sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966


Olen syntynyt samana vuonna kuin Charlie Chaplin, Tolstoin Kreuzer sonaatti, Hitler, Eiffel-torni ja kaiketi Eliot. Sinä kesänä, 1889, Pariisi vietti Bastiljin valloituksen satavuotisjuhlaa. Syntymäyönäni, 23. kesäkuuta vietettiin ja vietetään yhä ikivanhaa juhannusjuhlaa. Sain nimen Anna, isoäitini Anna Jegorovna Motovilovan muistoksi. Hänen äitinsä, tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Tšingis-kaanista. Otin tuon nimen kirjailijanimekseni osaamatta kuvitellakaan, että minusta tulisi venäläinen runoilija.

Anneli Heliö on suomentanut ja toimittanut Anna Ahmatova Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 (Kirjokansi 2016). Tämä on kulttuurihistoriallisesti vaikuttava teko, sillä ensimmäistä kertaa saamme suomeksi kaikki Ahmatovan noin tuhat runoa, paitsi ne 26, joita Ahmatova ei halunnut Koottuihin runoihinsa mukaan ottaa. Po. runot ovat Rauhan ylistys ja Anna kirjoitti ne suuressa hädässä uuden bolsevistisen järjestelmän puolesta Stalinia lepytelläkseen ja saadakseen poikansa pois leiriltä.  Kirja on yli 800 sivuinen järkäle, jota luin kauan ja hartaasti, sillä olen yleensäkin runojen perään, mutta erityisesti Ahmatovaan ihastunut. Teoksessa on ensin Heliön lyhyt esipuhe, sitten kaikki runot ja lopussa runsas ja kiinnostava Ahmatova-elämäkerta, joka on tarkin ja laajin, mitä olen Ahmatovasta lukenut. Kirja sisältää myös todella paljon mustavalkokuvia, jotka ovat yksityiskokoelmista  sekä Anneli Heliöltä. Itse tein sen ’virheen’, että aloitin runoista, kun olisi ollut hedelmällisempää ensin lukea elämäkertaosuus, jolloin olisi auennut kenelle Ahmatova on runot kirjoittanut. Ainakin minua on aina kiinnostanut, ketä Anna on runoissaan kulloinkin tarkoittanut. Etenkin hänen rakkausrunojensa kohdalla olen sulaa vahaa ja niin ovat ovat olleet miljoonat naiset ja varmaan miehetkin, ennen minua, mutta mistä nuo loistavat, kohtalokkaat, timanttiset säkeet syntyivät. Kenestä ne ponnistivat paitsi runoilijasta itsestään.

Anna oli kaikellaan hämmästyttävä nainen ja tutkijan tarkkuudella Anneli Heliö tuo elämäkertaosuudessa hänestä esiin juuri niitä kaivattuja nyansseja, joita Ahmatovan ihailija haluaa kuulla. Hän oli ulkoisesti niin upea, että jo se riitti tuomaan hänelle mainetta ja huomiota, mutta hän oli myös intohimoinen nainen, joka antautui rakkauksilleen ehdoitta, mutta ei orjana!

Sinulle nöyrä? Olet mieltä vailla!
Olen nöyrä yksin Luojan katseen alla.
En tahdo, en vavista, en tuskaa tuntea.
Minulle mies – pyöveli on, tyrmä talonsa.

Tulinhan itse...
Joulukuu syntyi, tuulet ulvoivat pellolla,
kuinka orjuudessasi oli valoisaa,
mutta pimeys vartioi ikkunan takana.

Kun lintu vasten ikkunaa,
iskeytyy koko ruumiillaan,
                        talven lumiviimassa,
jää veritahra siipeen valkeaan.

Nyt tunnen levollisuutta ja onnea.
Jää hyvästi, puhumattomani, sinua
ikuisesti rakastan, kotiisi laskit kulkurin.

Tämän runon Ahmatova kirjoitti elokuussa 1921 Tsarskoje Selossa, joka oli hänen lapsuuden maisemaansa, vaikkakin Annan juuret olivat isän puolelta Ukrainassa ja isänäiti oli kreikkalainen, jolta Annan katsotaan perineen profiilinsa. Hänen äitinsä oli venäläinen, jonka suvusta tuli viimeinen tataariruhtinatar ja tästä klaanista tuli nimi Ahmat. Näin Anna Gorenko, otti taiteilijanimen, josta oli hänelle sekä hyötyä että myöhemmin myös haittaa. Annan lapuudenmuistot ovat Tsarskojeselosta, mutta hänen kaupunkinsa oli aina Pietari. Vain siellä hän sanoo tunteneensa voivansa hengittää hyvin. Annan pääteosta Runoelma ilman sankaria, on sanottu Pietarin kulttuurin käsikirjaksi.

