Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Joskus mietin, miten olisi käynyt, jos olisimme jatkaneet samaan tapan. Emme olisi tapailleet, vaan pelkästään jutelleet puhelimessa. Joskus pohdin, olisiko se ollut viisainta. Ajatella, jos me olimme silloin onnellisillamme, kun tulevaisuudentoiveet olivat suurimmilllaan ja arki enimmäkseen kaukana poissa. Aikana ennen turvakodin perustamista, seksiä, muuttumista siksi kummalliseksi pariskunnaksi, joka nukkui erillään riideltyään siitä,  pitääkö ostaa ekologisesti viljeltyä kahvia vai ei. Jos olisimme pitäytyneet puhelinkeskusteluissa, suhde olisi ehkä toiminut. Puhuimme tuntikausia ja minusta tuntui kuin sanamme olisivat aukoneet aivoistani sopukoita, joita en ollut käyttänyt vuosiin.

Jonas Hassen Khemirin kolmas suomennettu teos Kaikki se mitä en muista (Allt jag inte minns, Johnny Kniga 2016, suomennos Tarja Lipponen) on ollut mediassa esillä niin paljon, että kohina suorastaan häiritsi.  Nollasin itseni, aloitin kuin ei mistään ja kukaan ei saanut enää tulla August-palkitun kirjan ja minun väliin!

Kaikki se mitä en muista keskittyy kaikellaan minäkertojan kautta löytämään selitystä ystävänsä Samuelin odottamatomaan kuolemaan. Hän haastattelee heidän yhteisiä ystäviään ja tuttujaan, myös vähemmän tuttuja ja aikoo kirjoittaa tapahtumista kirjan. Mitä pidemmälle ystävien kertomukset etenevät, sen selvemmäksi käy, että kaikilla on oma totuutensa. Jokaisella on oma subjektiivinen näkökulmansa, mikä johti mihinkin. Ja kuinka olisi käynyt, jos ei sitä ja tätä olisi tapahtunut sen ja sen kanssa.

Khemirin tyyli oli minulle helppo, vaikka kirjailija ei kerro kuka kulloinkin on äänessä. En tiedä, mistä se tieto tuli, valui...että tiesi, millon puhuu Pantteri, milloin Samuel, Laide tai...Pidin tuosta tavasta kertoa näin. Kuolen puuduttaviin dialogeihin, joissa koko ajan joku sata kertaa ’sanoo’ tai ’kysyy’. Siitä ei Khemirin kanssa ollut pelkoa. Ihastuin eri näkemyksiin jo katsoessani kaksi tuotantokautta sarjaa The Affair, jossa tosin katsojalle annetaan nimi, kenen näkökulma on vuorossa, mutta sama tilanne nähdään  ihan erinä riippuen kertojasta. Kokonaisuutena Khemirin tarinan kokee särjettynä peilinä, jossa sen palaset kuiskivat omia tarinoitaan ehdottomina totuuksina.

Sitten hänen levottomuutensa. Aloin hermostua siitä, ettei Samuel voinut olla rauhassa, ottaa hetkestä kiinni, vaan ajoi aina takaa seuraavaa kokemusta. Hän oli jotenkin itsekeskeinen, aina oli kyse hänen kokemuksistaan, hänen muistoistaan. Ei koskaan kenenkään muun.

Kirjan henkilöt ovat ruotsalaisia toisen polven maahanmuuttajia, jotka kuitenkin omalla tavallaan elävät  yhteiskuntaa yhteiskunnassa. Toiseus on läsnä muistoissa, suvun kielessä, jopa arabian eri murteissa sekä hämmentävässä irrallisuudessa, joka ei ole vain nuoruutta. Juuret ovat vasta ilmajuuria, herkkiä irtoamaan, hankalia vahvistumaan tietyn asettumisen rauhan puttuessa.

