joka nukkuu päivät ja hereillä olonsa hetket viettää puhuen rakkaille kasveilleen. Jo varhain Eszer huomaa, että hänen vanhempansa eivät ole kuin muiden. He eivät välitä menestyksestä, he eivät isosti huomaa edes ainoaa lastaan, mutta heillä on toisiaan kohtaan intohimo, jonka tiheyttä ei edes oma lapsi voi ylittää. Tuollaisen rakkauden kohdatessaan tietää, että kun toinen lähtee, ei toinen halua jäädä, vaan seuraa kohta perässä:

Isäni kuollessa minä vain epäilin, mutta kun äitinikin sitten kuoli, tiesin jo aivan varmasti, etten ollut merkinnyt vanhemmilleni mitään ja että he olivat olleet tärkeitä vain toinen toisilleen.

Olin heille aivan tarpeeton, mutta toisaalta kuitenkin perin tärkeä; he tarvitsivat kipeästi minua, minun molempia käsiäni, minun jänteviä, vikkeliä jalkojani...Kun lausun sanan avioliitto, ajattelen aina äitiäni ja isääni, ja kun sinä näit minut näyttämöllä tai elokuvissa morsiamena, huntu ja seppele päässä, et koskaan nähnyt minua, vaan äitini, hän hymyili niin kauniisti ja innoittuneesti, kun hän toisinaan otti kaapista silkkipaperiin käärityn morsiusseppeleensä ja asetti sen hiuksilleen.

Vahva, jäntevä, taipumaton Eszer oikean jalan kipeine liikavarpaineen. Eszer, jonka kaikki tuntevat hullun asianajan tyttärenä, mutta joka itse tietää vielä valloittavansa suurimmat näyttämöt, kulkee kohti tähteään kuuma vihan laava suonissa virraten. Kiitos isoisän, joka oli perustanut lyseon, Eszer saa vapaaoppilaspaikan, jonne hän kulkee kaikki vuodet Irma –tädin liian pienissä kengissä ja lopulta kengissä, joista varpaankärjet on leikattu auki. Kiitos esi-isä Encsyn, Eszer saa vapaaoppilaspaikan myös yliopistosta ja hän pärjää niin hyvin, että voi käyttää älykkyyttään hyväkseen: Opettaa muita ja ansaita muutaman pengön. Opettaa vaikka ketä. Opettaa vaikka Angelaa, enkelimäistä neitoa, jota kaikki monin tavoin tukivat ja hemmottelivat, Angelaa, jonka isä oli myös asianajaja ja jolla oli veli Emil.

Jatkan lukemista, en voi lopettaa. Tarina valuu vereeni ja saa sen kiehumaan. Olen itse kuumaa laavaa...olitko sinäkin sitä, Maaria, kun kirjaa minulle suosittelit? Miksi Metsäkauriin takannessa lukee, että ’sen päähenkilö on muotokuva meidän aikamme ihmisestä, jonka ulkokuoren alta paljastuva naishamo on traagisuudessaan ajaton.’ Eivät naiset elä vihasta. Miehet aloittavat sodatkin. Ei kukaan nainen voi vihata tyhjästä toista, ei sellaista kuin Angéla. Eihän? Ei voi vihata häntä, joka on kuin viattomuuden ja hyvyyden ruumiillistuma. Kuin kiiltokuvavihon enkeli, joka ei pahasta tiedä. Maailman kaiken uhrivalmiuden papitar. Mutta...

Sinä liikahdit, heräsit virkeänä, ikään kuin et olisi nukkkunut vain neljännestuntia, vaan koko yön. Vedit pääni viereesi tyynylle, lausuit jonkin runosäkeen, sormeilit tukkaani, ja niin sinä sitten nukahdit jälleen. Silloin minun olisi pitänyt herättää sinut ja sanoa, että olin vihannut Angélaa siitä hetkestä lähtien, jona näin hänet ensi kertaa, vihanut kaiken aikaa, valveilla ja unessa, aina, ja että minä vihaan häntä vielä kuollessani, ja jos elämä jollakin tavalla jatkuu kuoleman jälkeen, silloinkin vihaan häntä vielä.

