Oli talvi, ja Keskilännen kostea sumu leijui matalalla
kampuksen yllä. Aamupäivän puolivälissä kuura kiilsi yhä kanukoiden oksilla.
Jesse Hallin pylväiden köynnöksissä välkkyi kiteitä. Stonerin palttoonraja oli niin nukkavieru, että hän päätti mennä Sloanen luo ilman sitä, vaikka oli pakkasta. Hän hytisi kiirehtiessään askeliaan ja noustessaan leveät kiviportaat ylös.
Yhdysvaltalaisen John Williamsin teos Stoner (Stoner, Bazar
2015, suomennos Ilkka Rekiaro) voisi hyvin alkaa talvipäivän tapaamisesta Missourin
yliopistossa lehtori Archer Sloanen kanssa, kahdenkeskisestä tapaamisesta,
jossa luonnontieteitä opiskelemaan tulleen maanviljelijän pojan, William
Stonerin, elämä saa ennalta-arvaamattoman suunnan, sillä tapaamisen jälkeen
Stonerille valaistuu mentorinsa avustamana, mikä on hänen tiensä. Mutta
oikeastaan kaikki alkoi jo silloin, kun Stoner vielä luki maatalouteen
liittyviä kursseja pääaineenaan, mutta joihin kuului johdatus englanninkieliseen
kirjallisuuteen. Sloane pyytää Stoneria selittämään, mitä tarkoittaa William Shakespearen sonetti 73. Stonerin hämmennyksen edessä Sloane lausuu runon ja
yllättäen toistaa sonetin lopun:
Lujittuu rakkaus, kun näet sen,
kun tiedät: aikamme on vähäinen.
Sloanen katse palasi William Stoneriin, ja hän sanoi nuivasti:
”Herra Shakespeare puhuu teille kolmensadan vuoden takaa, herra Stoner.
Kuuletteko hänet?”
Ja totisesti Stoner kuulee, sillä hän lopettaa
maataloustieteen opintonsa ja aloittaa filosofian ja vanhan ajan historian
alkeiskurssit, sekä kaksi englanninkielisen kirjallisuuden kurssia. Kaiken
aikaa hän kuitenkin tekee maataloustöitä kesäisin kotitilallaan ja
kustantaakseen asumisylöspitonsa, raataa Footen pariskunnan talon töissä rankan
työn painaessa ryhdin entistä kumaraisemmaksi nuoresta iästä huolimatta. Sloane
luonnollisesti huomaa Stonerin siirtyneen kirjallisuuden laitokselle ja niinpä
hän alussa mainittuna Keskilännen sumuisena päivänä osoittaa Stonerille, mihin
valittu tie väistämättä johtaa ja viittaus Shakespearen edellä mainittuun
sonettiin on kuin sinetti tulevalle:
”Ettekö te muka tiedä, herra Stoner? Sloane kysyi. ”Ettekö
te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja.”
”Kuinka voitte tietää? Kuinka voitte olla varma?”
”Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner”, Sloane vastasi
iloisesti. ”Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.”
Tavallaan vasta nyt alkaa William Stonerin elämä, sillä sitä
ennen hän ei ollut kokenut rakkautta työhön, ei sitä rakkautta, jota hän tunsi
kirjallisuuteen ja opettamiseen. William jää valmistuttuaan yliopistonsa
opettajaksi. Hän ei useinkaan ehdi miettiä omaa yksinäisyyttään, sillä intohimo
työhön vie kaiken. Lopulta hän saa kuitenkin kaksi ystävää, joista toinen
kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja toinen, Gordon Finch, palaa, yleten
tiedekunnan dekaaniksi. Tämä ystävyys kestää läpi Stonerin vaatimattoman ja
työteliään, osin traagisenkin elämän. Aika virtaa, Sloane haurastuu silmissä,
kokematon William kosii melkein ensimmäistä naista, joka ulkonaisesti herättää
hänen kiinnostuksensa. Edith on tyypillinen etelän tyttö, jonka korkeimmaksi
elämän päämääräksi on asetettu avioliitto, mutta valmennus parisuhteeseen
muokkaa Edithistä Stoanerin elämänikäisen taakan. Edithistä on kasvanut
suojelua vaativa, sisäisesti tuhoava, ulkoisesti hyvin käyttäytyvä nainen, joka
ei koe intohimoa mihinkään ja kaikkein vähiten omaan mieheensä:
Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli
epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivon, että tilanne kohentuisi.
...joskus yöllä nukkuessaan Edith tietämättään siirtyi Stoneria vasten. Ja
joskus noina hetkinä Stonerin itsekuri ja ymmärrys murenivat rakkauden edessä
ja hän nousi vaimonsa päälle. Jos Edith havahtui unestaan, hän jännittyi ja
jäykistyi, käänsi päänsä sivuun tuttuun tapaansa ja painoi kasvonsa pielukseen
suvaitessaan kajoamista; sellaisina hetkinä Stoner suoritti lemmentekonsa niin
rivakasti kuin saattoi ja vihasi hätäilyään ja katui kiihkoaan.