Anna avioitui Nikolai Gumiljovin kanssa, vaikka rakasti toista kaukaa. Hän sai ainoan lapsensa Levin Gumiljovin kanssa. Kun he sitten myöhemmin erosivat, Gumiljovin vanhemmat ottivat lapsen luokseen Annan vastusteluista huolimatta. Kautta kirjan tulee esiin lukuisia Ahmatovan rakkauksia sekä myös äidin ikävää. Annan ’piireistä’ myös huomaa, että hän viihtyi parhaiten itseään nuorempien parissa. Itselleni oli erittäin kiintoisaa löytää jotain Marina Tsvetajevasta, sillä Annalla ja Marinalla oli kohtalonyhteys. Kun vallankumous oli tapahtunut, Marina ennusti taiteilijoiden tuhon ja pakeni perheineen Neuvostoliitosta. Anna taas jäi, sillä hänen oli oltava todistaja, joka kertoo myöhemmin kuka vietiin, milloin, miten ja kuka kavalsi ja kuka palasi. Heillä oli molemmilla oma runoilijaäänensä, mutta oli jännittävää lukea, miten Anna tosesi brittiläiselle kulttuurihistorioitsijalle Sir Isaiah Berlinille: ”Marina on parempi minua!” Kaiken aikaa Anna tunsi hyvin vahvasti ennen ja jälkeen vallankumoksen, miten heitä aina oli neljä: Hän, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam sekä Boris Pasternak. Kun Mandelštam vietiin, Anna oli silloinkin sattumalta paikalla. Luin kauan sitten Nadežda Mandelštamin kirjan Ihmisen toivo, joka kertoo hänen miehestään Osipista... Mandelštam kuoli leirillä. Tsvetajeva palasi Neuvostoliittoon, mutta teki myöhemmin itsemurhan. Jäljellä olivat Anna Ahmatova ja Boris Pasternak, kaksi, jotka eivät halunneet lähteä, vaikka heitä ja etenkin Annaa, vainottiin rankasti. Jollakin tavalla tulee Heliötä lukiessa olo, että Boris oli jo vain olemalla olemassa Annalle suuri tuki. Kirjan ihana nyanssi on se, kun Boris lukee Annalle ensimäisiä lukuja Tohtori Živagosta.

Olen usein miettinyt Annan runoja lukiessa, kuka on ’harmaasilmäinen sulhanen’ tai ’harmaasilmäinen kuningas’. No, hän oli hurmaava runoilija Aleksandr Blok!

Joskus saatan hymyillä,
huulten tuskin värähtäessä.
Se hymy on sinua varten –
rakkaus antoi minulle sen.

Yhdentekevää, jos olet ilkeä ja julkea,
yhdentekevää, jos rakastat toisia.
Edessäni on analogi, kultainen,
rinnallani harmaasilmäinen sulhanen.

Anna Ahmatovan ainutlaatuisuus  ei ollut vain hänen jäljittelemättömässä tyylissään, vaan myös siinä, että hän kirjoitti 65 vuotta! Kun ottaa huomioon, että hän joutui vainon alle ja henki oli vaarassa millä hetkellä tahansa, hänen tuotantonsa on aivan uskomaton suoritus. Pahin vaino Annaan kohdistui  vuonna 1946, jolloin häntä kiellettiin julkaisemasta, häneltä vietiin elintarvikekortti sekä eläke. Puhe, joka johti tuomioon oli Andrei Ždanovin pitämä, mutta lienee tullut itse Isä Aurinkoiselta, joka yllättävää kyllä oli varsin kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta sekä niiden voimasta yhteiskunnassa. Puhe on kirjassa ja se on järkyttävä, tässä pieni ja ilkeä tyylinäyte:

Ahmatovan runouden sisällöt ovat läpikotaisin henkilökohtaisia. Hänen lyriikkansa alue on rajoittunut ja köyhä: se on budoaarin ja kappelin väliä viilettävän hienostorouvan runoutta. Kaiken perustana hänellä on eroottiset rakkausaiheet, joihin kietotuu murheen, ikävän, kuoleman, mystiikan ja tuomion teemoja...Puoliksi nunna, puoliksi lutka, tai paremminkin nunna ja lutka, joka sekoittaa yhteen huoraamisen ja rukoilemisen:

Mutta minä vannon sinulle enkelten puutarhan kautta, / vannon sinulle ihmeitä tekevän ikonin kautta / ja intohimoisesti palavien öittemme kautta   /

Ilmassa oleva syytös oli kaiken aikaa ollut kosmopolitismi ja sosialistisen järjestelmän ihannoinnin puute. Ja epäilys siitä, että tämä vaarallinen nainen kaipasi aikoja ennen vallankumousta. Vaikea puhua hienostorouvasta, kun Anna suorastaan näki nälkää. Hän myös sairasti tuberkuloosia ja tämän viimeisen iskun jälkeen hän selvisi lähinnä vain käännöstöillä ja ystäviensa avulla. Ystävistä likeisin lienee ollut Annan runoja ulkoa opetellut Lidia Tšukovskaja Kun ajat paranivat, hän oli sillon mukana auttamassa Annaa kaivamaan runot esiin muistin ’kellareista’.

Anna oli jo hyvin iäkäs ja sairas, kun hän matkusti 1965 Englantiin ottamaan vastaan Ozxforfdin kunniatohtorin arvon sekä sitä ennen 1964 Italiaan, jossa sai Kansainvälisen Etna Taormina –kirjallisuuspalkinnon. Kirjailijaliitto oli järjestänyt hänelle myös datšan Komorovista, ent. Kellomäki ja Annan runoissa alkoikin kuulua enemmän musiikki ja maa. Anna ympäröityi nuorilla runoilijoila, kasvateillaan, kuten Joseph Brodsky, jolle hän omisti 1962 runon Viimeinen ruusu:

Maata kumarran Morozovan rinnalla, / tanssin Salomen lailla, rakastetun pää vadilla, / nousen Didon lieskoista savuna, / palan taas Jeannen roviolla, / Herra! Sinä näet, en jaksa enää, / ylösnousta, kuolla ja elää. / Ota kaikki, mutta tämän ruusun tuoreus / anna minun vielä kerran tuntea.


Anneli Heliön teos Anna Ahmatovasta on kattava ja uniikki. Heliö on myös saanut tavata ihmisiä, jotka ovat tunteneet Ahmatovan! Tunnettua kuitenkin on, että kun joku aihe vie, siinä ei pidättele mikään, vaan janoaa lisää. Niinpä suosittelen tämän kirjan lisäksi lukemaan myös Anna Ahmatova.Valitut runot, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola,  Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon. Kaikki täydentävät toisiaan, lepattavat kuin lumen tomu tai Nevan aallot toisiinsa liudentuen, Anna Ahmatovasta, unohtumattomasta kertoen.

*****


*****

28 kommenttia:

  1. Hieno kansi ja varmaankin hieno kirja:)Minullahan on se Anna Ahmatova Fontankan talossa,kiitos sinun:) Ihana kirja sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, eikö vain. Anna Ahmatova Fontankan talossa on yksi kauneimpia kirjoja ikinä.

      Poista
  2. Tämäpä oli mahtava Ahmatova-paketti. Heliö, kuten kirjoitit, on tehnyt aivan valtavan työn tämän teoksen kanssa. Huh-huh!

    Olen tätä kokoelmaa lueskellut ja en paikoin oikein tunnista Ahmatovan ääntä. Heliö lienee kääntänyt sanatarkkaa merkitystä, kun taas Mikkola on kääntänyt tunnetta ja tulkintaa. En osaa venäjää alkeita enempää, mutta tämän kokoelman käännökset aiheuttavat hämmennystä. Tulee lukiessa tunne, että jotakin puuttuu. Osin vertaan nyt myös sitä kautta, että olen lukenut jonkin verran Ahmatovaa myös englanniksi.

    Kiitos Leena hienosta Ahmatova-katsauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, suururakka, kulttuuriteko.

      Eve Rehn, edeesmennyt ystäväni, Rilken tulkitsija, kertoi minulle, että toiset kääntävät, toiset tulkitsevat. Uskon, että Mikkola tulkitsee, Heliö enemmänkin ehkä suomentaa. Hänessähän on tutkijan tarkkuutta, joka käy selvästi ilmi upeasta elämäkertaosuudesta. Yhtä runsasta elämäkertaa, jossa myös paljon kerrotaan runojen tausoista, en ole ennen lukenut. Ole tarkkana kun luet, sieltä löytyy myös Anna viittaus siihen, että hän olisi voinut tehdä saman ratkaisun kuin Marina. Oli selvästi helpompi lukea niitä runoja, jotka eivät olleet Mikkolan Valitut runot -kokoelmassa, sillä osaan sieltä jo osan ulkoa ja ne ovat jääneet mieleen soimaan. Aion lukea Heliön suomennoksia ajalla ja vähitellen ja sitten tiedän, alkavatko ne soida sisälläni.