Magda Szabón Metsäkauris ammentaa vihan lähteestä. Viha on se tuli, jolle Eszer palaa voimatta itselleen mitään.  Sitä hän ei halua paljastaa edes miehelle, jota rakastaa enemmän kuin rakasti isäänsä. Hänelle viimeksi, sillä miehen oli tajuttava, miten:

Olin mykkä ja puolustuskyvytön niin kuin eläin, joka kulkee vieressäsi kadulla, silloin tällöin se katsoo sinuun ja vikisee, mutta sinä et ymmärrä sitä. ...rukoilin sinua: älä anna minun katsoa taakseni, sillä minä vajoan menneisyyteeni, jos näen sen jälleen...Sinä olit minulle taakka, mutta en voinut päästää sinua luotani. Sinä kuuluit minulle.

Jos ajattelen hetkeäkään, vaikka olen nyt rauhoittanut itseäni jo kolme yötä ennen kuin aloin tätä tekstiä kirjoittaa, jos ajattelen, kuka suomalainen kirjailija, sellainen, jota olen lukenut, pystyisi tällaiseen tekstiin, mieleeni tulevat Riikka Pelo, Maija Muinonen ja Maaria Päivinen. Pelon Jokapäiväinen elämämme on niin tiheä kahden erilaisen naisen, äidin ja tyttären sisäisistä tunnoista, rankoistakin, että kyllä Riikka. Ja Muinosen Mustat paperit sisältää saman kauhistavan naisen sisäisen elämän sekä vihan että kärsimyksen, kyllä: kärsimyksen!, sillä hehän kärsivät molemmat sekä Muinosen Ann että Magdan Eszer! Päivinen puolestaan on kirjoittanut Pintanaarmuja kirjassaan Annan rakkaudesta ja kärsimyksestä, mutta myös vinkannut minulle sekä Mustat paperit että Metsäkauriin. Kiitos Maaria! Näin tiheää ja vahvaa, näin uskallettua. Tätä tapahtuu, tätä on, että viha ja rakkaus ikuisessa intohimovalssissaan kunnes finaalissa Valse Triste...

Sinun muistosi olivat minulle myrkkyä.

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Olen syntynyt samana vuonna kuin Charlie Chaplin, Tolstoin Kreuzer-sonaatti, Hitler, Eiffel-torni ja kaiketi Eliot. Sinä kesänä, 1889, Pariisi vietti Bastiljin valloituksen satavuotisjuhlaa. Syntymäyönäni, 23. kesäkuuta vietettiin ja vietetään yhä ikivanhaa juhannusjuhlaa. Sain nimen Anna isoäitini Anna Jegorovna Motovilovan muistoksi. Hänen äitinsä, tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Tšingis-kaanista. Otin tuon nimen kirjailijanimekseni osaamatta kuvitellakaan, että minusta tulisi venäläinen runoilija.

Jelena Kuzminan teos Anna Ahmatova koditon (Razorjonnyi dom, Otava 1992, suomennos Eila Salminen, runojen suomennokset Marja-Leena Mikkola ja osa Pentti Saaritsan) on kirja, joka minun olisi tullut ehdottomasti lukea ihan ensimmäiseksi, mitä Ahmatovasta sitten olenkaan lukenut. Toisaalta nyt, kun olen liekkinä palanut kirjasta Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Anna Ahmatova Valitut runot, Kuzminan teos täydentää puuttuvia aukkoja, tuo Ahmatovan läheiset likemmä ja paljastaa, mistä lähteestä ammentaa omaääninen, ahmatovalainen kohtalokkuus...

Alun sitaatti on Ahmatovalta, jossa hän taidokkaasti sitoo itsensä osaksi 20. vuosisadan virtaa, jota ei niin vain voida unohtaa ja vaieta kuoliaaksi vanhentuneena loppusoinnullisten ruonojen kirjoittajana. Sitaatti paljastaa Ahmatovassa läpi elämän kulkeneen majesteettisen luonteen ja ryhdin, jota eivät pystyneet tuhoamaan edes Stalinin teot, vuosikymmenet pelon alla, hänen julkaisujensa kieltäminen ja häpäisy, eivätkä todistajana seisomiset, kun häneltä vietiin runoilijakollega ja rakastettu toisensa jälkeen vankileirien saaristoon. Ja myös oma poika. Ahmatovan mielestä pako maasta oli häpeä:

En ole niitä jotka hylkäsivät maan

ja jättivät sen vihollisen armoille.