Sanomattakin lienee selvä, että kun Edith oli saanut
tahtonsa läpi ja pari oli saanut tyttären, Gracen, he etääntyivät niin, että
lopulta Stoner nukkui olohuoneessa tai työhuoneessaan. Pian hiljainen kauna,
suorastaan viha, täytti kodin ja Edith käytti häikäilemättä Gracea aseena
Williamia vastaan. Kaikki mitä paitsi Edith tunsi jääneensä oli Williamin syytä
eikä hän arvostanut tämän kiltin, älykkään miehen personaa ollenkaan ihmisenä,
vain elättäjäksi ja elämänkulissiksi William kelpasi.
Edellä kirjoittamani valossa voisi tuntua, että Stoner on vain
surullinen kirja. Ei mitään näin yksipuolista! Stoner on suurta draamaa, jonka
pääosassa olevan miehen elämästä John Williams kertoo rauhallisen melankolisesti kuin todeten, mutta rakkaudella. Melankolian läsnäolo on selvää tässä kirjassa, joka oli John Williamsin
kolmas romaani ja ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 1965. Teos miltei katosi ja
lopulta unohtui maailman kadonneisiin kirjahelmiin, kunnes siitä vuonna 2003
otettu uusi painos nosti Stonerin tarinan suorastaan ilmiöksi etenkin
Euroopassa. Luin itse kirjan heti kun se tuli, mutta halusin hallita tultani, sillä tässä kirjassa on juuri sitä laatukirjallisuuden hehkua, joka pakottaa
sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. Olen
tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta
paljon tarjoavan tarinan ylistäjä. Eikä tässä ollenkaan kaikki, vaan kun luin
Edithistä en voinut olla muistamatta Ian McEwanin kirjaa Rannalla. Mikäli Edith
olisi ollut edes älykäs, olisin verrannut teoksen avioliittotragediaa Lionel Shriverin Kaksoisvirheeseen, mutta hänestä ei ollut. Kaiken lisäksi on melankoliaa ja melankoliaa: Stonerin melankolia ammentaa
samasta lähteestä kuin Siri Hustvedtin loistava Kaikki mitä rakastin. Eikä
tässä kaikki, sillä Stonerin elämä ei ollut vailla iloa: Kirja on kertomus myös
intohimosta. Tapahtuu se, mistä kirjailija Aksel Sandemose on sanonut: ”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”
Siellä missä on rakkautta ja intohimoa, siellä pitää
majaansa myös viha. Stonerin mentorin Archer Sloanen seuraajaksi tulee Hollis
Lomax ja nyt tapahtuu tavallaan se ’virhe’, jonka Stoner olisi vähemmän
tarkkana yliopistomiehenä voinut välttää. Ellei hän olisi tehnyt yhtä tiettyä
tekoa, hän ei olisi saanut Hollis Lomaxista ikuista vihamiestä, joka ’söi’
hänen voimiaan ja vanhensi häntä ennenaikaisesti. Philip Rothin kirjassa
Ihmisen tahra, klassisten kielten professori Coleman Silk tekee yhden ainoan
sanavirheen, joka tuhoaa Silkin elämän kohtalokkaasti. Tavallaan sama tapahtuu
nyt, mutta omantunnontarkkana ja velvollisuudelle omistautuneena Stoner ei voi
muuta kuin nousta vastustamaan Lomaxia ja sen jälkeen...
John Williamsin romaanista sanottua:
”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan
kullut.” - The New Yorker –
”Olen ihmeissäni, että näin hyvä romaani jäi ilman laajaa
huomiota niin pitkäksi aikaa.” – Ian McEwan –
”John Williamsin Stoner on jotain harvinaisempaa kuin vain
suuri romaani – se on täydellinen romaani, niin hyvin kerrottu ja kauniisti
kirjoitettu tarina, niin syvästi liikuttava, että se salpaa hengen.” – The New
York Times –
”Loistava, surua kaikuva romaani.” – Julian Barnes -
Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti
elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei
ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan
intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä
rakkauden materiaa, ainetta, josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi
naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.
*****
William Shakespeare, 73. sonetti, suomentanut Aale Tynni
John Williamsin Stoner ilmestyy 26.2.2015.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu Suketus Katja/Kirjojen kamari Maria/ Sinisen linnan kirjasto Krista Katri Susa Maija/ Kirjojen keskellä, Elina/Luettua elämää, Mustikkakummun Anna, Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Kaisa Reetta, Laura/Lukuisa Katja/Lumiomena ja Jonna/Kirjakaapin kummitus
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu Suketus Katja/Kirjojen kamari Maria/ Sinisen linnan kirjasto Krista Katri Susa Maija/ Kirjojen keskellä, Elina/Luettua elämää, Mustikkakummun Anna, Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Kaisa Reetta, Laura/Lukuisa Katja/Lumiomena ja Jonna/Kirjakaapin kummitus