      Olisipa kokemus saada lukea sinun tekstisi tästä kirjasta!

      Ole hyvä<3

      Poista
    2. Ei taida toteutua, kun tämä tosiaan on sellainen mammutti, että lähinnä selailen sieltä täältä ja huokaan, että miten Heliö on pystynyt tähän. Kirjoitan parhaillaan Szymborskasta, joten runoutta kumminkin tulossa blogiin lähiaikoina.

      Poista
    3. Omppu, ymmärrän. Enkä minäkään luvannut tuoda herra M:a blogiini, vaikka häntä kohta luenkin. Nyt tosin tartun pitkästä aikaa jännitykseen, josta oli hyvä pitää paussi, että sai tämän ruokahalun taas herätettyä:)

      Oih, minä palvon myös Szymborskaa ja R:n ja minun toinen rakkausrunomme tulee S:lta, toinen Ahmatovalta...Odotan ja jos ei minusta kuulu vinkkaa viakka privana:) Olen runohullu! Kyllä sinä vielä tulet Tóthiakin lukemaan...Tämä on ennustus ja mulla ne ylennsä toteutuvat.

      <3

      Poista
    4. Tuo oli pikemminkin uhkaus, enkä minä ole niille altis. Sen tulet vielä huomaamaan. :)

      Poista
    5. Hah-hah! Et ehkä, mutta kun huomaat miten ne toteutuvat, sinun muurisi murtuvat...:)

      Poista
  3. Anna Ahmatova on upea runoilija. Aika vaan näyttää parantavan hänen runojensa luettavuutta.

    VastaaPoista
  4. On kyllä kulttuuriteko! Anneli Heliölle hatunnosto tästä (muistan muuten hänet opiskelukaupungistani Joensuusta). Ahmatovan runous kestää aikaa ja osuu jonnekin sieluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, samaa mieltä. Ahmatovan runous on nimenomaan ajatonta ja hänen lukijansa vain lisääntyvät:)

      <3

      Poista
  5. Olen ollut aikeissa lukea Ahmatovaa ja tämä olisi hyvä keino aloittaa. Kansi kuten Jael yllä hehkuttaa, on tosiaan nerokas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, ole minua viisaampi, aloita lopun elämäkertaosasta! Kirja aukeaa siten helpommin ja antavammin. Kansi on hieno<3

      Poista
  6. Kiitos Leena, varmasti ihana teos♥♥♥
    Kiitos myös Anneli Heliölle, hän asuu Joensuussa!♥♥

    VastaaPoista
  7. Ihanaa, olenkin katsonut sivupalkkiasi sillä silmällä, että kohta tämän kirjan arvostelu tulee =)

    Luin noin kuukausi sitten Ahmatovan Valitut runot ja se on hieno teos. Fontankan talo on taas niin kaunis kuvituksineen. Kokonaisuus, niinkuin tämä uusi teos on, olisi hieno saada.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, luin muutaman viikon eli nyt käytänössä kaikki Ahmatovan runot on luettu ja vielä hyvin vakuuttava elämäkertakin.

      Se on aina minulla kädenmitan päässä kuten Södergranin Runoja-kirjakin. Fontankan talo on yksi kauneimmista kirjoista ikinä ja miten ne kuvat olikaan tehty...<3

      Poista
  8. Hatunnosto sinulle, kun jaksoit koko kirjan lukea ja laadit siitä noin ansiokkaan selonteon!

    Vaikuttavat ihan ok:lta nuo runonäytteet, mutta noin paksua teosta en ala kyllä lukea. Pitää katsella joku vähän hoikempi Ahmatovan runojen valikoima.

    Ja kyllä tuossa Zdanovin arvostelussa on sikäli perää, että keskeislyyrikoitahan ne vielä vallankumouksen jälkeen menestyneet ja sitten tavalla tai toisella vaiennetut venäläiset kansainvälisen huipputason runoilijat lienevät olleet eivätkä mitään yhteiskunnallisia uudistajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketjukolaaja, kiitos<3 Tämä vei, mutta antoi sitäkin enemmän. Ihan käyttännön faktaa on se, että en enää lue muuta kuin vatupassissa selkääni säästääkseni, mutta tätä ei lueta makuulta.