Khemirin kirjailjaäni on tyylikäs huolimatta runsaista puhekielisistä ilmaisuista. Niitä ei melkein edes huomaa upotessaan todistajien kuulemisiin. Kirjan jännite oli minusta alussa vahvempi eli luin noin puoleen väliin miltei hengittämättä odottaen suurta, kokoavaa draamaa, sellaista kliimaksia, joka olisi sekä paljastanut totuuden muuntelijat, että tehnyt Samuelista kiinnostavamman. Koska Samuel oli Samuel loppuun asti ja vähän kaikkien kanssa eri, odotin kirjailijan itsensä hyppäävän tarinan tehostajaksi. Hänestä olisi voinut tulla se superliima, jolla peilin sirpaleet koottaisiin näyttämään Samuelin kohtalo sellaisena kuin se tapahtui. Koska Drama King ei puuttunut peliin, Samuelin kohtalo jää koskettamaan oudon vähän.  Tässä kohtaa tuli mieleen, että niin tyylikäs ja tavallaan hirveän täydellinen kuin tämä teos onkin, sille olisi ollut taikaa ripaus Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Barneskin kirjoittaa muistamisesta, unohtamisesta, muistojen muuntumisesta vuosien myötä, mutta emmekö me lopultakin haluaisi nähdä sen todellisen peilin heijastuksen  vaikka se satuttaisikin?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  Omppu  Tuijata. Kulttuuripohdintoja

-tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä...

-tulisit vaikka tuskassa
 sydänyön hetkenä
 niin että pimeys verhoo itkun
 tulisit ahdistukselta salaa
 vailla sanojen tai 
 seurustelemisen velvoitusta
 kuin ottaisit lomaa itseltäsi

 ja minä
 ottaisin sinut vastaan pimeässä 
 siirtäneenä itseni syrjään
 vailla kasvoja kuin yö
 kuin ei-kukaan
 vain yötä ja hiuksia

 painautuisit minuun
 lievittäisit itsesi minussa
 antaisit minulle lievityksen
 ja lähtisit hiljaa
 puhdistuneena liiasta tuskasta
 kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella. Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)
kuva Chagall

Maalla, tuplajumia, papusoppaa, lettuja, unelmia ja lumen visiittiä

Ostin tammikuun Maalla -lehden vasta nyt, kun olin unohtanut...Lehden ensimmäinen juttu kertoo Saaripalstan Sailasta. Juttu Myrskyluodon Saila on kiinnostava ja inspiroiva! Sailan sisustus on mielestäni just sellaista kodikkuutta, jota olen yrittänyt itsekin luoda, sillä funkkis on hyvästelty yhtä ruokaryhmää lukuunottamatta. Ihana tapetti Sailalla!

Muistatte ehkä kun kerroin viisi vuotta metsästäneeni tällaista kukkapöytää ja sitten äiti löysi Luvian torilta myyjän, joka pystyi toimittamaan yhden tällaisen. Muitakin oli, mutta niissä ei ollut lasista kukkahyllyä. Maalla -lehdessä on nyt kuva samanlaisesta ja siinä lukee, että 'klassikko toimii aina''. Tällainen rottinkinen kukkapöytä, leveys 80 cm, on saatavana 139 eurolla annansilmat.fi

Onnenpensaita odotellessa huomaa ajautuvansa monenlaisiin jumeihin kuin myös unelmiin. Nyt kun luin niin hyvän kirjan kuin Kotiinpaluu, olen kirjoitusjumissa. Teksti pakenee. Siis olen, kun muuta en voi. Toinen jumini on nyt niskat: Olen hyvä neuvomaan toisia niskajumpassa ja itse jouduin sellaiseen kun unohdin viikon ajaksi hyödyllisen jumppani. Olen tuplajumissa! Toisaalta olemme istuneet Vapaaherran kanssa tuntikausia takkahuoneessa kynttilöiden valossa puhumassa unelmiamme auki. Onhan niitä sinisiä unelmia aina pöydälle nostettu, mutta nyt kun kaikki peilautuu vasten kaivattua uutta koiruutta, olemme todenneet reiluudeksi sekä pientä karvapalleroa että itseämme kohtaan, elää reissu-unelmamme todeksi.  Se tarkoittaa meillä viikkojen, seuraavaksi kuukauden poissaoloa, joten hyvästi vielä karvapallero siellä jossain...♥

Kovan ja pitkän pakkaskauden jälkeen saimme vihdoin lunta. Monta päivää oli todella kaunista, sillä en muista milloin puissa olisi ollut yhtä paksu kuura. Varjoliljat talventöröttävät alapuutarhassamme ja toivon pääseväni jo tänä vuonna tekemään niistä juttua tänne  Olen myös aika täpinöissäni, sillä onnistuin viime suvena varsin hyvin nurmikon kadottamisprojektissani. Kun palasimme reissusta lokakuun lopulla, eräät unikot kukkivat vieläkin. Ne kukkivat itse asiassa marraskuun ekalle viikolle asti, joten onneksi, onneksi kotona on jo muutama siemenpussi varalta ja lähtö Viherlandiaan koittaa kohta! Kerron niistä enemmän, kun saan kuviakin mukaan.