En luovuta heille laulujani,

imartelijain ääntä en tahdo kuulla.

Anna Ahmatovan runoilijalaatu hyvästeli symbolismin ja lähti Ilta –kokoelman myötä kulkemaan läheisimpien runoilijaystävien kanssa kohti akmeismia, josta löydätte tyhjentävän analyysin Marja-Leena Mikkolan alkusanoissa Anna Ahmatovan runous kirjasta Anna Ahmatova – Valitut runot. Sen sijaan Kuzminan kirjassa pääsemme niille alkulähteille, joissa Osip Mandelštam, Nikolai Gumiljov ja monet muut Ahmatovan ikiaikaiset ystävät liittyivät runoilijakiltaan. Gumiljovista tuli myös Ahmatovan ensimmäinen aviomies ja hänen ainoan lapsensa isä. Nikolai ja Anna jakoivat Tsarskoje Selon muistot, yhteisen palon uuteen runouteen, mutta heistä tuli myös saman alan taiteilijoina toistensa kilpailijat – muiden silmissä, ei Annan mielestä, joka toteaa: ”Olimme ystäviä ja syvällä sisimmässämme paljon velkaa toisillemme.”

Ahmatova oli kuin syntynyt akmeismiin, jossa ei katsota pilviä vaan sielun tunnot tuodaan esiin esineiden, usein arkistenkin kautta. Tunteita voivat kuvata vaikka Neva, lumi, lyhdyt, Pietari, peilit, puku, jäämurska, lumikellot... Ahmatovan ehkä tunnetuin akmeistinen runo on Laulu viimeisestä kohtaamisesta, jossa naisen hajamielisyys hansikkaan vetämisestä väärään käteen kertoo enemmän naisen tunnetilasta kuin hansikkaasta:

Suojaton sydän kylmeni,

mutta kevein askelin lähdin.

Vasemman käden hansikkaan

vedin oikeaan käteeni.

Jelena Kuzminan kirja kantaa niin montaa menneen maailman tasoa Ahmatovan kautta, että koen runsauden huumaa niin Annasta itsestään kuin niin monista tuon aikakauden kuuluisista ja vainotuista runoilijoista aina Boris Pasternakista Josif Brodskyyn. Tosin runoilija ja kääntäjä Pasternak järisytti koko maailmaa ainoalla romaanillaan, joka ei ole vähempää kuin Nobel-palkittu Tohtori Živago! Katsokaamme kirjan kantta, jossa on Amedeo Modiglianin Ahmatovasta piirtämä kuva. Taiteilija antoi niitä Ahmatovalle kuusitoista, mutta vallankumouksessa ne tuhoutuivat yhtä lukuunottamatta ja se on juuri kannen kuva. Voi vain ihmetellä, mitä kaikkea mahtuu vuosiin noista kuvista hetkeen, jolloin enää yksi ylväs Ahmatova-piirros on jäljellä. Siitäkin kertoo Kuzminan teos, sillä Isä Aurinkoinen alkaa vainota sekä tuhota älymystöä ennen kokemattomalla tavalla. Monet runoilijat joutuvat silmätikuiksi. Vuodesta 1925 Ahmatovan runoja ei enää julkaista, mutta 1935, poikansa Levin ja miehensä Puninin ollessa pidätettynä, hän alkaa salaa kirjoittaa Requiemiä...

Sinut vietiin aamunkoitteessa.

Kuin ruumista sinua saatoin.

Lasten itku huoneen pimeydessä,

Neitsyen edessä valuva kynttilä.

Huulillasi ikonin kylmyys,

otsalla kuolemanhiki...En unohda!

Kremlin muurien juurella

ulvon kuin streltsien vaimot.

