Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Lucilen kuvien joukossa, joita löysimme hänen asunnostaan, huomasin mustavalkoisissa pinnakkaisvedoksissa pienenpienen kuvan äidistäni, joka on otettu perheen pöydässä Versaillesissa tai Pierremontissa. Samassa vedoksessa näkyy Liane, Georges, Gabriel, Lisbeth ja muita.

Lucile näkyy kuvassa sivusta, hänellä on musta poolopusero, hän pitää vasemmassa kädessään savuketta, hän näyttää katsovan jotakuta tai jotakin, mutta todennäköisesti hän ei katso mitään, hänen hymynsä on hämärän pehmeä.

Lucilen musta on kuin taidemaalari Pierre Soulagesin musta. Lucilen musta on Mustan toinen puoli, jonka heijastus, vahvat värit ja salaperäinen valo kertovat jostakin muusta.

Delphine de Viganin teos Yötä ei voi vastustaa (Rien ne sòppose à la nuit, WSOY 2011, suomennos Kira Poutanen) on tyttären kuvaus itsemurhan tehneen äitinsä elämästä. Perhe ja suku yrittää vaikuttaa Delphineen, ettei hän kirjoittaisi aiheesta, mutta hän saa vahvaa tukea etenkin nuoremmalta sisareltaan Manonilta.  Jo kirjan kansi vangitsi minut ja se mitä luin de Viganin kirjasta etukäteen vakuutti, että tämä perhetarina on luettava. Miten oikeassa olinkaan! Kuka ei voi olla kiinnostumatta tarinasta kauniiden kuvien takana: Hälisevä, suuri perhe, jossa yhdeksän lasta, iloinen äiti Liane, charmantti isä Georges, jolla loistava kyky elää yli varojensa, mutta siitä huolimatta lomia Etelä-Ranskassa, Italiassa, Espanjassa…sekä sodanjälkeinen iloinen Pariisi. Usein mukana joku ’köyhä’ serkku lomilla, viikonloppuina, jouluissa oli varaa tai ei. Yksi lapsista oli hurmaavan kaunis Lucile, Delphinen äiti, joka oli jo lapsesta asti toivonut

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Delphine kirjoittaa äitinsä ja tämän perheen tarinan hyvin taiten alleviivaamatta tapahtumia, selittelemättä niitä liikaa puhki. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn ymmärtää, mikä tässä kaikessa ihanan boheemissa perheessä oli niin pielessä. Ja juuri se, että hän ei alleviivaa, saa lukijan näkemään kirkkaammin. Voihan tätä lukea niinkin, että huokailee ihastuneena, miten Georges ja Liane palvoivat toisiaan, miten Liane sanoi heti tulevan miehensä tavattuaan haluavansa tusinan lapsia, voi miettiä, miten Liane palvoi miestään niin, että ei ikinä kyseenalaistanut mitään hänen tekemäänsä tai päättämäänsä, mutta vain kuollut voi lukea tajuamatta, että enempää ei perheessä voi olla pielessä kuin oli Porrierien idyllissä. Perheen kaapin päällä kuolleiden poikien kuvat lisääntyvät ja aina vain kaikkialla kuuluu iloisen Lianen vahva nauru. Kun Lucille on jo äiti ja Liane isoäiti, lapsenlapsetkin saavat todistaa, miten 70-vuotias Liane vielä pukeutuu tiukkoihin trikoisiin ja tekee spagaatin tai nousee hienosta autosta rannalla antaakseen upean vesihiihtonäytöksen.

Perheeseen on valunut myrkky, jonka lähde ovat alkoholi, ilmeinen insesti, kuolleet lapset, itsemurhat, hulluus, vaikka kukaan ei syytäkään ketään, kukaan ei kerro mitään – ei ikinä kaikkea. Kantaako perhe salaisuutta yhdessä, vai johtuuko kaikki kuitenkin kuningatarmehiläismäisestä Lianesta ja itsevaltaisesta Georgesista? Mitä Georges touhusi sodan aikana? Oliko hän ehkä antisemiitti? Mitenkään Delphine ei voi välttyä ajattelemasta, mikä oli hänen äitinsä Lucilen rooli suurperheen kuvassa? Mitä kätkivät Lucilen silmät kun ne eivät katsoneet ketään tai mitään? Mitkä sanat hän jätti lausumatta useimmiten puoliavoinna olevien huuliensa välistä?

Vaikka Yötä ei voi vastustaa onkin Lucilen tarina, sitä ei voida kertoa ilman hänen perhettään. Ja sen tarinan oikeutettu kertoja on hänen esikoistyttärensä Delphine, jonka mukana kuljemme yhä syvemmälle hänen äitinsä mielen mustaan. Lucilen erityislaatuiseen suruun, joka on vailla nimeä. Lucilen miehiin ja hänen liikuttavaan yritykseensä jaksaa pitää kiinni oman elämänsä horjuvista kulisseista kuolleiden veljien, poiskääntyvän äidin, kaikkoavien rakastajien ja itsemurhalla uhkaavan sisaren sekä oman mielensä salaperäisen valon houkutuksessa. Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta post it –lapulla merkitty Charles Baudelairen Matkaan kutsu-runo:

Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä kuolemaan!

*****

Baudelairen  proosaruno -suomennos Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Arja, Annika Kirjavalas Lukuisa Katri  Noora ja Oksan hyllyltä

*****

Terveys- ja hvinvointikirjat Leena Lumissa

Elämäkerrat Leena Lumissa

Kirja jota Ihana Kirjastotäti ei voi unohtaa