      Mietin antaa niitä enemmänkin, mutta tästä justa tuli muutenkin jo ylipitkä. Minulla on Heliön lupa tarjoilla niitä tarvittsessa.

      Perää tai ei, mutta ei ketään kuulu sen tähden ajaa leireille, kiduttaa ja tappaa nälkään. Annahan välttyi leireiltä, mutta häneltä vietiin poika monasti leirille ja miehiä myös, vaikka hän ei ollut poliittinen ihminen. Hän kirjoitti rakkaudesta ja Pietarista. Mutta kun ruumiita alkoi tulla, ja hänen rakkaitaan oli murhattu, hän kirjoitti heille muistorunot. Hän ei vain halunnut kirjoittaa bolsevismia tukevia runoja, se jo riitti. Oijoi, se koko puhe on tuossa kirjassa ja syytettynä oli samalla eräs toinekin runolija, lueppa se: Muistuttaa todellakin Venäjän näytösoikeudenkäyntejä tältäkin päivältä. Naurettavin oli Bdodskyn oikeudenkäynti, sillä kaikki oli ihan tekaistua. Nyt onkin kysymys sananvapaudesta, jonka pitäisi olla itsestäänslevyys. Runolta ei ikinä saa leikata siipiä. Se olkoon vapaa lintu ja tehköön pesänsä minne haluaa. Ahmatova minua aina siitä muistuttaa.

      Poista
  9. Ah, luit tämän! Minulla on vielä täysin alkutekijöissä kirjan lukeminen. Kiitos kuitenkin vinkistä eli taidan siis aloittaa lopusta.

    Olen lukenut tuon Kodittoman ja Fontankan talon ja vähän tuota Mikkolan kokoelmaa, jonka haluaisin omaksikin. Mikkolan suomennoksia oli paljon Kodittomassa ja rakastin niitä, eikä Heliö sytytä suomennoksillaan aivan samoin. Silti Ahmatovan voi kuulla tässä suurteoksessa. Ihailen Heliön paneutumista ja tietoa ja innostusta! Kulttuuritekohan tämä kirja on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, tämä vei aikaa. Olisi kannattanut aloittaa elämäkertaosuudesta, siten olisi ollut avaavampaa.Näin kesti muutaman viikon lukea.

      Mikkolan Valittuja luen aina vain. Mikkola tulkitsee, Heliö on enemmän kääntäjä, mutta nyt saimme kuitenkin kaikki Ahmatovan runot sekä loistavan tarkan elämäkerran. Kulttuuriteko ja suuri työ!

      Poista
  10. Mielenkiintoiselta vaikuttaa.Minäkin luin Fontankan talossa ihan sinun vuoksesi:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluumuuttajatar, tämä on. Fontankan talossa on kuin koru ja unelma. Siellä on se Reiman mun runokin...

      Toivottavasti et vain ihan mun vuokseni eli toivon sinun saaneen kirjasta itsellesi jotakin myös.

      Poista
  11. Mä en kerennyt lukea tätä kokonaan, kun piti palauttaa kirjastoon (aloitin muuten elämäkerrasta;)), mutta lainaan kyllä uudestaan. En oikein pysty vielä sanomaan mielipidettäni Heliön suomennoksista (vrt. Mikkola) mutta kyllä upean työn Heliö on tehnyt tämän valtavan kirjan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, no sait kuitenkin elämäkerran luettua.

      Onha tässä ensimmäistä kertaa suomeksi kaiki Ahmatovan kootut ja tuo elämäkertaosuus on antava.

      <3

      Poista
  12. Ooh, tämän blogin myötä olen ihastunut Ahmatovaan oikein kunnolla! Tässä kirjassa olisi varmasti ihasteltavaa tuokioksi jos toiseksikin. Onneksi runot eivät sinällään ole ajallinen investointi - nille on aina aikaa, vaikka vain yhdelle. <3 -Taru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taru, no, olen niin Ahmatovan lumoissa itse, että se tarttuu:)

      Tässä on paitsi Ahmatovan kaikki runot suomeksi, myös paras elämäkerta, mitä olen hänestä lukenut. Juuri niin: Runo päivässä pitää onnellisena<3

      Poista