Kaksoissiskonaan Ahmatova piti runoilija Marina Tšvetajevaa, joka oli vastentahtoisesti palannut Ranskasta Neuvostoliittoon miehensä ja tyttärensä perässä. Näen heidät seisomassa lumisateessa, kaksi runoilijasisarta, joista toinen, Marina, ennustaa kaiken tuhon, mikä on tuleva ja varoittaa ystäväänsä. Toinen, Anna, ojentaa suoran ryhtinsä niin, että hän on melkein takakenossa ja ilmoittaa kohtalokseen toimia todistajana. Hän todistaa monien viemiset ja tuhon, mutta jää henkiin kertoakseen siitä aikanaan maailmalle. Näin käy. Vain Marina ei aio jäädä odottamaan kohtaloaan, kun mies on jo teloitettu ja tytär ties missä. Elokuun 31. päivänä 1941 Marina hirttäytyi Jelabugassa. Näin olivat heidän roolinsa: Ennustaja, joka osui oikeaan ja todistaja, joka kesti rakkaitttensa murhat kärsien, mutta voidakseen todistaa.

Pietari oli Ahmatovan kaupunki, se kaupunki, jota hän hengitti, josta hän kirjoitti. Vallankumouksen jälkeen kurjuus leimasi kuitenkin elämää ja niinpä Ahmatovakin joutui töihin Maatalousinstituuttiin saadakseen palkakseen halkoja. Anna ei valittanut, hän seisoi kansansa rinnalla ja jakoi viimeisenkin leipäpalansa nälkäisen kanssa. Kodittomuus syvensi Ahmatovan ahdinkoa, sillä lähdettyään Gumiljovin luota, hän tunsi menettäneensä ikiajoiksi kodin. Annan osoite vaihtui tiuhaan ja hän asui vuorotellen eri ystäviensä luona. Leningradin (Pietarin) piirityksestä hänet evakuoitiin jo syksyllä 1941 aluksi Moskovaan ja monen mutkan kautta Taškentiin, jossa hänen kanssaan oli etenkin Osip Mandelštamin puoliso Nadežda Mandelštam. Huolimatta evakkoudesta, sairauksista ja muusta, Taškentista muodostui Annalle jonkinlainen eheytyminen, jolloin hän alkoi kirjoittaa elämäkertaansa.

Kuzminan kirjassa on runsaasti kiehtovia mustavalkoisia valokuvia. Ne kertovat jopa sanoja paremmin monen kohtalosta, sillä silmistä ei voi erehtyä. Anna itse oli hyvin kuvauksellinen loppuun asti, mutta hänelläkin kovat vuodet söivät sielun peilejä, jonne suru oli muuttanut pysyvästi. Kiinnostavia kertojia, aikalaistodistajia, teoksessa on paljon. Erittäin kiehtova on Lidia Tšukovskaja (1907-1996), jonka teos Vajoaminen on lukemisen väärti. Anatoli Naiman puolestaan oli Ahmatovan nuori ystävä, joka 1960-luvulla toimi omasta halustaan Ahmatovan sihteerinä. Naiman on muistelmissaan selittänyt Ahmatovan elämäntyyliä: huono-osaisuus elämän normina. Tähän tietysti liittyi ikuinen kodittomuus eli ei paikkaa, jossa häntä olisi odottanut joku perheenjäsen. Edes Stalinin kuolema ei tuonut poikaa leireiltä ja kun Lev Nikolajevitš vihdoin vapautuu, ei äidin ja pojan välille syntynyt koskaan ymmärrystä ja läheisyyttä, sillä Ljova syyttää äitiään monesta alkaen lapsena hylkäämisestä. ”Missä ilmeni touhuamisesi?” kysyi poika, kun Anna kertoi, miten oli yrittänyt saada poikaansa vapaaksi.