Hernekeitto eli papusoppa on nyt valmista eli nauttimaan. Herkinkin vatsa kestää, kun keittää sitä tunteja ja itse en enää nauti tämän kanssa tuoretta ruisleipää. Leena Putkosen Superhyvää suolistolle! tästä vähän varoitteli, mutta jokaisen pitää itse testata omat juttunsa.

Jälkkärinä lettuja omilla mansikoilla, joita vielä riittää.

Seuraavakin Maalla -lehti on ostettava, sillä siinä on koukuttava juttu Pihavaja kesähuoneeksi. Eipä muuten, mutta epäilen, että kuva on just siitä kesähuoneesta. Tämän koukku on tuo käsintehdyistä tiilistä valmistettu seinä vai onko tuo peräti korsteeni...Ovatkohan nuo valkoiset kukat leijonankitoja, joita aikanaan kovastikin kasvatin 11-vuotiaana 4H-kerholaisena. Onko niitä valkoisenakin!

Kovin näyttävät kesyiltä kolmekymmentävuotta aviossa olleet tässä kuvassa, mutta sisäinen levottomuus palaa kuin tuli...

Mitä sille voi, jos sielussa jo kukkivat kesälumipisarat kuin lunta uhmaten!

torstaitunnelmin
Leena Lumi

Mysteriet

Vainojen kirjat Leena Lumissa

Haluan nyt tuoda Teemakirjastooni erilaisia vainojen kirjoja, joita olen vuosien aikana blogiini lukenut. Osa on faktaa, osa on fiktion kautta faktaa, osasta kirjoja joku voi ihmetellä, 'mitä se tänne kuuluu?' No, on niin monenlaisia vainoja ja kun kirjan lukee, voi aueta, kuka on vainon uhri. Vainon uhri, voi hyvin olla vaikka lapsi, joka joutuu niin kovan sparraamisen kohteeksi, että hän ei siitä selviä. Tai nuori nainen, joka myydään seksiorjaksi vailla mitään toivoa selvityä elävänä pois. Maailmassa on monelaisia vainottuja, eläimet mukaan luettuna, mutta tämän nyt aloitin ja tätä voi sitten sekä korjailla että jatkaa. Eräät lukijani saattavat kaivata tähän joitakin kirjoja, mutta heille tiedoksi, että vaikka olen aina päättänyt karttaa sotakirjoja, onkin niitä tullut luettua yllättävän paljon, joten niistä tulee sitten oma teemaryhmänsä. Tiedän, että sotien ja vainojen polut risteävät, joten nämä valinnat ryhmiin ovat vähän sellainen viiva, jonka piirrän hiekkaan ja jonka seuraava aalto jo pyhkii pois...

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani

Herta Müller: Matala maa

Herta Müller: Sydäneläin

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Mitchell G.Bard: Kristalliyö

Rani-Henrik Andersson, Markku Henriksson: Intiaanit - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Anne Kuorsalo, Iiris Saloranta: Sodan haavoittama lapsuus

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Julie Orringer: Näkymätön silta

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Audrey Magee: Sopimus

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Delphine Minou: Nojoud, 10 vuotta, eronnut

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Katja Kettu: Yöperhonen

Eveliina Talvitie: Hieno vai huono. Nainen jolla on maine

Elif Shafak: Kunnia

Philippe Claudel: Varjojen raportti

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Maxim Leo: Talviuni Berliinissä

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut

Terhi Rannela: Frau

Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä 

Aris Fioretos: Mary (Mary, Teos 2016, suomennos Liisa Ryömä)

Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani 2018)

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla (Beneath a Scarlet Sky, Sitruuna kustannus 2019, suomennos Seppo Raudaskoski)

Fernando Aramburu: Äidinmaa (Patria, WSOY 2020, suomennos Sari Selander)

Sofi Oksanen: Samaan virtaan Putinin sota naisia vastaan (Like 2023)

Sytytetään  kynttilä vainojen uhrien muistolle!

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santyana -