Lopulta Anna Ahmatovaa huomioitiin niin Italiassa kuin Oxfordin yliopistossa, jossa hänelle myönnettiin kunniatohtorin arvo.  Anna matkusti itse paikan päälle vaikka tunsi itsensä jo vanhaksi ja kaiken kuin liian myöhään tulleeksi. Eräänlainen onnenpesä löytyi kuitenkin kirjailijaliiton 1955 Ahmatovalle antamasta pienestä huvilasta Komarovon (Kellomäen) kylästä Karjalasta. Kun luen miten Kuzmina kirjoittaa Annan siitä lähtien viettäneen siellä melkein kaikki kesät ’ahmatovalaisen askeettisesti ja ahmatovalaisen täyteläisesti’ en voi välttyä näkemästä hänen seuranaan kaksoissisarta Marina Tšvetajevaa...

Anna Andrejevna Ahmatova kuoli maaliskuun 5. päivänä 1966.

Puun lehti lentää, tuuli / ujeltaa yksikseen / jäänpintaa pitkin.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Elina/Luettua elämää

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Tänään tapahtui jotain sellaista, jota ette halua tietää...ainakaan kaikkea siitä. Annan pikkuvinkit: Taloon tuodut valokuitukaapelit, Lumimiehen into saada ne käyttöön supernopeine yhteyksineen ja muine kotkotuksineen, vaikka minä nimenomaan sanoin, että talon eniten käytetty kone, tämä minun rakas, vanha, mutta vahva työkoneeni selviää kaikesta muusta, mutta ei hänen ns. 'uudistuksistaan'. Kun h-hetki koitti, minä en päässyt edes sähköpostilleni. Se ei toimi vieläkään, ehkä ei enää koskaan, joten jos nyt tapahtuu pahin, kun tilattu asiantuntija vihdoin meille keskiviikkona ehtii, niin ainakaan en ikinä katsele palkissani mitään keskeneräistä 'tähän tulossa' lupausta, vaan naputan nyt tämänkin unelmani valmiiksi. Miettikää vähän, miltä tuntui tänään kuulla naapurien sanovan, että 'eivät he mokomaa ota muuta kuin valmiustilaan asti, vanhoilla mennään, ne pelittävät'...Olen täysin samaa mieltä, mutta ravut, joiden nouseva merkki on härkä, runnovat kaikki ideansa läpi, vaikka talo kylpisi kyynelissä. En pysty millään kuvailemaan, miten tätä tässä nyt kirjoitan, mutta en ainakaan sillä lelulla, iPadilla, enkä oikeasti edes omallani tai läppärillä, vaan... No eipä mitä, minusta tällainen loma on rasittavaa ja odotan vain sitä kirjallista lupausta, että tästä lähin minä päätän teknisistä ratkaisuista! Otavan Sininen Kirjasto on yksi suosikkikirjastoistani, toivottavasti teidänkin, olkaa hyvät:

 Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann

Carol Shields: Ellei

Carol Shields: Rakkauden tasavalta

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan: Sovitus

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwan: Amsterdam

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Polte

Ian McEwan: Rannalla

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus

Ian McEwan: Ajan lapsi

Ian McEwan: Makeannälkä

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Richard Yates: Revolutionary Road

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Ian McEwan: Lapsen oikeus 

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta 

Javier Marías: Rakastumisia

Carol Shields&Blanche Howard: Kuiva kausi

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Michael Ondaatje: Divisadero

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests, Otava 2017, suomennos Marianna Kurtto)

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran ( Det var vi, Otava 2018, suomennos Jaana Nikula)

Anne Svärd: Vera (Vera, Otava 2018, suomennos Jaana Nikula)

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (Menn i min situasjon, Otava 2019, suomennos Katriina Huttunen)

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (Memories of the Future, Otava 2019, suomennos Kristiina Rikman)

Anne Svärd: Jackie (Jackie, Otava 2021, suomennos Jaana Nikula)

Tietysti nälkä kasvaa syödessä ja Tammen keltainen kirjasto sekä WSOYn Aikamme kertojia voisivat olla seuraavat kirjastot, mutta sitä ennen paljon kirjoja ja vähän muutakin. Olettehan huomanneet, että Teemakirjastot Leena Lumissa löytyvät blogiini lukemat kirjat aihealueittain. 

sinisin kirjaterveisin
Leena Lumi